Tällaiseen vaikutelmaan saattaa joskus päätyä, kun seuraa maakuntaan evakoituneena helsinkiläistä kaupunkisuunnittelua. Asfalttia ne pyörätietkin ovat, puhumattakaan kaupunkibulevardeista. Tietenkin haluaisin Helsingistä mieluummin Manhattanin kuin Los Angelesin, mutta oikeastaan haluaisin Käpylää kaikkialle.
Vaikka - ainakin vielä toistaiseksi - Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnan äänestykset hyvien asioiden tappioksi ovat säännönmukaisesti jo ajasta Anttilan päättyneet 4-5 Vihreiden ja vihreyden tappioksi, niin on jotenkin yllättävää havaita kokoomuslaiselta painavimpia puheenvuoroja kaupunkiviheralueiden puolesta, ja hämmentävää huomata joutuvansa muistuttelemaan helsinkiläisiä puoluetovereitaan viheralueiden arvokkuudesta lisääntyvässä määrin.
Demarit haukkuvat Vihreitä Kokoomuksen puisto-osastoksi. Tämä on sikäli kummallista, että tähän mennessä demarit ja Kokoomus ovat käsi kädessä tuhonneet Helsingin vihreyttä pala palalta. Tähän mennessä. Yksi Jarmo Nieminen ei vielä tee kesää, vaikka kuinka toivoisinkin yhden Troijan puuhevosen salakuljettavan riittävästi viherryttämisen siementä puolueeseensa.
Nyt kun otan perhesyistä ainakin vuoden tauon aktiivisesta puoluepolitiikasta,
minulle tarjoutuu erinomainen mietintätauko. Millaisten asioiden
puolesta haluan tehdä työtä? Mikä on minulle kaikkein arvokkainta?
Liityin aikanani Vihreisiin ikään kuin spin offina sille Helsingin keskuspuistoa suojelevalle kansalaisliikkeelle, jota olin perustamassa. Näin tuolloin ja näen edelleenkin puolueet välineinä asioiden ajamiselle, vaikka sieltä löytyisikin kuinka kivoja ihmisiä, ideaalitapauksessa kavereitakin.
Jos väline on rikki, silloin on kaksi mahdollisuutta: joko yrittää korjata sitä tai sitten vaihtaa sitä. Ennemminkin näkisin itseni luonnonsuojelujärjestössä tai ulkoilujärjestössä kuin Vihreiden sijaan toisessa poliittisessa puolueessa; esimerkkinä toimikoon Oslo Friluftsforening, joka oli vahvasti myötävaikuttamassa Osloa kiertävän Oslomarkan metsäalueen rauhoittamiseen erityislainsäädännölle.
Tällaisen lainsäädännön haluaisin myös Suomeenkin. Ja itse asiassa sellainen onkin: laki kansallisista kaupunkipuistoista. Näiden kansallisten kaupunkipuistojen verkostojen kasvattaminen, ja uusien virkistykseen sopivien alueiden hankkiminen rauhoitettavaksi yksinomaan virkistyskäyttöön on tärkein missioni aktiivikansalaisena. Uudenmaan Virkistysalueyhdistys, jonka hallituksessa toimin, voisi potentiaalisesti olla tulevaisuudessa Oslo Friluftsforeningin kaltainen yli puoluerajojen arvostettu, vaikutusvaltainen toimija.
Toki minua kiinnostaa uteliaana aktiivikansalaisena viheralueiden lisäksi moni muukin asia, kuten esimerkiksi kirjastojen kohtalo, pätkätyöläisten sosiaaliturva, yleinen mielipide-ilmasto, kevyen ja julkisen liikenteen edellytysten voimakas parantaminen, ja tämän takia olenkin kokenut tärkeänä vaikuttamisen puoluepolitiikan kautta. Vihreän puoluepolitiikan, jonka tiedän jakavan kanssani näiden edellämainittujen asioiden itseisarvoisen tärkeyden.
Mutta, mutta. Kyllä kirjat ja fillarit ovat kivoja asioita, mutta ilman metsää minä en ole minä. Enkä minä ole tärkeä, tai puolue, vaan luonto. Helsinkiä ei saa tiivistää hengiltä, enkä sano tätä huonosti peiteltynä aluepolitiikan peittely-yrityksenä. Kyllä täytyy olla politiikassa jotakin kivempaakin agendaa kuin unilukkaroiminen. Mieluummin liittoutuisin muiden puolueiden hyvisten kanssa luontoa puolustamaan kuin yrittäisin keksimällä löytää pienintä yhteistä erottajaa puoluetovereistani.
Olen maakuntiin muuttaneena - vaikkakin vain 50 km itään - muuttaneena ollut havaitsevinani, että metropoliraja on vallihauta, jossa on krokotiileja. Onko Helsingin oikeus kasvaa niin tärkeä että se ajaa kaiken edelle? Jos kerran osallisuudesta muuten ollaan niin huolissaan, niin miksei se ulotu koko maan pääkaupungin kaupunkisuunnitteluun vaikuttamiseen, sen kerrannaisvaikutukset kun ulottuvat pitkälle työssäkäyntialueelle ja sen ulkopuolelle? Ymmärrän oikein hyvin sipoolaisia, vaikka he ovatkin itse viime kädessä syypäitä kaappaukseen.
Jos ja kun kuitenkin tehnen paluun aktiiviseen puoluepolitiikkaan, aion vakavissani yrittää keksiä syitä uusmaalaisen identiteetin konstruoimiselle, oli sitten kuinka synteettinen hyvänsä ja vaikka vain antiteesinä helsinkiläisyydelle, vaikka ymmärsin Vihreiden kohtalonkysymykseksi maa- ja valtakunnallistumisen jo ensimmäisessä puoluekokouksessani, jossa lipesin helsinkiläisestä ryhmäsuosituksesta, äänestäen kolmen helsinkiläisen sijaan yhtä helsinkiläistä, yhtä siuntiolaista ja yhtä jyväskyläläistä varapuheenjohtajaksi. Rakastan Helsinkiä mutten välttämättä helsinkiläisyyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti