Kirkastettua Mahleria

Gustav Mahler (1860-1911), jonka mukaan sinfonian piti sisältää kaikki, oli julkilausutusti oman mestarimme Sibeliuksen antiteesi: Sibeliuksen musiikissa yksi johtoteema kantoi yhden teoksen alusta loppuun. Kun Sibeliuksen taide on tiivistämisen ja kiteytyksen taidetta, Mahlerin musiikki on kuin runsaudensarvi, sekahedelmäsalaatti ja valintamyymälä: sama teos voi sisältää sekä taivaan että helvetin, suurimman ilon ja kauhistuttavamman ahdistuksen, inhimillisen sivistyksen ja luonnonläheisyyden samalla kertaa.

Mahlerin musiikki raottui minulle pikkaisen murrosikäisenä, jolloin kuulin radiosta Ylösnousemussinfoniaa (no 2) ja laulusarjaa das Lied von der Erde (joka on oikeastaan sinfonia altolle ja tenorille). Pidin musiikkia kiehtovana, mutta en rohjennut vielä lähteä siihen oma-aloitteisesti tarttumaan, kunnes lainasin 21-vuotiaana Töölön kirjastosta Bernard Haitinkin levytyksen hänen 4.sinfoniastaan. Tämä avasi Mahlerille portit.

Mitä levytyksiä Mahlerin teoksista sitten kannattaa kuulla? Ensimmäisestä, toisesta ja yhdeksännestä Bruno Walterin 50-60 -luvun vaihteen levytykset ovat itseään suosittelevia klassikoita, vaikkakin monoversio ykkösestä onkin vieläkin parempi. Ykkösestä Rafael Kubelikin levytys on eloisa ja karakteristinen, ja modernimmalta kuulostavasta Mahlerista pitävä on tyytyväinen James Levineen.

Kakkosesta Walterin vastapooli Klempererin levytys on klassinen ja koherentti, ja mahtuu sitäpaitsi yhdelle cd:lle! Myös Kubelik tarjoaa hyvän vaihtoehdon, lyyrisen, dramaattisen ja koherentin, joka sitäpaitsi mahtuu yhdelle cd:lle. Historiallisesti tiedostavan pitää kuulla Oskar Friedin akustinen levytys 20-luvun alkupuolelta, jonka äänenlaatu vaatii kyllä toleranssia.

Kolmosesta klassinen versio on Jascha Horensteinin monikanavalevytys 60-luvulta. Tosin en ole vielä aivan löytänyt sen sanottuja hienouksia, vaikka olen Jascha-fani; finaali tosin puristaa viimeisetkin mehut irti, ne, jotka Bernsteiniltakin on jäänyt ottamatta. Kolmosessa Leonard Bernsteinin äärimmäinen paisuttelu ja ekstroversio palvelee musiikkia hänen egonsa asemesta, ja hänen romanttinen otteensa sopii tälle länsimaisen sinfoniamusiikin kookkaimmalle järkäleelle. Hänellä on teokseen sopivasti rinta rottingilla. New Yorkin filharmonikoilla on autenttinen Mahler-saundi, hieman rupinen verrattuna esimerkiksi Concertgebouw-orkesteriin.

Jos haluaa elää todella vaarallisesti, hankkii paketillisen valitettavan vähän levyjä tehneen Dimitri Mitropouloksen livetaltiointeja. Kolmas sinfonia on leikelty, jotta se olisi mahtunut radiolähetykseen, mutta selväksi käy se, että Mitropoulos ei halua siloitella mitään. Gary Bertinin kolmonen on paitsi upeasti soitettu ja äänitetty, se onnistuu olemaan hieman alitulkittunakin vakuuttava. Bernard Haitinkin Concertgebouw-versio on lähellä ihanteellista: siinä on muhkeasti mutta paisuttelematta, aivan henkeäsalpaavasti soitettu niinkuin nuoteissa on, kaikki, jota sieltä lähtee, ilman Bernsteinin yritystä mahtipontisuuteen, mutta ei yhtään häntä pienemmin. James Levine aloittaa pöyhkeästi ja on pöyristyttävän muhkeasti soitettu, mutta jotenkin mielenkiinto lopahtaa ekan osan jälkeen, jossa todella marssitaan peitset pelottomasti tanassa, niin pystyssä että melkein kaadutaan selälleen. Sinfonia on enemmän kuin osiensa summa, vaikka Levine toteuttaakin ne osat esimerkillisesti, lukuunottamatta finaalin hengiltä raahaamista, Levinen helmasynti. Sen sijaan huomattavasti introvertimpi Kubelik pysyy hienosti koossa, ja siinä on vähiten "löysää" tässä teoksessa, jossa mielenkiinto voi herpaantua. Ihanne-esitys tästä teoksesta.

Nelosesta Willem Mengelbergin livelevytys vuodelta -39 on jännittävä, ja siinä Concertgebouw-akustiikka pääsee yllättävän hyvin oikeuksiinsa, vaikka taltiointi on näinkin vanha. Hyviä peruslevytyksiä nelosesta on tarjolla sitten vaikka kuinka paljon; esimerkiksi mainittu Haitink, Kubelik, Levine, Szell ja Paul Kletzki.

Vitosesta on hyviä levytyksiä pilvin pimein. Itselleni mittatikku on John Barbirollin humaani versio; myös Herbert von Karajanin upeasti soitettu vitonen, jonka Adagietton lopussa on upea, pitkä sellolegato, on hieno, vaikka Mahlerille omistautunut Tony Duggan ei viitsikään mainita sitä kuin näön vuoksi. Erich Leinsdorfin vitonen taas on vaarallinen ja äkkiväärä kun taas Gary Bertinin vitosessa etenkin finaali on huikean virtuoosinen. James Levinen levytyksessä kaikki tapahtuu suunnilleen keskiarvoisesti, hyvällä maulla, hienosti toteutettuna, mutta vailla voimakkainta henkilökohtaista profiilia ja kovin omaperäisiä ideoita. Kelpo peruslevytys joka tapauksessa. En voisi olla enempää samaa mieltä Mahler-auktoriteetti Tony Dugganin kanssa: Levinen levytys on vain pari piirua suuruudesta. Tosin Duggan totesi Karajanin levytyksestä, että mainittuaan sen hän siirtyy eteenpäin.

Kutosessa ääripäitä edustavat George Szellin marssimainen leppymätön levytys ja sir John Barbirollin versio, jossa sinfonia on kuin kuoleva elefantti. Szell on teoksen tulkkina Mitropouloksen linjoilla, Mitron pureutuessa ehkä vieläkin syvemmälle syövereihin. Tässäkin teoksessa Horenstein osuu ytimeen. Häneltä löytyy kaksi livelevytystä, joista Bournemouthissa tehty on paljon parempi. Ei piehtaroi siinä missä Barbirolli, mutta on aivan yhtä järkyttävä. Haitinkin levytys on melko sivistynyt, mutta kohtuullisen joutuisa, ja näyttää keskitien Mitropouloksen ja Horensteinin, tai Szellin ja Barbirollin välillä. Kubelikin joutuisa levytys on miltei optimistinen, mikäli se on kuudennesta sinfoniasta mahdollista.

Seiskasta hyviä peruslevytyksiä tarjoavat ainakin sir Georg Solti, Gary Bertini, James Levine, Rafael Kubelik ja Bernard Haitink. Vielä eloisampaa karakterisointia halajavat tekevät hyvin kun hankkivat Hermann Scherchenin livelevytyksen, mutta kokonaisuutena ylittämätön on tässäkin Horensteinin 70-luvun vaihteen varsin käyttökelpoinen livestereo.

