9 kapellimestaria + 2

10 niin nerokasta kapellimestaria, että heille antaa heidän virheensäkin anteeksi, ja joiden suuruudesta on auditiivisia todisteita, joiden perusteella muihinkin heidän tallenteisiinsa tarttuu mielenkiinnolla. Pitkään listani oli "epätäydellinen", vailla kymmenettä, mutta nyt kymmenes on löytynyt: Eugen Jochum.

Wilhelm Furtwängler (1886-1954)
Subjektiivisen eli romanttisen koulukunnan ruumiillistuma ja idoli. Omimmillaan Furttis oli Wagnerissa, Beethovenissa ja muissa germaanisen musiikin klassikoissa, mutta suurena muusikkona hän yllättää: myös hänen Ravelinsa on suurenmoista. Äänilevy joskus kangisti F:n tulkintataiteen, ja kaikkein intensiivisimmillaan hän oli usein livetilanteissa. Onneksi Furtwänglerin esityksistä on säilynyt runsaasti livetallenteita.

Suositeltavat levytykset:
Wagner: Tristan ja Isolde. Ehkä historian legendaarisin oopperalevytys, ja Kirsten Flagstadin joutsenlaulu, joka tuli tunnetuksi siitä, että Elisabeth Schwarzkopf paikkasi ne korkeat äänet, joihin Flagstad ei enää kyennyt, ja tämän tiedon tullessa julki, vaati maineestaan tarkka Flagstad levytyksen vetämistä markkinoilta.
Wagner: Nibelungenlied. Säästynyt on ainakin kaksi Nibelunginliedin kokonaislevytystä, jotka ovat molemmat konserttitaltointeja. Furtwänglerin kyky tihentää jännitystä pitkillä linjoilla pääsee oikeuksiinsa.
Levytykset 1942-1944 (venäläisten sotasaaliina varastamia sota-aikaisia radionauhoja; 10 levyä). Essentiaalinen paketti Furtwänglerin taiteen ymmärtämiseksi. Sisältää lukuisia helmiä: Beethovenin 4. ja 5.sinfoniat, Brahmsin 2.pianokonserton Edwin Fischerin kanssa, joka on erraattisuudessaankin nerokas, Brucknerin 5.sinfonian, Schubertin "Suuren" C-duuri sinfonian, joka on mielipuolinen Furtwänglerille tyypillisine äkkiväärine kiihdytyksineen ja hidasteineen. Straussin Sinfonia Domestica on hurjin kuulemani Strauss-levytys, jonka finaalissa orkesteri kuulostaa pommikonelaivueelta. Lisäksi Ravelin Daphnis-sarja on päihdyttävä.
Beethoven: 9.sinfonia. Bayreuthissa tehty livelevytys vuodelta 1951 on definitiivinen Beethovenin ysi, jossa ensimmäisen osan tunnelma tiivistyy koko ajan, toisessa osassa on levottoman odotuksen tuntua, kolmas hidas osa opettaa ymmärtämään, mitä on laulava orkesterisointi ja finaalin huipennuksessa musiikki tuntuu lopuksi hajoavan käsiin. Yksi maailmanhistorian tärkeimpiä äänitettyjä dokumentteja.
Bruckner: 9.sinfonia, Wagner: Tristan ja Isolde-preludi. Brucknerin ysi on tunnelmaltaan kärventävän intensiivinen, puhumattakaan Tristan-preludista, jossa intensiteetti tiivistyy ennenkuulumattomalla tavalla. Tristanin huipennus lienee intensiivisintä, mitä koskaan on tallennettu.
Beethoven: Keisarikonsertto (Edwin Fischer). Fischer ja Furtwängler ymmärtävät toisiaan ainutlaatuisella tavalla, ja vaikka molemmat ovat subjektiivisia miltei erraattisuuteen saakka, tulos on hämmästyttävän klassinen ja autoritaarinen.

Arturo Toscanini (1867-1957). Amerikkalaistunut italialainen, objektiivisen, nuottikuvassa pitäytyvän koulukunnan ruumiillistuma ja idoli. Furtwänglerin sekä teoreettinen, esteettinen että inhimillinen vastapooli: miehet eivät voineet sietää toisiaan. Toscaninista on saanut vaikutteita moni, esimerkiksi George Szell ja koko uusautenttinen liike.

Suositeltavat levytykset:
Beethoven: Sinfoniat. Perfektionisti-Tosciksella oli yksi sokea piste, tai pikemminkin kuuro. Hänellä oli erittäin huono akustinen ymmärrys; NBC-sinfoniaorkesterin kanssa tehdyissä levytyksissä ei ole lainkaan kaikua. Tämä vain lisää Toscaninin Beethovenin klassista vaikutelmaa. Sinfonioista numerot 1, 3 ja yllättäen Pastoraali onnistuvat erityisen hyvin.
New Yorkin filharmonikkojen kanssa tehdyt levytykset 1926-1936 (3 levyä) edustavat Toscaninia parhaimmillaan. Äänitykset ovat myös teknisesti aikansa huippua. Toscaninin Rossinin ja Verdin alkusoitot ovat ylittämättömiä, Beethovenin seiska täyteläisempi kuin hänen NBC-versionsa ja Wagnerkin upeaa, vaikka ei yhtä traagista kuin Furtwänglerin. Mozartin Haffner-sinfonia on energisyydessään esimerkillinen, ja Haydnin sinfonia 101 "Kello" on esimerkki siitä, miten Haydnia pitäisi soittaa, ja miten esimerkiksi George Szell ja kaikki autentikot ovat sitä yrittäneet soittaa.
Elgar: Enigma-muunnelmat. Vasta Toscanini sai tämän englantilaisen muchadoaboutnothing-koulukunnan tunnetuimman sävellyksen kuulostamaan oikealta musiikilta.

Otto Klemperer (1885-1973). Saksalainen sarkastikko ja eksentrikko, joka poltti itsensä piipullaan sänkyyn, ja koki ylösnousemuksen johtajankorokkeella. Klempereristä kertova Peter Heyworthin kirja "Otto Klemperer: His Life and Times" on hauskimpia koskaan lukemiani kirjoja. Klemperer ei orkesterinjohtajana ollut varsinainen koloristi, vaan pikemminkin strukturalisti.

Suositeltavat levytykset:
Bruckner: Sinfoniat 4 ja 6. Klemperer ei tukahduta sinfonioita rasvaisessa Celibidache-kastikkeessa, vaan tekee niille röntgenkuvauksen. Klempererin tulkinnat ovat äärimmäisen selkeitä, mikä sopii Brucknerin muutenkin rönsyiseen musiikkiin. Erityisesti kaikki puhaltimet erottuvat edukseen Klempererin (New) Philharmonia -orkesterista, mutta yleensäkin, kaikki kuuluu. Erityisleimansa levytyksille antaa - kuten monille muillekin 50- ja 60-lukujen Filharmonia-tuotannoille - oboesolisti Sidney Sutcliffen unohtumattomat soolot, joissa oboe on kuin haavoitettu joutsen. Erityisesti kuudennen sinfonian hidas osa oboesooloineen on näennäisessä antisentimentaalisuudessaan äärimmäisen järisyttävä, sitä hädin tuskin kestää kuunnella kuivin silmin. Klemperer tunnettiin yleensä verkkaisista tempoistaan, mutta Oton Brucknerin nelonen ja kutonen ovat varsin joutuisia. Kaikkien aikojen suurimmat Bruckner-levytykset.
Brahms: Sinfonia no 2. Vasta ja oikeastaan ainoastaan Klemperer saa kuulostamaan tämä yleensä lastenlaulumaisen renkutuksen aikuisten oikealta musiikilta.
Brahms: Viulukonsertto (David Oistrahin kanssa). Klemperer luo järisyttävän, graniittisen orkesteritaustan, jonka yllä Oistrahin majesteettinen viulu lentelee. Yksi kaikkien aikojen konserttolevytyksistä.
Bach: Matteuspassio. Jos haluaa Matteuspassionsa isona ja hartaana, tämän isommaksi ja hartaammaksi se ei mene. Ei varmaankaan läpäise nykyistä tyylinmukaisuuden giljotiinia, mutta viis siitä. Solistikaarti Fischer-Dieskauineen, Pearseineen ja Schwarzkopfeineen on vertaansa vailla.
Brahms: Ein Deutsches Requiem. Levytys on ikään kuin Klempererin Matteuspassion "pikkuveli": isoin mahdollinen mutta siltikin lyyristä valaistusta löytävä. Tässäkin solistikaarti on mahtava, ja miltei sama kuin Matteuspassiossa.
Beethoven: Sinfoniat. Klempererin Eroica on klassikko ja kirjastosuositus, ja syystä. Sen arvo on minulle tullut selväksi vasta 20 vuoden hitaan kuuntelun myötä. Sen kiireetön, rauhallinen voima ja erottelevuus pääsevät erityisesti oikeuksiinsa kuulokekuuntelussa.

