Palkka-armeija Suomeen?

Tänään Hesarissa siteerattiin galluptutkimusta, jonka mukaan 75% suomalaisista kannattaa nykyisenkaltaista asevelvollisuusarmeijaa ja vain 16% on palkka-armeijan kannalla.

En ole aivan varma, mitä asiasta pitäisi ajatella yksilön kannalta. Jos asiaa pohtii omista kokemuksistaan, kävin itse armeijan puhtaasti siksi, että se on meillä nopein tapa päästä asevelvollisuuden suorittamisesta. Jälkikäteen ajateltuna, kokemus oli ihan mielenkiintoinen, ainakin siinä mielessä, että sain olla poissa äitini jääkaapin ääreltä ensimmäistä kertaa elämässäni pidempiä kuin viiden päivän yhtämittaisia jaksoja. Alokasaikana mietin hetken jopa aliupseerikouluun hakeutumista kun kersanttina toiminut koulukaverini sitä suositteli, mutta itsenäisenä ja itsepäisenä ihmisenä havaitsin hyvin pian, että taipumukseni viittaavat paljolti muuhun kuin ampumiseen ja taaksepoistumiseen.

Itsenäistymisriittinä armeija voi olla hyödyllinen, pojasta mieheksi vanhan kliseen mukaisesti siis; tosin siviilipalveluksen "alokasaika" Lapinjärvellä ajaa kyllä saman asian. Armeijassa opitaan myös teltanpystytystä ja tulentekoa, tosin niitä voi opetella vaikka partiossakin.

Armeija on myös sangen kattava läpileikkaus kansasta. Samaan tupaan sattuu hyvinkin erilaisia ihmisiä kuin ne omat koulukaverit, joiden kanssa siihen mennessä on tullut hengailtua. Armeijassa on pakko koettaa oppia tulemaan toimeen, syömään samasta pakistakin. Armeijassa mennään siis pois omilta mukavuusalueilta, monille ensimmäistä kertaa. Intti on sen verran tiivis yhteisö, että siellä kaverisuhteet liimataan kestoliimalla, ja sieltä saadut ystävyydet rikastavat elämää suuresti. Ainakin minulla.

Varmasti ystävyyssuhteita voi saada siviilipalveluksestakin, tosin kaikille yhteinen jakso on sen verran lyhyempi kuin armeijassa, ettei niitä välttämättä ehdi samassa määrin syntymään. Uskoisin myös, että siviilipalvelukseen hakeutuva aines on sosiokulttuuriselta taustaltaan homogeenisempaa kuin armeijaan hakeutuva nuoriso, joten sosiaalisessa mielessä armeija lienee opettavaisempi kokemus; tosin tämä armeija-aineksen heterogeenisuus on pikemminkin seuraus kuin syy, kuitenkin ikäluokka voittopuolisesti edelleenkin käy armeijan.

Palkka-armeijaa vastustetaan joskus siksi, että pelätään etupäässä vain patologisimpien rambojen hakeutuvan palkka-armeijaan, jolloin armeijan käytäntöihin palaisi varmasti sieltä jo ilmeisesti paljolti kitketty simputus. Mitä ongelmaa tässä sitten toisaalta on, jos tämä kuitenkin on avoimesti tiedossa, ja armeijaan hakeutuminen olisi vapaaehtoista? Armeijahan on rauhan aikana koko lailla tarpeeton, ja ehkä nämä rambot on helpompi hallita ja heidän toimintatarmonsa ja "taipumuksensa" kanavoida jokseenkin vaarattomasti armeijaan.

Olen siis taipuvainen pienin varauksin kannattamaan palkka-armeijaa; samalla asevelvollisuuteen liittyvästä tasa-arvo-ongelmasta päästäisiin. Simputtakoot siis toisiaan kaikessa rauhassa. Samalla päästäisiin kätevästi huonostipalkatuista vartijoista isoine kenkineen ja stegosauruksen ajatteluelimistöineen.

Hesarin juttuun voi tutustua klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Onko mielikuvituksesta haittaa?

Mielikuvitus on suuren suuri rikkaus, luovuushan avaa ovia silloin kun muuten edessä näyttäisi avautuvan silkka kiviseinä. Mielikuvitus myös avaa eteen kuiluja silloin kun edessä avautuisi turvallinen tie kulkea. Mielikuvitukseton sävelittäjä ei löydä säveliä, korkeintaan kuuntelee toisen löytämiä, ja ilman mielikuvitusta tutkija törmää umpikujaan hyvin pian. Ja kielikuvitusta se kirjaimittaja tarvitsee.

Mielikuvitus on siis aarreaitta, mutta se myös voi tehdä tenän. Suuri osa lasten peloista johtuu heidän vilkkaan mielikuvituksensa esiin provosoimista näyistä: ei auta, vaikka lapsi itse tietäisi, että megalodon ei voi ilmestyä uima-altaaseen syömään häntä, koska sellaisia ei enää ole, jos megalodon kuitenkin elää mielikuvituksessa ja vaikka tietäisi, että mielikuvitus ei ole yhtä totta kuin todellisuus, se kuitenkin tuntuu todelliselta. Joten mielikuvitus on myös ongelma, siinä määrin, että näistä peloista aiheutuu joskus jopa lastenpsykiatrista hoidettavaa.

Aikuisilla mielikuvitus on rikkaus ja antaa ikään kuin ylimääräisen työkalupakin, lapsilla ongelma, joka haittaa normaalielämää, ei ehkä lasten itsensä, mutta kahdeksasta neljään elävien aikuisten arkielämän logistiikkaan se joskus taipuu heikosti. Kaikilla lapsilla on mielikuvitusta, mutta kasvaessa moni heittää sen pois tarpeettomana.

 

Työtä elämää varten vai elämää työtä varten?

Eräs työkaverini - joka ei työskentele samassa ammattiasemassa kuin minä vaan on niinsanottu substanssintekijä - tuli tänään sanomaan minulle, että hän yrittää heikkoina hetkinään töissä muistaa sen, mitä minä olen hänelle sanonut, ajatellen tämän sanomiseni olevan hänelle tärkeä opetus. 

Olen sanonut hänelle sen saman, jolla olen luonnehtinut yleisemminkin omaa asennettani palkkatyön ja elämän suhteesta, että saan pääasiallisen elämänsisältöni muualta kuin palkkatyöstä, elämäntilanteeni mukaan esimerkiksi luonnonsuojelusta, vihreästä puoluepolitiikasta, jatko-opiskeluista ja perheestä, musiikista ja liikunnasta. Keskustellessani tämän työkaverini kanssa aloin miettimään, mikä on syy, mikä seuraus.

Substanssityöntekijän ajatellaan usein olevan kutsumusammatissaan, oli kysymys sitten tutkijasta, taiteilijasta, poliitikosta tai hoitohenkilökunnasta. Kutsumusammatti taas on jotain sellaista, josta saadaan jos ei nyt koko elämänsisältö mutta se kuitenkin siinä määrin rikastaa elämää että sitä voisi tehdä vaikka ilmaiseksi. Vai?

Jos substanssityöntekijäkin ajoittain päätyy miettimään työnsä mielekkyyttä tai ainakin hänen työnsä oheistekijät saavat hänet ajoittain punnitsemaan työn ja muun elämän suhdetta, niin miten sitten asia on leipäpapilla?

Työpaikkani ovat vaihtuneet hyvin usein, samoin työporukat. En suostu tunnustamaan, että tämä olisi seuraus, vaan pikemminkin annettu esioletus, joka on muokannut omia odotushorisonttejani. Koska oletusasetuksekseni työhön on tästä vaihtuvuudesta johtuen päässyt muodostumaan leipäpapin ja projektityöläisen asenne, en ole ehtinyt kovasti kiinnittymään työyhteisöihin tai töideni substanssiin, siitäkin huolimatta, että olen kyllä ainakin aika ajoin kokenut tekeväni sekä kiinnostavia että mielekkäitä asioita, tai ainakin saanut työskennellä niiden liepeillä, vaikken välttämättä itse substanssin ytimessä.

Keskusteluni työkaverini kanssa sai minut miettimään. Joskin olen minuuteni suojaamiskeinona suhteuttanut työni elämääni siten, että olen kokenut saavani elämäni pääasiallisen sisällön palkkatyön ulkopuolelta, tästä on saattanut tulla itseään toteuttava ennuste, seuraus, joka on muuttunut syyksi. Jos palkkatyölle ei ole oppinut antamaan kovin keskeistä asemaa omassa elämässään, tästä seurauksena ei myöskään ole tehnyt elämässään valintoja uranrakentamistarkoituksessa.

Siitä, että olen saanut pääasiallisen elämäntarkoitukseni muualta kuin palkkatyöstä, on seurannut, että myös pyrin saamaan pääasiallisen elämäntarkoitukseni muualta kuin palkkatyöstä, ja tästä taas on seurannut se, että palkkatyöksi ei ole sattunut aina sellaisia asioita, joista olisin voinut saada pääsääntöisesti keskeisintä elämäni sisältöä.

Puolimatkankrouvissa Kurvissa

Päivittäin mennen tullen kävelen samoilla kulmilla kuin tuoreena ylioppilaana, melkein kohta 24 vuotta sitten kun menin suoraan ylioppilaskirjoituksista töihin Helsingin ulosottovirastoon. Nuo kulmat eivät ole juurikaan muuttuneet, mitä nyt ei enää sitä tupakkakauppaa siellä ja sitä itselleen vihaista nuhjuisenpuolista naista puhelinkopissa, jota ei enää ole, tai koko maailmalle. Sen kaupan omistaja on nyt varmaan 110. Olen kulkenut tuosta kohta neljännesvuosisadan kierroksen, mutta olenko kovin pitkälle päässyt?

Matkani toisenvaraisesta digitoijasta, kopistista ja lähetistä näennäisen itsenäiseksi lähetteidenkäsittelijäksi, kopistiksi ja tietojärjestelmäorjaksi on ollut mutkainen. Näihin mutkiin on mahtunut mielenkiintoisiakin vaiheita, kotimaan junamatkailua nuorten työpajoille, Sibelius-Akatemian pikkujouluissa urkuprofessorin yksityiskonserttia kuuntelemaan, palvelualojen fuksiristeilyä valvomaan, ei kukkona kanatarhassa saati tunkiolla, muuttoapumiehenä, maata kuokkimassa, kiipeilemässä Malminkartanon täyttömäellä ja näytättämässä klassikkoelokuvia poliiseilta pimennetyssä auditoriossa, Juhani Palmun näyttelyä purkamassa ja eräistä pikkujouluista Jascha Horensteinin Bruckneria kuuntelemaan ja punaviiniä maistelemaan.

Kun ylioppilaskirjoituksista menin siirtämään yksityisoikeudellisia asiakirjoja tietokonemuotoon, rahoittaakseni pääsykokeisiin valmistautumisen, en tiennyt, mikä minusta tulee isona. En olisi siitäkään huolimatta uskonut, etten ole tämän kauemmas päätynyt. Sosiologin tie on totisesti mutkainen, ja matkalla pitää pysähtyä poistamaan kiviä kengästä ainakin kerran.

Jalkani kuljettavat minua vielä suhteellisen ripeästi, toivottavasti vielä suunnilleen toiset 24 vuotta, näitä polkuja mä tallaan, muttei enempää enää tarvitse, tai joitain toisia.

Tehdä Paavot ja pudota jaloilleen

On hurskastelua kauhistella, jos nyt kulttuuriministeri Arhinmäki hieman saattoi innostua Teemun läksiäisistä. Sen verran Paavoa olen seurannut ja vähäsen saanut tunteakin noin vuosikymmenen ajalta, että uskallan väittää Paavon päässeen puolueensa puheenjohtajaksi ja ministeriksi kyeten harvinaisen hyvin olemaan uskollinen omalle habitukselleen ja tavalleen tehdä politiikkaa, ja olisi sekä teennäistä että Paavon viiteryhmille pyllistämistä äkisti vaihtaa kurssia. Sen, että Paavosta tuli ministeri Arhinmäki, ei tarvitse muuttaa sitä, että hän näkee politiikan aktivismin institutionalisoituna jatkeena, ei sen loppuna tai esteenä. Näin näen minäkin. Politiikka on alisteista kansalaisten ruohonjuuritason toiminnalle, sen väline ja kanava.

Paavon on saanut kiinni hänen kiireidensä lisääntyessäkin. Paavo Arhinmäki muutamien vuosien takaa Helsingin Keskuspuistossa kuuntelemassa asukkaiden huolia.


Arhinmäkeä on aiemmin syytetty siitä, ettei hän ole paikalla siellä, missä hänen ministeriönsä edustamilla substanssialoilla tapahtuu. No, nyt on. Jos hän sattuu saamaan oopperaa enemmän kiksejä jääkiekosta, se on hänen asiansa. Ministerinkin kulttuurimaku on yksityisasia. Onko se sitten sivistyksen merkki että istuu keskellä Savonlinnan juhlien eturiviä hengailemassa ja muulloin "silittelee" naisia? Sellaisiakin ministereitä meillä on nähty vallan äskettäin, myös työväenjohtajana. Ja systeemi palkitsee, hyvän veljensä, ja hyvä veli on sellainen, joka osaa perinteisen pelin säännöt.

Substanssin tuntemusta ei olla vaadittu aikaisemminkaan, pikemminkin joskus alan väki on pitänyt sitä suotavana ettei ministeri tule sotkemaan kuvioita kuten totalitaristissa valtioissa. Seppo Heikinheimo piti Girlie Big-H-Chicken-Livinglandia tästä syystä vallan ansiokkaana ministerinä. Sitäpaitsi Arhinmäkihän hallitsee substanssin: hänen kulttuuriaan ovat koripallo, futis, lätkä, lumilautailu, skeittaus, graffiti ja räppi. 

Paavo on uuden ajan poliitikko. Hän kyseenalaistaa säännöt. Ei kuitenkaan pitäisi ainakaan olla mitään epäilystä, etteikö tämä olisi innostunut edustamastaan asiasta ja etteikö jopa edustaisi sitä, sillä erotuksella, että Pasi Nurminen ei todellakaan tullut alas telemarkilla. Kun Pasille naurettiin, Paavoa halveksutaan. Olisiko Paavon pitänyt sitten kokeilla Eddie Edwards-tyyliä, kun ei kuitenkaan ole mikään nykäsmatti sen paremmin hyvässä kuin pahassakaan että olisi tehnyt katu-uskottavan tempun, jota joku olisi voinut pitää ministeriparkourina?

Sitäpaitsi vielä omassa lapsuudessani ainakin miespoliitikkoille oli meriitti, että he osasivat ottaa. Ahti Karjalainen tunnetusti ei osannut.

En lähde kannustamaan ketään dokaamaan niin, että oma irtaimisto hukkuu ja että juhlakalu joutuu huolehtimaan valtion sektoriministerin nukkumaan. En myöskään lähde kehottamaan absolutismiin. Oma on maksansa, Paavonkin, eikä se yhdestä kännistä vielä haaskiolle mene. En minä tarvitse miehen mallia tai kenenkään opettamaan minulle alkoholin vastuullista käyttöä. Isäni oli töissä neljännesvuosisadan Alkossa, joten jos haluan saada hänet tuntemaan, että hänen asiantuntemustaan arvostetaan, kysyn häneltä. Ja olihan siellä sentään rotevia sankarismiehiä laittamassa nukkumaan, joten ei hätää.

Toki Paavo panee kuitenkin miettimään, miten olisi käynyt, jos Paavo olisikin ollut Paula tai Pirkko. Tokkopa oltaisiin painettu villaisella. Miespolitiikolle örveltäminen vain vahvistaa käsitystä mieskuntoisesta urhosta.

Mietteitä aikuisuudesta

Aikuiseksi ei opita yrityksen ja erehdyksen kautta, sulkemalla ovia takanaan, vaan pakolla, kun joudutaan ns. elämän tosiasioiden eteen. Ei sen välttämättä aina tarvitse olla mitään dramaattista, usein pakoksi riittää oman rajallisuuden ymmärtäminen.

Aikuisuus ei ole mikään laadullinen olotila vaan lapsille esitettävä rooli, sillä uskoisin monien aikuistuvan vasta omien lapsiensa syntyessä, heidän edessään ja heidän takiansa. Onneksi sentään ihminen voi heittää sen roolin naulaan kuin kylpytakin kun lapset menevät nukkumaan.

Aikuinen osaa elää oman keskeneräisyytensä kanssa ilman että tämä pitää jollekulle kostaa: lapsille, puolisolle, kollegalle tai alaisille.

Kun omassa lapsuudessani aikuisena alettiin elämään jo 18-20 -vuotiaina, nyt aikuisiksi aletaan vasta joskus kolmen ja neljän kympin välillä. Suoraan nuoresta keski-ikäiseksi, väliin ei jää oikein mitään, paitsi aikaa, jolloin nuorena hankittu itsetunto hukataan jolloin se muuttuu itsetuntemukseksi.

Aikuisuuden katoaminen on markkinaihmisille ja työhönottajille haaste: kun pitäisi samanaikaisesti olla kuluttaja ja omistaja ja toisaalta kokenut mutta lupaava, ja tämä vaihe on kutistunut pieneksi pisteeksi, jossa nuoruuden rajattomuus ja keski-iän resignaatio kohtaavat. Tytöstä tantaksi, pojasta ukkeliksi.

Huonosti naamioitua kateutta

Työttömien, maahanmuuttajien, yksinhuoltajien - puhumattakaan työttömistä maahanmuuttajayksinhuoltajista - ja yleensäkin vähäosaisten nauttimia etuuksia paheksuvat säännönmukaisesti halveksivat näitä vähäosaisia heidän saamistaan etuuksista. Jos halveksii etuisuuksien varassa eläjää, eipä kyllä itsellä voi mennä kovin häävisti.