Kahdeksaisen ylenpalttisuuden minulle avasi Rafael Kubelikin mozartmaisen musikaalinen levytys, joka on myös sopivasti draamallinen, jääden kaipaamaan vain hieman ekspansiivisempaa otetta ja muhkeampaa levytystä. Kuitenkin vasta Jascha Horenstein nosti teoksen minulla arvoonsa. Tämän konserttitaltioinnin sanotaan aloittaneen Mahlerin arvonnousun Englannissa ja nostaneen kapellimestarinsa suurnimeksi. Vuonna -59 Royal Albert Halliin onneksi tuotiin paikalle stereoäänityslaitteisto. Taltiointi toistaa uskollisesti suuren tapauksen; kyse on paitsi definitiivisestä teoksen (re)konstruktiosta, myös yhdestä kaikkien aikojen suurimmista livetaltioinneista. Paras kasin yleislevytys on kuitenkin Gary Bertinillä, jonka versio on paitsi muhkea, myös erotteleva, mikä on melkoinen saavutus, ottaen huomioon äärimmäisen raskaan tekstuurin. Tosin Horensteinin jälkeen se on jotenkin - lattea.

Yhdeksäisestä Horensteinilta löytyy ainakin kuusi taltiointia; yksi studio- ja viisi liveversiota. Paras on Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa v. 1966 tehty, ja sen rinnalla kaikki muut kuulemani ysit ovat jotenkin puutteellisia ja kuolleita. Horenstein löytää ysistä enemmän kuin yksikään toinen. Niin paljon, että jo ensimmäisen osan intensiteetti musertaa, ja voimia ei ehkä enää jää loppujen osien kuuntelulle (joista kaksi keskimmäistä scherzo-osaa ovat selvästikin aliharjoiteltuja). Bruno Walterin liveversio Wienistä sodan kynnyksellä on kuitenkin historiallisena dokumenttina ylittämätön referenssi, vaikka hänen 60-luvun alun uusintaottonsa onkin teknisesti upea, tunnelmaltaan lämpimän nostalginen. Pidin sitä pitkään referenssilevytyksenä.

Hienoja levytyksiä ysistä ovat tehneet myös Otto Klemperer, jonka versio on armottoman kompromissiton, ja Kurt Sanderling, jolla tästä teoksesta löytyy ainakin neljä versiota, tarjoaa kiireetöntä ja kohtuullista Mahleria, jossa mitään ei ole liikaa. Yllättävä löytö tulee 60-luvun Prahasta, jossa Karel Ancerl ja Tsekkiläinen filharmonia tarjoavat loistavan levytyksen. Carlo Maria Giulinin livelevytystä Philadelphiasta ei ole saatavilla, mutta siinä on jokseenkin kaikki kohdallaan, ja yllättävän paljon karheuttakin tälle miehelle, jolta viha ja rumuus eivät yleensä onnistu. Bernard Haitinkin Concertgebouw-levytys lienee kuitenkin ihanteellinen studioversio, jos ajattelisi pärjäävänsä yhdellä koko elämänsä. Se on eloisampi kuin mitä Haitinkilta odottaisi, ja soitto on eloisuuden lisäksi virheetöntä. Haitinkin levytyksessä kaikki soitinnuksen yksityiskohdat ja dynamiikan hienoudet erottuvat niin hyvin, että siinä kuljetaan jo mikromanageroinnin rajoilla.

Dimitri Mitropouloksen yhdeksäisessä kokonaisuus pysyy harvinaisen hyvin koossa, ja finaalissa ei ole ennätysjoutuisanakaan kiire minnekään. Mitropoulos todistaa, että valon nopeuden ylittäjä ei menekään eteenpäin. Gary Bertini onnistuu pitämään finaalissa pulssin yllä melkein puolituntisenakin, mihin Levine ei kykene. Rafael Kubelikin ekassa osassa löytyi 7 minuutin kohdalta aiemmin tavoittamatonta painotonta kauneutta harppusynkoopeista, joita ei muilla kuulu. John Barbirollin kokonaisnäkemys on tasapainoinen ja hyvin lähellä ideaalia, ja etenkin finaali on upeasti toteutettu; tosin levytyksestä aistii sen, että vielä 60-luvulla Berliinin filharmonikot olivat selkeästi epävarmalla maaperällä. Joidenkin kriitikkojen suunnilleen koko länsimaisen levytyskirjallisuuden ylittämättömäksi kruununjalokiveksi nostamat Herbert von Karajanin levytykset (2 kpl, studio ja live) sen sijaan pyöristävät ja parfymoivat kappaleen tunnistamattomaksi. Niitä pitää välttää kaikin mahdollisin keinoin.

Kymmenennen sinfonian tyydyn käsittelemään kursorisesti, sillä en usko säveltäjien luonnostelmien täydennyksien olevan autenttisia rekonstruktioita. Mahler sai valmiiksi vain adagio-osan, josta intensiivisin esitys lienee Dimitri Mitropoulosilla, joka selvästi uskoi maailman pelkällä täydentämättömällä adagiollakin olevan parempi kuin ilman sitä. Rafael Kubelik on erinomainen vaihtoehto, jos haluaa esityksensä vähän täyteläisemmällä äänentoistolla. Sen lisäksi minulta löytyy Deryck Cooken täydennyksistä James Levinen ja Mark Wigglesworthin levytykset.

Kathleen Ferrierin ja Julius Patzakin kanssa tehty das Lied von der Erde on ohittamaton, ei vähiten laulajien ansiosta. Horensteinin harvinainen studiolevytys on myös upea. Horenstein saa teoksesta esiin enemmän alakuloista kauneutta kuin kukaan toinen, siihen sopien, että hänen sanotaan viimeisiksi sanoikseen surreen sitä, että "ikävintä kuolemassa on se, että ei enää koskaan kuule das Lied von der Erdeä". Hienoiten laulettu versio, kokonaisuutena tyydyttävin studioversio on Otto Klempererin levytys, jossa solisteina loistavat Christa Ludwig ja Fritz Wunderlich.

Dmitri Mitropoulosilta löytyy valitettavan vähän taltiointeja, mutta tämä suotta historian ja Leonard Bernsteinin pimentoon jäänyt kreikkalaisjohtaja maahantoi Yhdysvaltoihin Mahleria jo silloin kun Bernstein suunnilleen opetteli pois potalta. Mitron Mahler on vaarallista, karkeaakin, ja autenttisuuden osoituksena normiesitystä 20 minuuttia ripeämmän Mahlerin kolmosen "sensurointeja" ei edes huomaa ilman partituuria. Kolmosessa etenkin newyorkkilaisten vasket loistavat, ja esitys on hämmästyttävän järkeenkäypä huolimatta rivakuudestaan. Intensiteetiltään se jättää kaikki muut varjoonsa. Kutonen on nimensä mukaisesti traaginen, eikä edes finaalissa ole yhtään ylimääräistä tahtia, ja kellon mukaan ennätysrivakassa adagiossa mihinkään ei ole kiire. Mahler-entusiasti ei voi olla ilman kuuden levyn pakettia Mitron koottuja Mahlereita.

Sinfonioiden kokonaislevytyksiä on tarjolla hyvin paljon. Kokonaisuudessaan olen kuunnellut Kubelikin, Bernsteinin uudemman paketin, Bernard Haitinkin, Klaus Tennstedtin, Eliahu Inbalin, Maurice Abravanelin, Pierre Boulezin ja Gary Bertinin paketin. Israelilainen Gary Bertini (1927-2005) on ehtinyt hankkia pienimuotoisen kulttimaineen nimenomaan Mahler-levytyksillään, jotka hän teki Kölnin radio-orkesterin (nyk. WDR Rundfunk Orchester) kanssa 80-luvun jälkipuoliskolla ja 90-luvun alussa. Niitä voi pitää Bertinin pääteoksena, ja niihin piintynyt arvostelma "välimerellisyys" on vähättelyä. Kyllä niissä voimaa ja täyteläisyyttä on yllin kyllin. Luonnonvalolla ne kyllä käyvät. Tähän saakka kuulemistani kokonaislevytyksistä Bertini ja Kubelik ovat parhaimmat.

Miksi sitten sinfonioista kannattaa hankkia kokonaislevytyksiä? Niissä ilmenee säveltäjän tyylin muuttuminen ja sinfonioiden sijoittuminen keskenään säveltäjän kaanonissa. Saman kapellimestarin sinfonioissa on sama perussoundi, kun taas Kubelikin ja Bernsteinin rinnastaminen on kuin rinnastettaisiin kesäkeitto ja stroganoffi.

Bertiniin verrattuna Tennstedt on tosikkomainen ja eloton, Kubelik kevyen kamarimusiikillinen ja Bernstein niin suurmaailmallinen, että menee miltei ulos kiertävältä radalta. Kubelikin mozartmainen, klassinen lyyrisyys pääsee oikeuksiinsa erityisen hyvin ykkösessä ja nelosessa, mutta se on yleisestikin ottaen eloisasti ja hienosti karakterisoitua. Bernsteinin tyyli korostaa musiikin romanttista subjektiivisuutta. Soltin lihaksikas ja virtuoosinen tyyli sopii erityisen hyvin seiskaan, mutta toimii hienosti myös ykkösessä ja kakkosessa. Tennstedt korostaa musiikin vakavuutta ja tekisi mieleni sanoa, totisuutta tylsyyteen asti. James Levinen epätäydellinen paketti (josta puuttuvat kakkonen ja kasi) tarjoaa musikaalisia, hienosti äänitettyjä ja soitettuja perusesityksiä, joista parhaita ovat ehkä ykkönen ja seiska. Yhdeksäisen kanssa on niin ja näin, pysyykö se koossa. Levine toteuttaa monia hienoja sinfonioiden osia, tai ainakin osien osia, mutta kokonaisuudet eivät oikein toimi. Haitinkin kokonaislevytyksen heikko lenkki on jokseenkin lattea ja epäinspiroitunut kahdeksikko; muuten proosallinen yleisilme palvelee Mahleria etenkin näin satumaisen upeasti soitettuna. Yhdeksäinen lienee kaikkien aikojen parhaita Mahler-levytyksiä.

Hankin Bertinin pienimuotoisen kulttimaineen saaneen paketin hyvien arvostelujen perusteella. Eikä siitä ole heikkoa kohtaa löytynyt. Yksittäisiä huippuja siitä on vaikea nostaa, koska se on niin vahva kokonaisuus. Bertinin Mahler on virtuoosista, oivaltavaa, kimmeltävää, kaunista ja upeasti äänitettyä. Esityksinä Kubelik on vähintäänkin tasaveroista tavaraa Bertiniin verrattuna, ehkä hieman Bertiniä eloisammin karakterisoitua, mutta plussia Bertinillä ovat äänitys ja bonuksena tarjoiltava das Lied. Haitink on myös vahvasti suositeltava kokonaislevytys, jossa ajoittainen rumuuskin tarjotaan kultturellisti. Vain kahdeksas sinfonia jää selkeästi kaipaamaan dramaattisempaa otetta: Haitinkin levytys onnistuu olemaan aika lattea, ja viides sinfonia on ehkä hieman proosallinen.

Minulle problemaattisen ja ylenpalttisuudessaan aiemmin jotenkin tunkkaisen kasin finaalista Bertini löytää ylimaallista läpikuultavuutta, ja ysin finaali, jonka hän melkein raahaa tunnistamattomaksi (29 min. Bruno Walterin 21 min. vastaan) on ainutlaatuisen intensiivinen ja kaunis yhtä aikaa, yhtä pitkää legatoa. Vieläkin vähän pidemmäksi ysin finaalin murjova Levine raahaa sen tunnistamattomaksi. Paketin heikkona lenkkinä pidetty kutonen on analyyttinen ja kiihkoton, antaen musiikin tragiikan puhua omalla painollaan, alleviivaamatta mitään. Vitosen finaalin jousien sahaus on uskomattoman tarkkaa ja yksimielistä. Das Lied von der Erden kimmeltävän mystinen orkesterikudos on toteutettu uskomattoman kauniisti. Jos suhtautuu Mahleriin epäillen, Bertinin paketti voi voittaa hänelle uusia ystäviä: Bertinin Mahler kuulostaa niin musiikilta kuin mahdollista on.