Bruno Walter (1876-1962). Rakkaus musiikkiin kuuluu Schlesinger-Walterin levytyksissä. Ne ikään kuin hyväilevät musiikkia, samaten kuulijaa. Eivät ne kuitenkaan ole särmättömiä.

Suositeltavat levytykset:
Mahler: Sinfoniat 1, 2 ja 9. Mahlerin ystävän Walterin tulkinnat ovat erityisen autenttisia ja vakuuttavia. Yhdeksännen sinfonian levytys saattaa olla paras sinfonialevytys koskaan. Tarkoitan myöhempää Columbia-sinfoniaorkesterin levytystä, jossa on sitäpaitsi noin 50 vuotta vanhaksi erittäin täyteläinen ambienssi.
Mahler: Das Lied von der Erde (Kathleen Ferrier ja Julius Patzak). Tämän omalaatuisen, eksoottisenkin laulusarjan (tai sinfonian) definitiivinen levytys, eikä vähiten Walterin ansiosta. Patzak on elosteleva, elämää kokenut elämännautiskelija tenoriosissa, ja Ferrier, jonka viimeinen levytys tämä on ennen hänen hiipumistaan syöpään, on kuin värisevä, pelokas kauris, joka tietää kuolevansa koska on juuri nähnyt suden. Orkesteri maalailee sekä maallisen rumuuden että taivaallisen kauneuden värejä. Jos minun tulisi kuulla yksi levy ennen joutumistani hautaan, olisi se tämä. Jascha Horenstein - jolla on oma lukunsa tässä - oli oikeassa. Traagisinta kuolemisessa on se, ettei enää koskaan saa kuulla Das Lied von der Erdeä.
Mahler: Kindertotenlieder (Kathleen Ferrier). On ikään kuin edellämainitun Das Liedin pikkusisko, ja tähän pätevät kaikki samat luonnehdinnat kuin edelliseen.
Brahms: 4.sinfonia. Muovaa Brahmsin melko verkkaisesti liikkuvan sinfonian rakkaudella, erotukseksi useimmista kapellimestareista, joille tämä on raskainta leipätyötä ja jopa tuskaa. Tätä sinfoniaa ei voi tämän paremmin tehdä; lähimmäksi yltävät tietenkin Furtwängler ja Giulini.
Mozart: Sinfoniat no 35-41. Mozartin myöhäisten sinfonioiden definitiiviset levytykset. Täyteläisiä, energisiä ja valtavan ulospäinsuuntautuneita, kuitenkin huolella ja vaalien tehtyjä.
Beethoven: Pastoraalisinfonia. Ideaalinäkemys tästä Beethovenin lyyrisimmästä näystä, jossa maailma on kaunis ja hyvä, ainoastaan ajoittainen ukkonen järkyttää rauhaa.
Schubert: 8. (Keskeneräinen) sinfonia. Livelevytys Walterin Wienin jäähyväiskonsertista vuodelta 1960 on järkyttävä. Äänitys on ikäisekseenkin suhteellisen perifeerinen, mutta tämän traagisemmin ei ole mahdollista esittää jo muutenkin traagista sävellystä.

Jascha Horenstein (1898-1973). Melko vähän asianharrastajapiirien ulkopuolella tunnettu liettuanjuutalaiskapellimestari, joka loi nimensä oikeastaan vasta 60-luvulla Englannissa. Osasyy Horensteinin tuntemattomuuteen oli se, että hän teki hyvin vähän levytyksiä; suurin osa hänen taiteestaan säästyneistä näytteistä on livenauhoitteita. Toinen syy oli suurien orkestereiden väistely; hän saavutti hienoja tuloksia esimerkiksi maakunnallisten BBC-orkestereiden kanssa.

Suositeltavat levytykset:
Mahler: Sinfonia no 7. Tämän enigmaattisen sinfonian paras levytys, jossa tämä enigmaattinen sinfonia pysyy hengissä ja on ennen kaikkea jännittävä ja tunnelmallinen.
Mahler: Sinfonia no 8. Tämän konserttitaltioinnin sanotaan aloittaneen Mahlerin arvonnousun Englannissa ja nostaneen kapellimestarinsa suurnimeksi. Vuonna -59 Royal Albert Halliin onneksi tuotiin paikalle stereoäänityslaitteisto. Taltiointi toistaa uskollisesti suuren tapauksen; kyse on paitsi definitiivisestä teoksen (re)konstruktiosta, myös yhdestä kaikkien aikojen suurimmista livetaltioinneista.
Mahler: Das Lied von der Erde (Alfreda Hodgson ja John Mitchinson). Horensteinin tulkinta on jopa kauniimpi kuin Walterin, vaikka laulajat eivät ole ihan samaa tasoa.
Bruckner: Sinfoniat no 5 ja 9. Ihannetulkinnat molemmista sinfonioista. Horenstein kulkee strukturalisti-uusasiallisti Klempererin ja yltiösubjektivisti Furtwänglerin välistä kultaista keskitietä. Horenstein opetti minut ymmärtämään, mitä tarkoitetaan sanonnalla "Best of the both worlds".
Rahmaninov: Pianokonsertot (Earl Wild). Hienoin kokonaisesitys Rahmaninovin konsertoivasta pianomusiikista. Vain konossöörien tietämä amerikkalaispianisti on loistava, mutta Horenstein tekee Rahmaninovin vellovan romanttisesta orkesterikudoksesta oikeaa musiikkia á la Brahms.
Beethoven: Missa Solemnis. Suurin levytys tästä järkäleestä, esimerkiksi Klemperer on tähän verrattuna vain järkäle. Monolevytyksen rajoitukset unohtaa saman tien, niin suuri on Horensteinin vakaumus teokseen.

Fritz Reiner (1889-1963). Orkesterivirtuoosi ja koloristi, mutta ennen kaikkea äänitystekniikasta ylitse muiden kiinnostunut teknikkoperfektionisti, joka sijoitteli jopa itse mikrofonit paikoilleen äänityssessioissa. Reinerin levytykset ovat teknisesti mutta usein myös taiteellisesti edelleenkin ylittämättämiä, vaikka ne usein ovat myös ensimmäisiä stereolevytyksiä. Äänitystekniikka ei ole kehittynyt 50-luvulta, on vain tullut lisää välineitä ja lisää digitointikerroksia. Reiner elää!

Suositeltavat levytykset:
R.Strauss: Ein Heldenleben, Also Sprach Zarathustra. Reiner oli ylittämätön Strauss-tulkki, jonka Strauss on juuri niin virtuoosista kuin Straussin pitääkin, mutta myös mitä toiminnallisinta musiikkia. Heldenleben ja Zarathustra ovat kaksi kaikkien aikojen ensimmäistä kaupallista stereolevytystä, ja mitä levytyksiä!
Beethoven: Sinfoniat no 1 ja 6. Reiner missaa yleensä Beethovenin hengen, mutta tämä on koko lailla täydellinen Beethoven-levy. Reinerin tulkinnat ovat sekä täyteläisiä että vitaaleja.
Debussy: Iberia, Ravel: Rapsodie Espagnole. Kaikkien aikojen parhaita ranskalaisen orkesterimusiikin levytyksiä, käsittämättömän tunnelmallisia ja aistillisia.
Vienna (Straussien valsseja). Straussien valssit eivät todellakaan ole kevyttä pintaliihoittelua. Tämä on täysin pinnallinen näkemys, sillä ne ovat orkesterirunoelmia.
Brahms: 1. pianokonsertto (Rubinstein). Ehkä kaikkien aikojen pianokonserttolevytys. Rubinsteinin maskuliininen proosarunous on ideaalinen lähestymistapa Brahmsiin (toinen ihanteellinen Brahms-pianisti on Backhaus), ja Reiner tekee orkesteriosuudesta kuin bodausnäytöksen, maskuliinisen voimainnäytöksen.
Rossini: Alkusoitot. Rossinin alkusoitot räjähtelevät ja pirskahtelevat, samaten Chicagon sinfoniaorkesteri. Aivan huikeaa orkesteritulitusta, joka pursuaa testosteronia ja adrenaliinia.

George Szell (1897-1970). Unkarintsekkiläinen kapellimestari, joka teki uransa Clevelandissa, jonka orkesterista hän piiskasi täydellisen tarkkuusinstrumentin, kuin kellon. Szell, joka ihaili Toscaninia, sanoi aloittavansa työstämisen sieltä mistä muut olivat jo lopettaneet.

Suositeltavat levytykset:
Brahms: Sinfonia no 3. Brahmsin kolmonen ei ole kenenkään muun käsissä kuulostanut likimainkaan näin tiukalta, kuitenkaan unohtamatta lyyrisyyttä. Samassa levyjulkaisussa on myös erinomainen Dvorakin kasi.
Dvorak: Sellokonsertto (Casals tai Fournier). Szell tekee Dvorakin köyhälle orkestraatiolle oikeutta siinä määrin kuin se on mahdollista. Szellin Dvorak on täyteläistä, mutta tiukkaa; se on kuin miekan sivallus.
Dvorak: Slaavilaiset tanssit. Yksi kaikkien aikojen orkesterilevytyksistä. Dvorakin tanssit ovat oikeastaan orkesterirunoelmia, ja niille ei ole mahdollista tehdä tämän enempää oikeutta.
Beethoven: Sinfonia no 5. Ylivoimaisesti paras stereolevytys tästä kaikkien tuntemakseen luulemasta klassikosta. Szellin käsissä Beethovenin vitonen herää uudestaan henkiin. Levytys voittaa Amsterdamin Concertgebouw-akustiikassa sen mitä kuivahkot, dynamiikaltaan lähikuvan kaltaiset Cleveland-levytykset häviävät. Samalla levyllä on myös raikas ja dramaattinen Sibeliuksen kakkonen, joka kestää kuuntelua paremmin kuin useimmat muut versiot.
Mendelssohn: Sinfonia no 4, Kesäyön unelma. Läpikotaisin taianomaista, läpikuultavaa orkesterikelluntaa. Nämä versiot tekevät kaikki muut Mendelssohn-levytykset tarpeettomiksi.
Schumann: Sinfoniat. Szell selkeyttää usein takkuiseksi sanotun Schumannin orkestraation, ja Schumannin melodinen kekseliäisyys pääsee oikeuksiinsa.
Haydn: Lontoolaissinfoniat no 93-98. Näin Haydnia pitäisi soittaa, ja etenkin moni autenttisen liikkeen edustaja - Hogwood, Brüggen - yrittääkin. Szellin ote sopii Haydniin erityisen hyvin.
Stravinski: Tulilintu. Tulilinnun magiikka kärventää Szellin virtuoosissa käsissä.
Wagner: Oopperoiden orkesterikohtauksia. Wagnerin massiivisuus läpivalaistuna miltei kamarimusiikiksi. Kerrankin Wagnerin musiikki ei kuulosta tippaakaan pompöösiltä.
Mahler: Sinfoniat no 4 ja 6. Szellin Mahleriin pätee sama kuin hänen Wagneriinsa. Nelosen lyyrisyys ja kutosen pakottava liike-energia korostuvat alleviivaavan angstisuuden kustannuksella.

Rudolf Kempe (1910-1976). Saksalaisen romanttisen tradition edustaja, jonka tulkintatyyliä leimaa kuitenkin monien romanttikkojen tukahduttavan raskauden ja paksuuden sijasta ilmavuus ja raikkaus. Kempe oli parhaimmillaan Beethovenissa, Richard Straussissa, Brahmsissa ja Wagnerissa.

Suositeltavat levytykset:
R.Strauss: Orkesterimusiikki, kokonaislevytys. Jollei pidä Straussin musiikista tai ylipäätään pidä sitä musiikkina vaan tyhjänä virtuoosipullisteluna, Kempe tekee tempun. Kempe saa Straussin kuulostamaan paitsi musiikilta, jopa kamarimusiikilta. Paljon kiitoksesta kuuluu Statskapelle Dresdenin uniikille sointikulttuurille, jossa kauneus on ylin arvo. Erityisen upeat ovat Statskapellen jouset, vaikka soittimet ovatkin suunnilleen sikarilaatikon tasoa.
Beethoven: 3. sinfonia (Eroica). Paras koskaan levytetty versio Eroicasta, varmuuden vuoksi kahteen kertaan. Kempen 50-luvun lopulla Berliinin filharmonikkojen kanssa tehty versio on vähän isompi kuin 70-luvun alussa Münchenin filharmonikkojen kanssa tehty. Molemmille on yhteistä hidas kiihtyminen ja paisuminen. Alku voi kuulostaa suorastaan vähän vaisulta, mutta sinfonia paisuu valtaviin mittasuhteisiin jokaisen osan loppua kohti, ja sinfonia itse huipentuu vääjäämättömän finaalinsa vääjäämättömän huipennukseen. Jos Furtwängleriä arvioisi studiolevytyksen perusteella, niin hän ei onnistu siinä missä Kempe onnistuu. Myös 2. ja 4. sinfonian levytyksiin pätee sama kuin Eroicaan. Kasikin on hieno, leikkisänäkin vakavastiotettavaa musiikkia. 
Wagner: Nürnbergin mestarilaulajat: Minulla ei ole korvaa oopperamusiikille, mutta jos onnistuu Wagnerin raskaasta partituurista (tosin Rikun keveimmässä oopperassa) kuorimaan näin paljon iloa, valoa ja lyriikkaa, niin silloin tämä ansaitsee kaikkien aikojen parhaan oopperalevytyksen tittelin; tittelin, joka oli selvä jo ensikuulemalta. Laulajat - saksalaisen Wagner-koulukunnan parhaat - Elisabeth Grümmer, Ferdinand Frantz, Rudolf Schock, Gottlob Frick ja niin edelleen - ovat todellinen ensemble, vaikkei edes ymmärtäisi, mitä ensemble tarkoittaa.

Erich Kleiber (1891-1956)
Kleiberilta on jäänyt valitettavan vähän levytyksiä, mutta jo hänen Beethoveninsa oikeuttaa hänet suurien joukkoon. Kleiberin tulkintatyylissä yhdistyvät energinen epäsentimentaalisuus ja klassisen täyteläinen äänimaisema.

Suositeltavat levytykset:
Beethoven: Sinfoniat 3, 6 ja 7. Kleiberin Beethoven on toiminnallista musiikkia, jota kuljettaa liike-energia. Eroican esitys on ideaali, ja Pastoraalin levytys paras kuulemani; siinä yhdistyvät kineettisyys ja Pastoraaliin oleellinen idyllisyys. Seiskan levytys on yhtä lailla paras kuulemani; se on vieläkin vakuuttavampi kuin Toscaninin, vaikkakin samassa traditiossa.
Schubert: Sinfonia no 8 (Keskeneräinen). Traaginen Keskeneräinen etenee epätoivon vimmalla, ilman päämäärää, se on ikäänkuin tuomittu jäämään maata kiertävälle radalle. Kleiber piirtää draaman kaaren, joka katkeaa traagisesti.
Mozart: Figaron häät. Harvinainen dokumentti sikäli, että kyseessä on kokonainen oopperalevytys, ja vieläpä erinomaisena varhaisena stereona. Kuten sanottu, en ole oikea ihminen arvioimaan oopperalevytysten ansioita, mutta Kleiberin käsissä Figaron häät on täysipätöistä musiikkikomediaa, paino sanalla musiikki.