On vaikea tehdä muuta johtopäätöstä kuin että halveksija häpeää omaa kateuttaan, ja pelkää tämän paljastumista, ja yrittää naamioida tätä ylenkatsettaan - joka johtuu heikosta itsetunnosta - halveksunnaksi, että tämä halveksunnan suorittaja olisi muka jotenkin moraalisesti halveksunnan kohteen yläpuolella. Nimittäin on siinä häpeämistä, vähäosaisten kadehtimisessa. Joillekin alaspäin katsominen on ainoa keino saada itsensä tuntemaan onnistuneiksi kansalaisiksi, ja yllättävän usein tämä ylenkatse ei ole mahdollista muuten kuin polkemalla toisia.

Lumiaurat ovat miesten puolella

RKP:n helsinkiläinen valtuutettu Gunvor Brettschneider on tehnyt talousarvioaloitteen, jonka mukaan tulisi suorittaa "lumenpoiston tasa-arvovaikutusten arviointi".

Kieltämättä aloitteen otsikko voi nostattaa kulmakarvoja, mutta lastenvaunuja työntäessäni ymmärsin, että asialla on tosiaankin merkitystä. Ei se mitään kukkahattutäteilyä ole, tai jos on, niin sitten minä olen kukkahattutäti, vaikka en tunne juuri muita kuin voikukan. 

Runsaslumisina talvina 2009-2010 ja 2010-2011 nostaessani lastenvaunuja ulos bussista satuin useasti Hämeenlinnantien tai Mannerheimintien varteen, ja kiitin kuntosaliharrastustani kantaessani vaunut (joiden sisällä oli lapsi) ulos bussista, pysäkin eteen auratun lumipenkan ylitse ja vielä usein parikymmentä metriä ennen kuin pääsin työntökelpoiselle maaperälle. Yksinhuoltajaäidiltä ei välttämättä onnistuisi, vaikka mikään ei sisukkuudessa voitakaan heitä.

Puhumattakaan Oslosta, joka on mäkinen kaupunki, ja siellä jalkakäytävät esimerkiksi Bislettin, Ilan ja Hammesborgin kaupunginosissa olivat paitsi kapeita, myös viettäviä. Lumisina aikoina ei vaunujen kanssa ollut ulos mitään asiaa, ellei sitten työntänyt ronskisti autotiellä. 

 

Entinen kotikatuni Bjerregaardsgate on edustava esimerkki mäkisyydestä. Onneksi sentään jalkakäytävät olivat leveät.

Jos autoteiden auraamisen priorisointi perustellaan sillä, että niitä käytetään eniten, sopii kysyä, mikä on syy, mikä seuraus. Eiköhän talvipyöräilykin lisäänny jos pyöräteillä pääsee eteenpäin, ja kyllä pyöräteillä - jotka ovat käytännössä yhdistettyjä kevyen liikenteen väyliä - liikkuu myös jalankulkijoita, rollaattoreita ja lastenvaunuja sekä busseihin nousevia ja niistä laskeutuvia kansalaisia. Kyllä auto pääsee lumessakin liikkumaan, mutta rollaattorin tai lastenvaunujen kanssa on hankalampaa.

Jos tätä priorisointia perustellaan sillä, että autoteiden auraamisella vältetään suurimmat riskit, sitä sopii itse kunkin miettiä, kumpi on isompi riski: se, että auto ajaa lumen takia 60 km/h kun se ajaa muuten 80 km/h. Ajonopeuden pienentyessä vähenevät riskitkin. Toiseksikin sopii kysyä, kumpi on suurempi riski: lumen takia hieman verkkaisemmin sujuva liikenne vai lonkkamurtuma, joka on syntynyt siksi, että lumen takia liikkuminen kevyen liikenteen väylällä on niin vaikeaa? 

Brettschneiderin aloitteesta voi lukea lisää klikkaamalla tämän bloggaukseni otsikkoa.

Miksi sukupuolineutraaliin avioliittoon kannattaisi myöntyä?

Olen oppinut kokemuksen kautta ymmärtämään, että kannattaa antaa silloin periksi, jos ymmärtää kiisteltävän asian olevan toiselle tärkeämpi kuin itselle. Tämän takia olen myöntynyt siihen, että lapseni voidaan kastaa evankelisluterilaisen kirkon jäseneksi, vaikken itse uskokaan kirkkoon. Olen kuitenkin kulttuurinen kristitty, ja tunnustan, että monet kristilliset arvot ovat oikein kannatettavia ja että evankelisluterilainen kirkko tekee paljon hyvääkin.

Sitä samaa suosittelisin nyt sukupuolineutraalin avioliittolain vastustajille. Periksiantaminen on usein viisautta, itse asiassa useimmiten.

Toinen syy, miksi kannattaisi antaa periksi, liittyy vastustajien itsensä antamaan argumenttiin: jos he nyt ovat niin kovasti saaneet tarpeekseen ja ahdistuneita siitä, että homosaatiota puskee joka tuutista, niin ei puskisi enää, jos tämä laki saataisiin nyt onnelliseen päätökseen. Ei tarvitsisi enää ajaa asiaa koska se olisi ajettu. Voisivat nukkua herra Hakkaraisetkin sitten paremmin, ei tarvitsisi enää ajatella asiaa. Tiedän nimittäin kokemuksesta, että asiat, jotka kokee vaikeina ja ahdistavina, tunkevat uniin.

Lehdistö lietsoo kansaa edustajiensa kimppuun

Entinen ministeri Heidi Hautala nostettiin taas tikunnokkaan siitä hyvästä, että hänelle maksetaan yli 4000 euron suuruista työttömien poliitikkojen sopeutumiseläkettä. Heidi Hautala ei suinkaan ole ainoa kyseisestä etuudesta nauttiva, mutta kun ihminen on kerran jo ehditty leimata skurkiksi, niin lienee samantekevää, mitä hän tekee, kun "kansa" (se sama muuten, joka on valinnut hänet 3 kertaa edustajakseen omaan parlamenttiimme ja kolmasti Euroopan parlamenttiin) tuomitsee joka tapauksessa.

Näiden kansalaisten soisi tietävän, miten ympäripyöreitä päiviä poliitikot tekevät vain siksi, että he ovat kansalaisten haukuttavana, en kadehdi heitä yhtään. Ja päästäkseen kansan sylkykupeiksi, moni ottaa kymmenien tuhansien lainoja voidakseen tehdä täysipainoista vaalikampanjaa; poliitikko onkin yrittäjä, jonka onnistumisesta ei ole mitään takeita. Ja kuten kaikissa yrittäjäperheissä, poliitikkojen perhe kantaa mahdollisen epäonnistumisen seuraukset, mutta erotukseksi muista yrittäjäperheistä, tästä kiitokseksi heidän perheenjäseniään voidaan vielä uhkaillakin.

Eivät nämä sopeutumiseläkkeet ole mikään valtakunnallisen tason kestävyysongelma, ei niitä niin monelle makseta, että ne tekisivät valtion menoarviosta edes promillen kymmenystä.

Eräs kommentaattori kommentoi edelläsanottua Facebook-ryhmässä Kuka kuuntelee köyhää: "Kenenkään ei pidä tehdä ympäripyöreitä päiviä. Tekemistä riittää kaikille jos ei teetetä yksillä liikaa."

Pitäisikö sitten kansanedustajia olla enemmän, jotteivät he kaatuisi työtaakkansa alle, toisin kuin moni populistisesti vaatii kansanedustajien puolittamista. Vaikka kansanedustajilla on avustajat auttamassa kalenterin suunnittelemisessa, asioihin perehtymisessä ja yhteydenottoihin vastaamassa, siltikin he tekevät montaa asiaa samanaikaisesti.

Media on siinä mielessä tosiaankin neljäs valtiomahti, että sillä on valta murentaa edustuksellisen demokratian legitimiteettia usuttamalla kansalaiset edustajiensa kimppuun. Sama media, joka ilakoi Hautalan ja hänen kollegoidensa saamista kieltämättä aika suurista eläkkeistä, tapaa kauhistella myös kansanedustajien poissaoloja täysistunnoista (jolloin he pääasiallisesti tekevät kaikkea sellaista työtä, joka kuuluu kansanedustajalle, kuten lainsäädäntötyötä valiokunnissa, tapaavat elinkeinoelämän tai kansalaisjärjestöjen edustajia tai tapaavat kansalaisia kaduilla, toreilla, kouluissa ja herra ties missä, osana demokratiakasvatusta) ja nyt viimeksi heidän kännykänkäyttöänsä. Media sekoittaa tahallaan asioita: mitä enemmän kansanedustaja näkyy täysistunnossa, sitä varmempaa on, että hän ei työtänsä tee.

Kun työelämässä yleisesti vaaditaan kykyä tehdä montaa asiaa yhtä aikaa, miksei tämä ole poliitikoilta sallittua?

Meillä Suomessa istuu herraviha ja kateus aika syvässä, ja siksi edustajiemme saamat etuudet korpeavat monien oikeustajua, ja se selittää sen silmittömän vihan, jonka poliitikkojen saamat edut aina herättävät. On pölhöpopulismia tarttua siihen, että joskus nähdään kansanedustaja näpyttelemässä kännykkää kesken istunnon. Luultavasti hän on tuolloin vastaamassa kansalaisten, järjestöjen tai muiden yhteistyökumppaneiden kyselyihin; oma arvonsa on myös sillä, että hän on tavoitettavissa. Nykyaikainen kansanedustaja ymmärtääkin olla tavoitettavissa sosiaalisen median kautta, mutta kun se rajoittuisikin vain tähän: yllättävän moni uskoo, että poliitikkojen velvollisuus on olla 24/7 tavoitettavissa, vaikka sängystä herätettynäkin kuuntelemassa heidän päälleen kaadettua sontaa, kyeten vielä vastaamaan tähän jotenkin fiksusti ja filmaattisesti ja tämä riippumatta siitä, missä määrin he itse ovat olleet sitä sontaa generoimassa. 

Politiikka on elinkautinen vankeusrangaistus. Kerran kun olet saanut sen sielullisen vamman, että päätät lähteä ottamaan riskin, et saa sitä kansalta koskaan anteeksi. 

Miksi sukupuolineutraalia avioliittoa ei voi vastustaa ydinperheargumentilla

Jos sukupuolineutraalia avioliittoa vastustetaan siksi, että katsotaan lapsella olevan oikeus sekä isään että äitiin, tämän oikeuden toteutumista ei nytkään voi sanktioida mitenkään. Ajatellaanpa vaikka leskiä, riitaisesti eronneiden yksinhuoltajien perheitä, perheitä, joissa toinen vanhempi on muuttanut ulkopaikkakunnalle tai ulkomaille.

Avioliiton yhteys lasten saamiseen on muutenkin epäselvä. Omassa tuttavapiirissäni on lukuisia aviopareja, jotka eivät kykene saamaan lapsia tai eivät halua lapsia. Jos avioliiton tarkoitus on lapsien tekeminen, sitten varmaan pitäisi kieltää postmenopausaalisten naisten avioituminen (kiitos Joonas Lyytinen ideasta!) ja vapaaehtoiset sterilisaatiot.

Erossa etävanhemmiksi jääneiden etävanhemmus tulee myös samalla logiikalla kieltää, kieltämällä etävanhempia muuttamasta toiselle paikkakunnalle kuin missä hänen lapsensa asuvat, puhumattakaan toisesta maasta. Viis siitä, että perustuslain mukaan asuinpaikan saa valita vapaasti, siis ainakin periaatteessa.

Mutta kyllä lähivanhempaan pitäisi sitten tällä logiikalla kohdistaa sanktioita. Avioeron tai puolison kuoleman jälkeen tulee lähivanhempaa velvoittaa avioitumaan uudestaan vuoden kuluessa. 

Perussuomalaiset eivät palkkaisi naisia

Tämänaamuisessa Hesarissa Perussuomalaisten ryhmänjohtajan paikalta ainakin omasta mielestään savustetun Pirkko-Ruohonen Lernerin mukaan syy savustamiseen saattoi olla se, että hän on hankalan naisen maineessa.

"Kun tekee asioita, jotka kokee oikeiksi, helposti saa hankalan naisen maineen."

HS: "Osa maineesta on tullut siitä, että tällä vaalikaudella hänellä on ollut jo viisi eri avustajaa. Miksi ihmissuhteet eivät toimi?"

Yksi on jäänyt äitiyslomalle, toinen saanut parempipalkkaisen työpaikan, Ruohonen-Lerner kertoo.

"Kannattaa mieluummin palkata nuoria miehiä kuin nuoria naisia. Viisain olisin ollut kun olisin ottanut vuonna 2007 nuoren miehen avustajaksi, ei olisi tullut äitiysloman sijaisia ja sijaisen sijaisia."

Olisi mielenkiintoista kuulla Timo Soinin käsitys naisten palkkaamisesta. Entä mitä ajattelee uusi ryhmänjohtaja Jari Lindström. Palkkaavatko Perussuomalaiset mieluiten siis miehiä? Onko uusien veronmaksajien tekeminen ei-toivottavaa, ja pitäisikö lapsenteon riskit jakaa tasaisemmin miesten ja naisten kesken?

Luottamuspulaakin on ollut. "Avustajan ja edustajan suhde on hankala, koska se edellyttää sataprosenttista luottamusta, muuten ei voi tehdä työtä."

No, tässä jää jäljelle vielä kolme muuta syytä vaihtaa työpaikkaa kuin ne, jotka Ruohonen-Lerner mainitsi. Avustajan ja edustajan suhde on tosiaankin hankala, koska se edellyttää sataprosenttista luottamusta. Sataprosenttiseen luottamukseen tarvitaan kaksi osapuolta, vaikka työnantaja ei sitten olisikaan niin kovin erityisen hankala.

Ei voi olla kovin kiitollinen työ olla kantamassa kansanedustajalle esitepöytää sellaiseen tilaisuuteen, johon kansanedustaja ei koskaan ole nähnyt tarpeelliseksi ilmoittautua kyseisen tilaisuuden järjestäjälle vaan hän on luullut, että kyseiseen tilaisuuteen ilmoittaudutaan lehti-ilmoituksella. 

Ruohonen-Lernerin lausunto todistaa kansanedustajan avustajan olevan kaikkea muuta kuin tavallinen työ. Ei se ainakaan helpommaksi siitä tule, olla työnantajan oletuksille alttiina, jos tämä arvelee kaikenlaista työntekijänsä perhe-elämästä, mikä muuten on kiellettyä. Työnantajahan ei saa työhaastattelussa arvella ääneen hakijan luulotellusta, oletetusta tai edes mahdollisesta perheytymisestä yhtään mitään.

Ehkä perussuomalaisen kansanedustajan kannattaisi palkata homoseksuaali avustaja, he kun yleensä lisääntyvät heteroseksuaaleja enemmän. Kaikkein varminta olisikin palkata steriloitu homo.

Ruohonen-Lernerin lausunto paljastaa, että naisten päällä työelämässä edelleenkin on lasikatto. Kannattaako naisten itsensä sitä sinne laittaa? Kun perussuomalaiset tapaavat olla niin huolissaan islaminuskoon sisäänrakennetuista, heidän oletuksensa mukaan naisia sortavista kulttuurisista käytännöistä, jotka ovat niin sisäistettyjä, että naisparat itse pitävät niitä yllä, kehottaisin katsomaan peiliin. Niin että kyllä se naisten alistaminen on niin sisäistettyä, että onnistuu se kotoperäisestikin, ainakin Perussuomalaisilta. 

Ruohonen-Lernerin haastattelun voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Lisääkö Helsingin kasvattaminen muuttoa kehyskuntiin?‏

Jos nyt Helsingin sisääntuloväylien muuttaminen kaupunkibulevardeiksi ja niiden varsien asuntorakentaminen onkin nähty oivaksi keinoksi saada Helsinkiin lisää kaavoituskelpoista maata, nopeasti ja paljon, toistan jo itseäni toteamalla, että tuolloin matka-aika kehyskunnista Helsinkiin kasvaa, Nurmijärveltä Helsinkiin jopa 10 minuuttia. Tämä saattaa kuulostaa vähäiseltä, mutta edestakaisin se tekee 20 minuuttia. Tämä liikenteen ruuhkautuminen tarkoittaa myös lisää saasteita kun autojono seisoo liikennevaloissa.

 

Uusien asuntojen kaavoittamista Helsinkiin perustellaan myös kysynnän ja tarjonnan lailla: kun lisätään tarjontaa, tällä voitaisiin saada asuntojen hintataso kuriin. Helsinkiin, hyvien joukkoliikenneyhteyksien ääreen, kaupunkibulevardien varsille rakennetut asunnot tulevat olemaan kuitenkin hyvin haluttuja eli kalliita, jolloin tämän kaavoituksen seurauksena huonojen joukkoliikenneyhteyksien päähän jäävien alueiden suhteellinen hintataso putoaa (absoluuttinen hintataso suhteessa palkkatasoon tuskin putoaa missään). Jolloin alussa mainituilla ohjauskeinoilla saattaa hyvinkin olla paradoksaalisesti päinvastainen vaikutus kuin mitä aiottiin: ihmiset muuttavatkin lopulta sinne, jossa heillä on varaa asua. Eli Nurmijärvelle ja muihin Nurmijärviin: Vihtiin, Pornaisiin, Askolaan, Tuusulaan ja niin edelleen. Ja autoilu lisääntyykin entisestään.

 

Hetkinen, eikös juuri tästä pitänytkin päästä eroon? Mitens tässä nyt näin kävikään?

Romanikerjäläiset todistavat EU:n epäonnistuneen

Kun soinilaisten mielestä EU on ongelmageneraattori, haluaisin uskoa, että se olisi ongelmanratkaisukone. Ei se sitä kuitenkaan ole: vapaan liikkuvuuden ideaali on kääntynyt irvikuvakseen. Tästä osoituksena on se, että lukuisista uusista - eivät ne enää niin uusia ole, Romania ja Bulgaria ovat olleet jäseniä jo 7 vuotta - EU-maista tulevien romanikerjäläisten tilannetta ei olla saatu kuntoon painostamalla näitä uusia jäsenmaita. Miksei?

Ilmeisestikään romanikerjäläiset eivät ole kiinnostavia eurooppalaisia. Heillä ei ole ostovoimaa, ovathan he kerjäläisiä, ja sitoutuminen demokraattiseen kansalaisuuteenkin on niin ja näin, ovathan monet heistä vailla vakinaista osoitetta ja lukutaidottomia. Romanikerjäläisten auttaminen ei ole mediaseksikästä, saavathan romanit kärsiä vanhasta rosvon maineestaan. Aggressiivisiakin kuulemma voivat olla, vaikkakin minuun on käynyt käsiksi ainoastaan lääkityksensä unohtaneita löylynlyömiä ja laiminlyötyjä Suomen kansalaisia. 

Romanikerjäläiset osoittavat myös, että EU ei ole ongelma: käydessäni kymmeniä kertoja Oslossa vuosien 2007 ja 2014 välillä, kyllä täkäläiseen katukuvaan istuvat pahveilla kököttävät romanikerjäläiset siinä missä meilläkin, vaikkei maa ole unionin jäsen. Kyseinen ihmisoikeusongelma on siis EU:sta johtumaton, mutta on EU:n vika, ettei sitä olla saatu ratkaistua.

Kuka EU-parlamentissa lupaisi ottaa romanikerjäläisten asian sydämelleen?

Sturenkatu kaupunkibulevardiksi?

Tämänpäiväisessä Hesarissa todettiin kaupungin sisääntuloväylien bulevardisoimisen johtavan liikenteen merkittävään puuroutumiseen näillä sisääntuloväylillä. Esimerkiksi Sturenkadun liikenne mataa nykyiselläänkin todella pahasti. Porvoosta Helsinkiin tuleva moottoritiebussi tulee oikein sujuvasti Paavalin kirkolle asti, sitten alkaa maksimissaan kävelyvauhdilla mateleminen. Maksimissaan 200 metrin atka pelkästään Paavalin kirkolta seuraavalle Hattulantien pysäkille kestää bussilla useita minuutteja; toisena tukkoisuuden indikaattorina Helsingistä päin lähtevät bussit ovat saapuessaan Paavalin kirkolle pääsääntöisesti keskimäärin noin 7 minuuttia myöhässä, koko loppumatkan kulkiessa sitten ennusteen mukaisesti. No, mikäs kai siinä, jos tämä viive on systemaattinen ja siihen voi varautua suhteellisen korkealla ennustettavuudella.

Ensin tulisi ratkaista se, miten autot saadaan pois Sturenkadulta ennen kuin luodaan tilanne, jossa sinne lisääntyvän asukasmäärän myötä on olemassa suuri riski automäärän lisääntymiseen entisestään. Ratikka on hyvä ratkaisu asukkaille, muttei kyllä ratkaise valitettavasti läpikulkuliikennettä, joka muuten ei tule loppumaan, tapahtuu sitten autoilla tai busseilla ennen kuin Helsingin ja kehyskuntien välillä kulkee suhteellisen kattava pikaraitiotieverkosto. Helsingin kasva(tta)minen nimittäin osaltaan myötävaikuttaa työpaikkojen nykyistäkin suurempaan keskittymiseen Helsinkiin, jolloin sukkulointiliikenne ei ainakaan vähene.

Päihdeverot rankaisevat köyhiä

Tupakka- ja viinavero käytännössä rokottavat eniten pienituloisia, sillä he polttavat ja juovat eniten. Ilman moralisointiakin on selvää, että tämä on sekä syy että seuraus: pienituloisissa on eniten vähän koulutettuja, jotka edustavat sellaisia ammattiryhmiä ja alakulttuureita, joiden kulttuuriin tupakointi ja alkoholi ovat siinä mielessä kuuluneet pitkään, että esimerkiksi tupakointi ja viikonloppukossu voidaan mieltää osaksi työläismiehen habitusta. 

Tupakointi ja alkoholinkäyttö voivat sikäli olla seurauksia, että päihteet ovat joskaan eivät ihan aina nautintoaineita, niin ainakin unohduksen ja lohdutuksen substansseja. Tästä on osoituksena sekin, että köyhien lisäksi ainakin tupakkaa käyttävät mielenterveyskuntoutujat huomattavasti muuta väestöä enemmän. Taskumatti ja sauhut lämmittävät asunnotonta, työtöntä ja järkkynyttä tuulessa ja tuiskussa. 

Toki on yläluokkaistakin addiktioon perustuvaa väärinkäyttöä. Ei luokka-asemasta voi päätellä taipumusta addiktioon eikä siitä voi suoraan päätellä nautintoaineista koituvan nautinnon määrää, eikä nautinnosta voi johtaa moraalista ylemmyydentunnetta. Shamppanja Mersun takapenkillä vaan saattaa olla hiukan nautinnollisempi kokemus kuin Jorma pusikossa. Enkä nyt tarkoita, että Jorma olisi siellä kusella. Ollilasta en tässä puhu, enkä isästäni. 

Vaikka vähäosaisia ei saisikaan rangaista, tästäkin huolimatta tupakka- ja viinaveroa siltikin sopii korottaa, jos verotuloja tarvitaan lisää, sillä jostakin ne pitää kerätä, eivätkä tupakointi ja alkoholinjuonti ole perustarpeita, vaikkakin niiden käyttäminen voikin hetkittäin saada unohtamaan perustarpeet. Tupakka vähentää ruokahalua, ja kännissä saattaa olla hauskempi olla työttömänä. Toki ne kuuluvat ainakin vielä nykyisellään vapausoikeuksien piiriin siinä mielessä, ettei niitä olla kriminalisoitu. 

Hesarin jutun, joka innoitti minut kirjoittamaan tämän, voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Älä valitse alaasi jalkovälilläsi, vaan päälläsi

Kun Miikka Keränen kirjoitti "valitse alasi päälläsi, älä jalkovälilläsi", olen ihan samaa mieltä. Tosin sukupuoliroolien lisäksi olen mieluummin huolissani ihmisistä kuin heidän aloistaan. Kenenkään ihmisen tehtävänä ei pitäisi olla työvoimapulasta murehtiminen, vaan se, miten voisi hyödyttää omalla osaamisellaan yhteistä hyvää ja vielä nauttia tästä. 

Juuri tämän vuoksi en suosittelekaan useimpien miesten vakavasti harkitsevan hoitoalaa. Kannattaa ajatella päällä, ihan niin kuin Miikka suositteli. Miksi ehdoin tahdoin ryhtyä marttyyriksi, lähtemällä pienipalkkaiselle, hierarkkiselle alalle, jotka nyt valitettavan usein sattuvat olemaan naisvaltaisia?

Tasa-arvo-ongelma kyllä on ihan todellinen, monilla naisvaltaisilla aloilla vallitsevien lukuisten muiden ongelmien lisäksi. Sukupuolten välinen tasa-arvo-ongelma ei ole ainoa, ja on näillä aloilla työskentelevien ongelmien vähättelyä sulkea näiltä muilta ongelmilta silmäänsä typistämällä kysymys sukupuolikysymykseksi.

Kun nyt ainakin monilla naisvaltaisilla aloilla vallitsee se vääryys, että harvat alalla työskentelevät miehet ovat pyramidin huipulla, miksi kukaan yksilö lähtisi uhrautumaan sinne pyramidin pohjalle? Ja matalapalkkaisilla aloilla - jotka nyt sattuvat valitettavan usein olemaan naisvaltaisia, kuten edellä todettu on - se pyramidin pohja on hyvin leveä. Sen pyramidin pohjan leventäminen ei lisää tasa-arvoa, vaan -arvottomuutta.  

Miikka Keräsen tekstin, joka minut inspiroi kirjoittamaan tämän, voi lukea klikkaamalla tämän bloggaukseni otsikkoa. 

Matalapalkkatuen eduista ja varauksista

Vuodesta 2006 alkaen Kela on maksanut 220 euroa työnantajille, jotka palkkaavat hankalasti työllistyvän yli 54-vuotiaan. Ajatus kuulostaa sen verran hyvältä, että sitä ensi alkuun toivoisi laajennettavaksi koskemaan koko työvoimaa. Suoraan työnhakijalle tai työnantajalle maksettava matalapalkkatuki tukisi korkeiden asuinkustannuksien kasvukeskuksissa elämistä; lisäksi se kannustaisi kehyskuntalaisia vastaanottamaan heikomminkin palkattuja töitä kasvukeskuksissa.

Ihan ongelmaton matalapalkkatuki ei kuitenkaan ole. Matalapalkkatuki kannustaisi työnantajia maksamaan huonoa palkkaa, eli toisin sanoen ylläpitämään työpaikkoja, joita se ei ilman tätä kannustinta pitäisi kannattavina. Jos jotakin työtä pidetään huonosti kannattavana, tämä oletettu heikko kannattavuus heijastuu sitten työtehtävien epäitsenäisyyteen tai huonoihin työoloihin - heikosti kannattavaksi leimatun työntekijän työvälineisiin tai tyhyyn ei satsata kuin se, mitä siitä lakisääteisesti määrätään eli eipä paljon mitään - tai käytännössä heikkoihin työehtoihin. Toinen matalapalkkatukeen liittyvä ongelma on se, että vaikka on yhteiskunnallisesti kannattavaa kannustaa ottamaan vastaan matalapalkkaisia ja/tai koulutusta heikosti vastaavia töitä - saada porukkaa pois kortistosta - tämä koulutusta vastaamattomuus on resurssien tuhlausta: koulutus on mennyt hukkaan. Matalapalkkatuki siunaisi koulutusta vastaamattomuuden.

Jos matalapalkkatukea haluaisi suojata tältä epätoivottavalta vaikutukselta, silloin se pitäisi rajata koskemaan vain vaikeasti työllistyviä, jollaisia korkeakoulutettujen ei oleteta olevan. Kaikkein vaikeimmin työllistyviä nimittäin asian ei pitäisi lainkaan koskea, ainoastaan eläkkeen. Lopulta jääkin hieman epäselväksi, ketkä olisivat se joukko, jotka rajautuisivat jäljelle matalapalkkatuettaviksi. Luultavasti matalapalkkatuetuiksi tulisivat kaupan kassat ja siivoojat, työt, joihin ei vaadita juuri koulutusta.

Kiitos Osmo Soininvaaralle innoituksesta!

Vähemmistön enemmistöläinen tässä, hei!

Lukiessani melko nopeasti vanhentuneen entisen nuorehkon keski-ikäisen vihaisen Ruben Stiller-sedän murinoita, joissa hän ilmaisi ahdistuneisuuttaan Setan ilmentämää poliittista korrektiutta kohtaan, aloin miettimään, keitä hän oikein edusti. Varmaankin hän ajatteli puhuvansa enemmistön suulla. Mutta mikä on enemmistö?

Minä olen keski-ikäinen, valkoihoinen heteroseksuaalinen mies, joten taidan edustaa koko maailman mittakaavassa hyväosaisia, ja Suomessa epäilemättä myös enemmistöä. Tosin olen ajokortiton ja kirkosta eronnut enkä omista nk. älypuhelinta, eli edustan toisaalta myös montaakin vähemmistöä. Olen siis samanaikaisesti moninkertainen sekä enemmistön että vähemmistön edustaja. Kuten Etelä-Afrikasta tiedämme, enemmistö voi olla sorrettu, vaikkakaan ei Rubenin tarkoittamalla tavalla. 

Enemmistöläisyys ja vähemmistöläisyys riippuu tarkasteltavasta asiasta: elämänkatsomuksesta, ihonväristä tai elämäntavasta. Enemmistö ja vähemmistö eivät myöskään ole mitään kiveen hakattuja kategorioita: kun Töölössä autottomana edustin enemmistöä, Porvoossa olen vähemmistöläinen. Jos katsoisin tämän vähemmistöläisyyden korjaamisen väärtiksi, se ei kuitenkaan suojaisi minua ikiajaksi joutumasta alttiiksi vähemmistöläisyyden kiroukselle, jos nimittäin elämä sattuisi heittämään minut taas töölöläiseksi. Siihen tosin taidettaisiin vaatia ministeriluokan työ itselleni ja kohtuullisen säädyllinen päivähoitopaikka myös sille toiselle. Puhumattakaan siitä, onko tuollainen nyt niin tarpeellistakaan...

Enemmistöläisyys ja vähemmistöläisyys eivät ole ainoastaan aika-akselilla vaihtuvia muuttujia, vaan - tässä kohdassa enemmistöläisiksi itsensä kokevat saattavat lopettaa seuraamisen - sama ihminen voi yhtäaikaisesti edustaa sekä enemmistöä että vähemmistöä myös sillä yhdellä ja samalla ulottuvuudella tarkasteltuna: elän nyt uusioperheessä, ja kohta samanaikaisesti sekä uusioperheessä että ydinperheessä. Koska perhetilanteet ovat nykyään niin erilaisia ja vaihtelevia, ydinperheeseen taitaa kuulua nyt vähemmistö.

Usein enemmistöläisyys ei tarkoitakaan enemmistön valintaa vaan yleisintä valintaa. Eihän mitään tv-ohjelmaakaan katso Suomessa yli 2,7 miljoonaa ihmistä, Putousta tai uutisiakaan. Enemmistöläisyydellä viitataan siis dominoivaan kulttuuriseen valintaan, normiin, jota edustaa voimakkain tai ainakin äänekkäin ihmisryhmä, ja siksi enemmistöstä usein lähteekin enemmän ääntä kuin heidän kokonsa nähden edellyttäisi. 

Ottaen huomioon ryhmästä lähtevän räminän - sillä melua he kyllä osaavat pitää omista elämäntapavalinnoistaan, oli kyse sitten autoilusta, avioliitoista tai televisio-ohjelmista - on hämmästyttävää, miten syrjäytyneiksi he itsensä kokevat. Siksi Perussuomalaisten kannatus onkin "vain" noin 20 prosenttia.  

Stillerin kirjoituksen voi lukea klikkaamalla tämän bloggaukseni otsikkoa.

Työaikajoustoilla tehokkuutta julkiselle sektorille

Miksi mahdollisuuteen antaa täysipainoinen, kokonainen työpanos puolipäiväisesti suhtaudutaan niin nihkeästi ja miksi taas puolitehoista työpanosta kokoaikaisessa työssä suvaitaan niin yleisesti? Miksei makseta tehdystä työstä vaan työajasta? Väitän, että tämä kysymys, työajan ja työsuorituksen suhde on tärkein yksittäinen syy siihen, miksi julkista sektoria usein syytetään kannattamattomaksi, syystäkin.

Jos viranomaistoimintoja suorittavan julkisen tahon on lainsäädännöllisistä velvoitteestaan johtuen annettava tätä viranomaispalvelua koko virka-ajan, sen ei tarvitsisi tarkoittaa sitä, että kyseisen viraston jokaista työntekijää tarvitsee säilyttää siellä virastossa kello kahdeksasta kello kuuteentoista. Jos esimiehet porrastaisivat julkisen hallinnon työajat siten, että puhelimiin vastaisi aina joku, tämä mahdollistaisi jouston ja tehokkaan ajankäytön, eikä kukaan turhautuisi.

Kustannuspaikalla nöhjöttämisen sijaan, vapautuvan ajan voisi käyttää luomiseen, tutkimiseen, viljelemiseen, hoivaamiseen. Siis johonkin hyödylliseen. Kun julkisen hallinnon toimisto-nahjuk... eikun ohjuksilla ei ole muuta tekoa kuin vaihdella kiiltokuvia ja parannella omaa sosiaalista vaihtoarvoaan kun arvonmittaus työn kautta hieman, köh, yskii, niin eipä tarvitsisi juoruamista ja muuta tyhjäntoimittamistakaan toimittaa niin paljoa kun töissä ei jäisi niin paljoa löysää. Ei ehtisi klikkejä syntyämään eikä kerhoja, joissa puhutaan kakkoita.

Työskentelin reilu 10 vuotta sitten Etelä-Suomen lääninhallituksessa. Siellä noudatettiin politiikkaa, jossa puhelu yhdistettiin sille virkamiehelle, joka sattui osamaan ruotsia. Samaa strategiaa soisi noudatettavan hallinnossa yleisemminkin: se vastaa puhelimeen, joka on paikalla.

On muuten kummallinen jäänne, että virastoissa pitää aina vastata puhelimiin. Eihän virastoihin lähetettyihin sähköposteihinkaan tule vastauksia välittömästi, ja moni viranomainen panttaa henkilökuntansa sähköpostiosoitteita kuin ne olisivat valtiosalaisuuksia.

Monia julkisen hallinnon töitä olisi mahdollista järkeistää, kaikissa tuntemissani virastoissa päivittäisistä työtehtävistä suoriuduttaisiin 2-3 tunnissa, mutta ei: virastorotat pelkäävät palliensa puolesta. Eihän kukaan voi myöntää, että hän käyttää työaikansa tehottomasti? 

Kiitos Osmo Soininvaaralle inspiraatiosta!

Mitä tekee uudella musiikilla?

Kun eräs Facebook-ystäväni mietti ääneen, että millaista uutta musiikkia sitä sopisi kuunnella itävaltalaisen valkoviinin säestykseksi, minussa heräsi vastaväite. Minkä ihmeen takia sen musiikin pitää olla uutta? Eikö tärkeintä olisi, että se on hyvää musiikkia? Huonoa ei kannata kuunnella, aivan samoin kuin ei sitä kannata katsoa tai lukeakaan. Voisiko olla tarpeeksi vaadittu, että se musiikki on hänelle uutta, siis jotain sellaista, jota hän ei ole aiemmin kuullut, siis musiikkia, joka vain on odottanut löytäjäänsä, ja palkinto on suurempi kuin sitä olisi osannut ajatellakaan?

Ihmisellä on oikeus musisointiin ja säveltämiseen. Niin on myöskin hänellä oikeus valita, mitä hän kuuntelee ja jättää kuuntelematta. Kannatan hyvän musiikin kuuntelemista, ja sitten jos välistä kaipaa jotakin muuta, voi lähteä etsimään itselle uutta musiikkia. Uutuudenviehätyksen tunne on sama joka tapauksessa. Ei sitä uuttakaan musiikkia ole vasiten minulle sävelletty, yleensä. Paitsi jos sattuu olemaan Yoko Ono, jolle John Lennon kirjoitti Dear Yoko, niin että tuskin voi tulla epäselvyyksiä.

Älkää ymmärtäkö väärin. Olen käynyt kuuntelemassa uutta musiikkia livenä, kantaesityksiäkin. Kantaesitykset ovat sekä musiikillisesti että sosiologisesti kiintoisia tilaisuuksia: musiikillisesti siksi, ettei tiedä, mitä sieltä seuraavaksi on tulossa - toisin kuin on asian laita silloin kun kuulee saman Sarasteen Brahmsia, Beethovenia tai Sibeliusta - ja sosiologisesti siksi että on kiintoisaa seurata yleisön reaktioita: kuinka paljon he näkevät tarpeelliseksi taputtaa. Nimittäin hämmennyksen uuden edessä kuulee taputuksen määrätietoisuuden puutteesta.

Uusi musiikki on siis sosiologisesti mielenkiintoista. Minulle uusi on vain yksilöpsykologisesti mielenkiintoista. 

Suhteellisen kielitaidottomuuden hypoteesi‏

Pidän itseäni kohtalaisen kielellisesti suuntautuna ja kielellisesti jopa kohtuullisen lahjakkaana yksilönä. En tarkoita tällä ainoastaan kykyä omaksua vieraita kieliä vaan myös kykyä käyttää omaa kieltäni.

Kielellinen lahjakkuus on yleistettävissä siinä missä mikä hyvänsä lahjakkuuden laji, kuten esimerkiksi matemaattinen, motorinen, visuaalinen, musikaalinen tai mikä hyvänsä, että jos ihminen kykenee osaamaan (siis oppimaan) yhden kielen hyvin, hän todennäköisemmin oppii myös muita kieliä hyvin, riippumatta siitä ovatko nämä kielet sukua toisilleen vai eivät. Kuitenkin: mitä kielellisesti suuntautuneempi ja kielellisesti lahjakkaampi ihminen on, sitä puutteellisemmaksi hän oman kielellisen ilmaisuarsenaalinsa kokee, etenkin niissä kielissä jotka eivät ole hänen äidinkieliään. Miksi?

Kielellisesti suuntautunut ihminen, joka tykkää sekä käyttää kieltä että ylittää kielen rajoja keksimällä uusia käsitteitä ja yhdistelemällä eri kieliä, eri kielenkäyttötilanteita, tyylilajeja ja rekistereitä, kokee kroonista kielivammaisuuden tunnetta millä tahansa kielellä paitsi omalla äidinkielellään/äidinkielillään (niitä voi olla ihmisellä myös enemmän kuin yksi!) Tosin, äidinkieli tai ainakin ykköskieli riippuu asiayhteydestä. Jos on tottunut esimerkiksi lukemaan kaupunkitutkimusta, jalkapallojournalismia (kyllä, sellaistakin on, uskokaa tai älkää!) tai musiikkijournalismia englanniksi, silloin saattaa kehittyä erikoisalakohtaisia äidinkieliä. Jos minun pitäisi kirjoittaa levyarvosteluja, harkitsisin vakavasti niiden kirjoittamista englanniksi, en suomeksi, koska alan viitekehys on minulla englanninkielinen. Itse asiassa olen vähän tätä tehnytkin, Amazonin sivuille, englanniksi tietysti niiden kansainvälisen luettavuuden vuoksi. Enkä minä englantia sen ihmeellisemmin osaa kuin suurin osa kavereistani.

Sitten on tietysti aihepiirejä, joita ei hallitse millään kielellä. Kerran minulta pyysi Helsingin messukeskuksessa kaksi sähkömiestä jotakin. Ymmärsin lauserakenteesta ja yhdestä kysymyssanasta, että he esittivät minulle suomenkielisen pyynnön.

Mitä kielellisesti lahjakkaampi ja kielellisesti suuntautuneempi (siis, ihminen kokee kielellisen ilmaisun itselleen olennaiseksi ilmaisumuodoksi) ihminen on, sitä suhteellisesti kielitaidottomammaksi hän itsensä siis kokee, vaikka hän mitä todennäköisimmin hallitsee paitsi oman äidinkielensä, myös muita kieliä keskivertoa paremmin. Suhteellisen kielitaidottomuuden tunne typistää ihmisen käsitystä omista mahdollisuuksistaan: muuten sanavalmis ja puhelias ihminen muuttuu toisella kielellä eristäytyneeksi tuppisuuksi. 

Kielitaidottomuuden tunnetta lisää vielä se, että tällainen ihminen saattaa olla taipuvainen problematisoimaan käsitteitä, joita käytetään usein itsestäänselvästi. Hän on kuin siivetön varis, joka erehtyy räyhäämään huuhkajalle pitäessään ulkomaailman kielipelejä syynä siivettömyyteensä. Kun oma kieli on itseilmaisun väline, vieraita kieliä osataan käyttää kommunikointiin, ja vain siihen. Esimerkiksi käyköön toimihenkilön käsite, jota en koskaan ole suostunut ymmärtämään, se kun mielestäni ei sisällöllisesti ole kovinkaan kuvaava, niinkuin kuvaava myöskään ei ole "pouta", se kun määrittyy negaation kautta. Sanallisesta ilmaisusta tykkäävä ihminen tapaa myös ajatella paljolti kielikuvilla, ja hänellä sakkaa kiinni kun hän ei pääse jonkun käsitteen ytimeen.

Kielellisellä ihmisellä sanat edeltävät usein toimintaa, ja silloin kun ei ymmärretä sanoja itselle riittävästi, saattaa toiminta tyssätä kuten sillä entisellä ihmisellä, jolle lääkäri oli määrännyt ainoaksi parannuskeinoksi hedelmäinsyöntiä. Kun hänelle tuotiin omenoita, banaaneita, appelsiineja, ties mitä pomeloita, hän kuoli nälkään koska hän ei saanut hedelmiä.

Käsitteiden olemus on kuin hedelmienkin. Ken niiden määrittely-yritykset ottaa vakavasti, om tuomittu elämän mittaiseen amok-juoksuun. Joka on enimmäkseen kuitenkin aika hauska matka, vaikka käsitteet pakenevatkin, ainakin niiden tarkoitteet.

Urheileva hetero tulee kaapista

Kun nyt uimari Ari-Pekka Liukkonen tuli kaapista, minäkin voin uskaltautua: olen hetero. Ei häiritse homoseksuaalisuus urheiluani, joten voi olla Sinuhe aivan huoleti: ei sen pitäisi häiritä sinuakaan. Missään viimeisen reilun parinkymmenen vuoden aikaisessa palloiluporukassani ei ole tullut melaa ahteriin, eikä ole tullut puristeltua toisten palloja, sekasählyissäkään. 

Heteroseksuaalisuus vaikuttaa urheilusuoritustani parantavasti, tai ainakin se lisää voimia: kun kerran kuntosalilla opiskelijatyttö pyysi apua, että voisinko minä nostaa pois sen 50 kg painolevyn, onnistuin olemaan vieläkin vahvempi kuin näytin: saatiinhan se juutas pois sen opiskelijaneitokaisen jalkaprässilaitteesta. Oletin tietenkin, että voimallisuuteni osoitus olisi saanut häntä pyytämään puhelinnumeroani ja lähtemään kahville, eihän urheilutilanteessa sentään sovi harrastaa mitään intiimimpää ja sekoittaa siihen seksuaalisuutta. Vikaan meni se oletus, mutta joka tapauksessa tuli empiirisesti osoitettua, että heteroseksuaalisuus vaikuttaa urheilukuntoa parantavasti. 

