On matemaattinen tosiasia, että suurempi määrä ihmisiä merkitsee suurempaa mahdollista määrää erilaisia sosiaalisia suhteita, tai ainakin mahdollisuutta erilaisiin sosiaalisiin suhteisiin. Miltei yhtä todennäköistä on, että suuremmasta ihmismäärästä seuraa ihmismassan heterogeenisuuden, nk. ”erilaisuuden” lisääntyminen.
Louis Wirthin mukaan kaupunkeja luonnehtivat suuri koko, tiivis asutus, vakinaisuus (verrattuna esimerkiksi telttakyliin) ja sosiaalinen heterogeenisyys. Helsinki ei ole kansainvälisessä vertailussa kovinkaan suuri kaupunki, mutta lähialueineen se on ylivoimaisesti Suomen suurin väestökeskittymä, ja tiheimmin asuttu alue. Helsinkiin keskittyy myös Suomen mittakaavassa eniten erilaisia alakulttuureita.
Koska kaupunkeja luonnehtii Wirthin mukaan asutuksen vakinaisuus, tänne eivät kuulu risumajojen kaltaiset väliaikaisasumukset. On häpeä, ettei Helsinki ole kyennyt poistamaan asunnottomuuttaan; samaten on valitettavaa, että jotkut helsinkiläiset eivät ole valmiita hyväksymään sitä tosiasiaa, että kaupunki kuuluu kaikille, myös heille, joilla ei mene kovinkaan hyvin.
On inhimillistä ja valitettavan tavallista, että ihmiset vastustavat lähiympäristöään kohtaavia muutoksia; tätä kutsutaan NIMBY –ilmiöksi (Not In My Backyard). Etenkin omille nurkille sijoittuva uudisrakentaminen kohtaa usein vastustusta; pelätään sitä, että uudisrakentaminen vie mukanaan asukkaille rakkaan lähipuiston tai nykyisten asukkaiden merinäköalan tai pimentää auringonvalon. Asuntolat kohtaavat aina vastustusta, riippumatta siitä, minne niitä sijoitetaan, vaikkakin yleensä asuntolat sijoitetaan jo olemassaoleviin rakennuksiin. Asuntolat eivät yleensä merkitse uudisrakentamista.
Vuosisadan alun Amerikassa vaikuttaneen kaupunkia monumentalisuudella kaunistavan City beautiful –liikkeen perverssiyteen asti vienyt Daniel Burnham suunnitteli Clevelandin kasvojenkohotusta siten, että slummit korvattaisiin puistoilla. Täällä ei ole varsinaisia slummeja, joita pitäisi tai joita edes voisi jyrätä mataliksi ja hyvä niin. Eikä pidäkään olla. Sitäkin paremmalla syyllä tukiasunnot pitää sijoitella tasaisesti eri puolille kaupunkia. Niin sanottuja hyvä- ja huono-osaisia ei pidä erottaa toisistaan: en kaipaa Helsinkiin slummeja sen paremmin kuin Beverly Hillsin kaltaisia aidattuja asuinalueita.
Tukiasuntojen vastustajat perustelevat vastustuksensa usein sillä, että he pelkäävät lastensa puolesta. Jos omalle asuinalueelle tulee tukiasuntola, tämä merkitsee heidän mukaansa sitä, että heidän lapsensa altistuvat huumausaineille ja arvaamattomattomasti käyttäytyville niiden käyttäjille.
Me Helsingissä suhtaudumme hämmennyksellä ja joskus huvittuneestikin syrjäseutujen ihmisten susipelkoon. Syrjäseuduilla nähty yksikin susi yleensä merkitsee koko kylän mobilisointia susijahtiin ja lasten viemistä autoilla kouluun. Tukiasuntojen asukkaat ovat kaupunkien susia.
On aika villi visio, että tukiasuntojen asukkaat juoksisivat piikittämässä lapsia, jotka saisivat henkihieverissä juosta karkuun heitä susien lailla metsästäviä ”moniongelmaisia”. Luulen, että nämä pelätyt moniongelmaiset eivät todellakaan kykene moiseen.
Luonnehtiessaan kaupunkien ominaisuuksia, Wirth ei puhunut mitään suvaitsevaisuudesta. Kaupunkien sosiaalisesta ja kulttuurisesta heterogeenisyydestä kuitenkin pitäisi seurata sietokyky erilaisuutta kohtaan. Kaikilla ei todellakaan mene hyvin, vaikka pääministeri Matti Vanhasen mukaan huono-osaisuus pitäisikin piilottaa, miten täällä Helsingissä todella onkin tehty: huono-osaiset pakenevat metsiin karkuun meitä parempiosaisia. Ymmärrän heitä oikein hyvin. Ihminen on ihmiselle susi.
Ruusulankadun asuntolan viime aikoina uudestaan hervoittaman läiskähtelyn innoittamana julkaisen uudestaan 28.5.2008 Hesarissa julkaistun mielipidekirjoitukseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti