Tutustuin Ensioon 19-vuotiaana toimistotyöntekijänä Helsingin yliopiston laskentakeskuksessa eli Hylkissä. Minulle lähiesimies vinkkasi heti alussa, että Ension kanssa minun kannattaisi mennä juttelemaan, hän oli kiinnostunut joistakin minulle rakkaista asioista, kuten B-linjan musiikista ja juoksemisesta.
Pian tämän jälkeen työpaikkani lähti juhlistamaan 350-vuotiasta Helsingin yliopistoa risteilylle, jonne minäkin uutena työntekijänä olin tervetullut. Helsingin yliopiston atk-keskus muuten käyköön esimerkkinä työpaikasta, jossa oli erinomainen ilmapiiri ja jossa kaikkia työntekijöitä arvostettiin. Tällä risteilyllä rohkaistuin istuutumaan yökerhossa pöytään, jossa Ensio istui. Ensiohan ei yleensä juonut alkoholia, paitsi että omissa häissäni hän jopa santsasi kuohuviiniä.
Ension Maija-vaimon ja Pekka-pojan tunnistan jo varhaisemmilta vuosilta. Maija oli hyvin tunnistettava harmaassa nutturassaan, kun hän vei pyörällä Pekkaa ikkunaani vastaapäätä olleeseen päiväkotiin. Myöhemmin tutustuin Pekkaan ja Maijaankin. Pekka joskus jo 15-vuotiaana osallistui musiikillisiin istujaisiimme, ja Maijan lämpö ja hyvyys ovat harvinaista lajia. Koko Niemisen perhe on ainoa lajissaan ja tässä ajassa, jonne he ikään kuin eivät näyttäisi kuuluneen, ikään kuin kaiken maallisen turhuuden, kiireen ja pinnallisuuden yläpuolella.
Hylkin aikoina me Ension kanssa joskus otimme tavaksemme juosta yhdessä työmatkan kotiin, me molemmat kun asuimme Kannelmäessä. Ylös Teollisuuskatua, Pasilan sillan yli, Länsi-Pasilan läpi urheiluliittojen talolle ja siitä alas Keskuspuistoon, jonka läpi saapuessamme Pirkkolaan, Ensio jätti minut kuin naulan kalliolle Pirkkolan pitkässä ylämäessä. Hädintuskin sain Ension loppumatkan aikana kiinni.
Ensio seurasi poliittista toimintaani tarkasti, kokoomusnuoresta keski-ikäistyvään provinssivihreään. Kun työsuhteeni Hylkissä päättyi, me tapasimme yleensä noin kerran vuodessa Ension kotona, mutta joskus hän kävi kotonanikin, myös Porvoossa. Tapaamisissamme söimme Ension omatekemää legendaarista ruisleipää tai sämpylää ja hernekeittoa, kuuntelimme musiikkia ja välillä keskustelimme maailman tapahtumista, etenkin politiikasta. Erityisen läheistä Ensiolle oli Johann Sebastian Bachin musiikki; toinen hänelle läheinen säveltäjä oli Beethoven.
Ensio jatkoi Hylkissä eläkkeelle asti, tämän vuosituhannen puolelle. Vielä yli kymmenen vuotta tutustumisemme jälkeenkin hänen työhuoneensa seinältä löytyi postit-lappu, jossa luki "huoneessa 594" (vai mikä se työhuoneeni numero nyt olikaan). Me nimittäin joskus kuuntelimme radiosta työaikana musiikkia, mikäli sieltä sattui tulemaan jotakin kuuntelemisen arvoista. Kerran sieltä tuli Fritz Kreislerin levytys Beethovenin viulukonsertosta vuodelta 1926.
Ensio oli harvinaisen itsenäinen sielu: hän ei seurannut päiväperhosia, pintajulkisuutta eikä katsonut televisiota. Syvästi kristittynä ihmisenä Ension sisäinen rauha tarttui hänen kanssaihmisiinsäkin. Ension kotona oli aina kuin aika pysähtynyt, hyvä olla.
Ensio ei koskaan tuominnut mitään eikä ketään. Hän oli suvaitsevainen, harvinaisen hyvä ihminen ja ehkä onnellisin tuntemani ihminen, jolla kuitenkin oli pilke silmäkulmassa, sellaista vähän Konsta Pylkkäsmäistä riippumatonta ovelaa viisautta.
Kuva, joka aina Ensiosta jää mieleeni, palauttaa minut 22 vuoden taakse, aikaan, jolloin asuin vielä kotona Kannelmäessä. Käväisin äkkiä kotonani syömässä, ja jätin Ension kuuntelemaan Dinu Lipattin Bach-levytyksiä. Kun palasin, Ensio istui edelleen samassa asennossa, silmät kiinni, kädet ristissä polvien ympärillä, kuuntelemassa samaa levytystä.
Muistan Ensiosta myös aina hänen kertomuksensa pianistisuuruus Svjatoslav Richterin ensimmäisestä länsimaisesta konsertista, Herbert von Karajanin Messukeskuksen konsertista ja urkuri Enzio Forsblomista ja hänen ihailleen Richterin yli-inhimillistä tekniikkaa. Ensiolla oli kotonaan enemmän levytyksiä Bachin Matteuspassiosta kuin kenellekään tuntemallani ihmisellä, ja atk-alan uranuurtajana hän omaksui myös nykytekniikan, kopioiden kuulemiaan uusia versioita. Vaikka hänen suosikkejaan olivat varsin perinteisen tyylin edustajat Karl Richter ja Otto Klemperer, hän uteliaana hankki kuultavakseen myös John Eliot Gardinerit ja Masako Suzukit.
Viimeisen kerran näin Ensiota vapun tienoilla 2012. Tämän vuoden tapaamisesta ei ehtinyt tulemaan mitään. Viimeisen kerran kuulin Ensiosta loppukesästä, jolloin hänen äänensä oli sitkeän yskän heikentämä. Tuolloin hän kertoi ylpeänä ja iloisena tulleensa isoisäksi ensimmäistä kertaa. Minun oli tarkoitus soitella uudestaan ja sopia tapaamisesta, jossa olisimme taas kuunnelleet musiikkia ja ruotineet yhdessä maailmaa.
Tästä ei kuitenkaan tullut mitään. Koskaan ei voi tietää, milloin on viimeinen kerta tavata ystävänsä. Ystäviinsä ei voi koskaan olla liikaa yhteydessä, ja heitä kannattaa nähdä silloin kun he vielä ovat keskuudessamme. Onneksi tapaamisten tiheys ei kuitenkaan määritä ystävyyden syvyyttä.
Ensio opetti minulle paljon. Ennen kaikkea siitä, että tärkeitä ovat todelliset, arvokkaat ja ikuiset asiat. Haihtuva, katoava maallinen todellisuus kuului johonkin toiseen maailmaan, jota ei hänelle ollut joten sen saattoi jättää huomiotta. Ystävyyteni Ension kanssa kuuluu näihin ei-maallisiin ja ikuisiin asioihin. Ensio on myös ainoa ihminen, joka sai kutsua minua ensimmäisellä nimelläni Marco. Itse asiassa, varaan tämän oikeuden koko hänen perheelleen.
Kiitos Ensio kaikesta! Ruhe sanft, sanfte Ruhe!
Tämän bloggauksen otsikkoa klikkaamalla voi kuunnella Ensioon syvän vaikutuksen tehneen Dinu Lipatin soittamana Bachin Sicilianoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti