Kela todisti missiot pöpöksi

Kysellessäni aikaisemmassa bloggauksessani Kelan mission perään, siellä pitkään työskennellyt kaverini osasi valistaa. Hänen linkkaamanaan Kela määrittelee itseymmärrettynä tehtävänään mm. tiedottaa etuuksista ja palveluista.

No, kyllähän takaperoista tiedotusta, jossa itse pihvi seuraa vasta lopussa ja josta heikommat saavat sydänkohtaukset, voidaan tiedotukseksi sitäkin sanoa.

Kela sanoo myös olevansa:

• Ihmistä arvostava
• Osaava
• Yhteistyökykyinen
• Uudistuva

Siitä, onko sellaisia kirjeitä lähettävää tahoa, joissa lapsensa menettäneille ilmoitetaan lapsilisän ilmoitetaan lakkaavan seuraavassa kuussa, voitava sanoa ihmistä arvostavaksi, on vaikeaa olla montaa mieltä. Uudistuvuuskin on niin ja näin jos Kela edelleenkin katsoo tarpeelliseksi pilkkoa ihmisiä palasiksi, eikun, hups, heidän elämäänsä. Kela ei todellakaan ole pysynyt jälkiteollistuvaksi jo 70-luvulta ja pätkätyöyhteiskunnaksi 90-luvulta muuttuneen yhteiskunnan, saati ihmisten elämäntilanteiden perässä, vaikka heillä on olemassa semmoinenkin kuin tutkimusosasto.

Vuosituhannen vaihteessa työskentelin julkisessa hallinnossa. Juuri tuolloin ns. kannattavalta sektorilta matkittiin luuloteltu tarve selittää oman olemassaolonsa tarpeellisuus. Esimerkiksi musiikin piti pystyä yhtäkkiä keksimään perustelu, miksi musiikki on tärkeämpää kuin vaikka kuvataiteet tai säilykkeet.

Olin todistamassa tuota epätoivoista prosessia parissa paikassa. Olen myötähäpeävammainen, mutta todellakin tunsin myötähäpeää arvostettujen taiteilijaprofessoreiden, huippuosaajien ennen huippuosaajien keskimistä, kontatessaan polvipusseja liimaillessaan postit-lappuja liian pieniin vaatteisiin tuhnautuneen käsityönopettajan käskemänä.

Olen koettanut kymmenisen vuotta unohtaa näkemäni. Konttaavat Ralf Gothoni, Matti Raekallio ja Arto Noras palaavat kuitenkin aina mieleeni silloin kun kaivataan visioita tai missioita.