Eugen Jochum (1901-1987)
Jochum tunnetaan nimenomaan Bruckner-kapellimestarina, ja hän onkin tallentanut mestarinsa (hän oli kansainvälisen Anton Bruckner-seuran puheenjohtaja) sinfoniat kahdesti. Dresdenin 70-luvun ja Berliinin/Bayerin 60-luvun syklien välillä ei ole paljoakaan eroa. Alkupään sinfonioissa vanhempi sykli on riipaisevampi, mutta ainakin ysiin Dresdenin räikyvät torvet- joita Jochum selvästi yrittää hillitä - sopivat erinomaisesti. Jochum toden totta uskoi Bruckneriinsa, ja ajoittain syntyy vaikutelma, että hän heittäytyy musiikin vietäväksi.
Myös Jochumin Brahms on upeaa. Ainakin 50-luvun Berliinissä tehdyssä syklissä Brahms on paljon enemmän kuin monien niiden kapellimestareiden Brahms, joille se tyytyy olemaan syysunelmointia: Jochumin Brahms on verevää, dramaattista ja menevää musiikkia.
Jochumin Beethoven kuulostaa tismalleen oikealta. Se onnistuu niissä kohdissa, joissa Kempen jännite ei kanna. Jochumin Beethoven on suurta ja graniittista á la Klemperer, mutta ajoittain melkein yhtä eteenpäinvievää kuin Szell. Tismalleen näin kuuluu Beethovenia soittaa, ainakin jos kuuntelee hänen berliiniläisnauhoituksiaan (jotka ovat parempia kuin Amsterdamissa tehdyt; lontoolaislevytyksiä 70-luvulta en ole kuullut).
Carl Orffin Carmina Burana on definitiivinen, ei vähiten Dietrich Fischer-Dieskaun ansiosta.

Joskus Jochumia pidetään "kapellimestarimaisena", joka kaiketi tarkoittaa pölyistä, museaalista ja ei-niin-omaperäistä tapaa välittää musiikkia. Minulle Jochum nimenomaan välittää musiikin, sydämestään ja aitona.

Günter Wand (1912-2002)
Wand tunnetaan ennen kaikkea Bruckner-kapellimestarina Jochumin tavoin, ja hänen kokonaislevytyksensä 70-luvulta tarjoaa lyyristä ja ilmavaa Bruckneria. Nyt ymmärrän, miksi Bruckner on Schubertin seuraaja eikä Mahlerin edeltäjä. Ei olekaan yllätys, että Wandin Schubert on ihanteellista, paljon parempaa kuin tunnetummat Kerteszin, Abbadon tai Böhmin syklit. Kaikkein paras on esitys Keskeneräisestä sinfoniasta, jossa kuuluu sellaisia yksityiskohtia, jotka jäävät muilla hämärään.
Wandin ehkä upein levytys on liveversio Brucknerin nelosesta, joka on myös kaikkien aikojen parhaimpia sinfonialevytyksiä. Beethoven-sykli on ihanteellinen, jos haluaa soinniltaan nykyaikaisen Beethovenin, joka kuulostaa klassiselta, mutta menevältä. Ehkä paras suuren sinfoniaorkesterin tekemä Mozart-levy sisältää Mozartin kolme viimeistä sinfoniaa, täyteläisinä mutta raikkaina, menevinä mutta kiireettöminä esityksinä.

Wandista olen kirjoittanut oman artikkelinkin. Wand yhdistää Klempererin rakenteellisuuden Szellin tarkkuuteen, ilman kummankaan egotismia.

Listalle voisivat omilla ansioillaan päästä myös Ferenc Fricsay, Herbert von Karajan, John Barbirolli, Thomas Beecham, Georg Solti, Willem Mengelberg, Bernard Haitink, Eugen Jochum, Sergei Koussevitzky, Jevgeni Mravinski, Kurt Sanderling, Günter Wand, Sergiu Celibidache, Karl Böhm, Leonard Bernstein, Rafael Kubelik ja Carlo Maria Giulini, ainakin jokainen heistä ansaitsisi oman lukunsa. Toki myös oman tyylisuuntansa luonut Gil Evans ja amerikkalaisuuden ääni, oman musiikkiuniversuminsa luoja, Duke Ellington, kuuluisivat tälle listalle, mutta tämä lista ei tee heille oikeutta, sillä he ovat myös musiikin primaariluojia eli säveltäjiä ja sovittajia, oman musiikkinsa luojia paitsi tulkkeja.