Tätä tosin epäilin jo yläkouluikäisenä. Pirkkolan kentällä poikien 2 kilometrin juoksuun oltiin ymmärretty laittaa jäniksiksi - tyttöjä. Olisin muuten heittänyt hanskat tiskiin heti kättelyssä, mutta pakkohan se oli ohittaa tuhatviisisatastaan juoksevat tytöt, jok'ainut heittämällä. Tytöt parantavat poikien urheilusuoritusta, ainakin heteroseksuaalit pojat ovat, kiitos tyttöjen, nopeampia ja vahvempia kuin mitä he olisivat ilman tyttöjä.

Linjakartat pysäkeille!

Olen entisenä vanhana helsinkiläisenä oppinut sen, että entisyyteni on niin entistä laatua, että minun ei kannata luottaa siihen, että kaikki olisi niinkuin ennen. Kuten bussi- ja ratikkalinjat. Siksi en uskaltanutkaan luottaa siihen, että kutosella pääsee Kurvista Hämeentietä ja kasilla Hesaria.

 

Eipä asiaan ollut apua pysäkkiaikataulustakaan. Siinä oli bussilinjat, eikä edes kaikkia. Olisi varmaan ihan liikaa pyydetty, että ratikkapysäkille ripustetussa kartassa olisi ratikkalinjakartta, semminkin kun niitä liikennöi sama taho kuin busseja.

 

Olisi varmaan pitänyt tarkistaa, että onko sitten bussipysäkillä vastaavasti ripustettuna ratikoiden linjakartta. Tällainen aivan looginen vaihtoehto ei tullutkaan heti mieleeni.

Matalapalkkaiset akateemiset ovat kauneusvirhe

Akavan puheenjohtaja Sture Fjäder viimeviikonloppuisessa Hesarin haastattelussaan piti palkkaerojen kasvua asiantilana, johon on vain sopeuduttava, ja yhtenä näistä sopeutumistoimista hän esitti verotuksen keventämisen. Kun Fjäder sitten yritti lieventää kantaansa torstaina 30.1. Hesarin mielipidepalstalla, edelleenkin jäi toteennäyttämättä, miten tämä edesauttaisi koulutustaan vastaamattomissa työskentelevien akateemisten tai muuten vaan matalapalkkaisten akateemisten - kuten apurahansaajien tai mikroyrittäjien - asiaa.
 

Fjäder olettaa, että veronalennukset hyödyttäisivät yhteiskuntaamme työllistämällä yrittäjiä. Tämä oletus perustuu siihen, että kun palkasta jää käteen hieman enemmän, ainakin osa tästä ylijäämästä käytettäisiin palveluiden kuluttamiseen, mikä taas työllistäisi pienyrittäjiä. Tämä oletus ei ole ainoastaan vailla totuuspohjaa matalapalkkaisen akateemisen elämässä, vaan se on heille vahingollinen.
 

Minulla valtiotieteen maisterina on ollut elämässäni 11 kuukauden ajan sellainen kuukausipalkka, että nipin napin yllän Fjäderin tarkoittamien keskituloisten alarajalle. Muulloin säännöllisen kuukausipalkkaisen työni bruttokuukausitulot ovat vaihdelleet 1800 ja 2200 euron välissä. Kun siitä vähennetään asumiskulut, matkalippu Porvoosta Helsinkiin ja muut pakolliset menot, olen tullut laskelmissani sellaiseen johtopäätökseen, että sallin itselleni yhden palvelun eli kuntosalikortin. Työpaikkalounaan korvaan kaupan halvimmalla eineksellä, ja kodin hankintoihin tarvitaan jo Visaa. Puhumattakaan pääkaupunkiseudulla asumisesta, josta on tullut niin kallista, että siitä ei ole varaa edes puhua tässä.

 

Koska en mainittavammin työllistä pienyrittäjiä, kaltaisilleni pienituloisille julkisten palveluiden pitäminen kilpailukykyisenä vaihtoehtona on elintärkeää. Ja ainoa tapa rahoittaa nämä palvelut - joita muuten myös Fjäderin mainitsemat keskituloiset käyttävät - on verot, joita minäkin kernaasti maksan. Toisena vaihtoehtona on rajoittaa palvelut maksukykyisille, jotka yhdysvaltalaisittain maksavat nämä yksityisillä vakuutuksilla. Tähänkö Fjäder aateveljineen haluaa maamme ajaa, hyvinvointivaltion saattohoitoon?

Matalapalkkaiset akateemiset ovat siis kauneusvirhe, jonka pärjäämättömyysriskit olisi varmaankin kätevintä ulkoistaa yrittäjiksi tai siivota työttömiksi, ja sepä vasta kannattavaa onkin. Tiedän omasta kokemuksestani sen, että yrittämisestä ei ole työllistymisen saati yhteisen kakkumme kasvattamisen patenttiratkaisuksi, usein ainoastaan työttömyystilastojen siivousratkaisuksi. En voi tulla mihinkään muuhun johtopäätökseen kuin että pienituloiset akateemiset ovat Akavalle riesa, josta olisi parempi päästä eroon, tai sitten lienee syytä lakkauttaa yhteiskuntatieteellinen ja humanistinen koulutus ensi alkuun ja jättää liitto arkielämästä vieraantuneiden niinsanottujen huippuosaajien keskinäiseksi leikkikehäksi.

Tarjosin tämän kirjoitukseni Hesarin mielipidepalstalle, jossa ilmeisestikin Fjäder on loppuunkaluttu, eikä tätä olla vielä julkaistu.

Ratkaisuyrityksiä niukkuuden asuntomarkkinoilla

Kun linkitin Facebookissa Osmo Soininvaaran blogikirjoituksen, jossa hän kannatti Talin golfkentän kaavoittamista asunnoiksi, ja ilmoitin kannattavani Soininvaaran ehdotusta, tämä linkitys poiki vilkasta keskustelua.

Vasemmistolainen tuttavani kiteytti hyvin osuvasti: poliitikot voivat ehdottaa asuntopulan ratkaisuksi jonkin sellaisen kaupunkimaankäyttötavan kaavoittamista asunnoiksi, joita omat äänestäjät eivät käytä. Vääräleukainen kovan linjan kokoomuslainen voisi ehdottaa pyöräteiden kaavoittamista, köyhä, kommunisti tai commonisti taas ihmettelee sitä, miksi yhdelle pelille varataan ekslusiivinen (ja vielä railakkaasti naurettavan alhaisella maanvuokralla subventoitu) maankäyttöoikeus Helsingissä.

Kyse on niukkuudesta. Asuntojen ja kaavoitettavan maan niukkuudesta, ja Talissa olisi sitä kaavoitettavaa maata. Ja tulisi hieno kartanomiljöö paljon nykyistä laajemman väestön käyttöön, joten kaikki voittaisivat, paitsi golfarit.

Helsingissä on kymmeniä tuhansia asuntoja tyhjillään, joten ongelmana ei ole ainoastaan asuntojen puute. Asuntoja on, mutta niitä ei ole tarpeeksi vapaana. Olen ehdottanut aikaisemminkin, että tyhjänä pitämistä pitäisi verottaa vastaavanlaisen asunnon käyvän markkinavuokran verran, ei vuokraamisesta, paitsi sitten kun pyydetään markkinahinnan ylittävää vuokraa, jolloin tämä markkinahinnan ylitys tulisi verottaa sataprosenttisesti.

Tätä toinen tuttavani kommentoi, että valtion ei pitäisi säädellä sitä, miten omaisuuttaan käyttää, ja tämä säätely sotii hänen vapausoikeuskäsityksiään vastaan. Jotta tälle käsitykselle voisi esittää tyydyttävän vasta-argumentin, pitää tarkastella oikeuksia ja arvoja, asettaa ne hierarkkisiin suhteisiin.

Golfin pelaaminen voi olla kivaa, ja ihan kivaa se onkin, satun sen tietämään, sillä olen sitä kokeillut muutamia kertoja. Omistaminenkin voi olla kivaa, vähän niinkuin vaikka hellyyden saaminen tai suklaan syönti. Hellyyttä ei kuitenkaan voi taata millään lainsäädännöllä, korkeintaan sen vastakohdan eli väkivallan voi kriminalisoida. On siis olemassa oikeuksia, joita voi korkeintaan edistää, ei taata. Jos väitän, että minulla on oikeus syödä suklaata, tämä väittämä ei kelpaa julistukseksi. Minulla on toki oikeus sitä syödä, omilla rahoillani, muiden estämättä, mutta en voi vaatia valtiolta valtiollista suklaatehdasta tai edes yhtä suklaalevyä.

Kun perustuslaissa taataan jokaiselle katto pään päälle, asunnon omistamista ei voida taata, koska tuolloin pitäisi taata jokaiselle kansalaiselle sellainen tulotaso että omistaminen olisi mahdollista, tai sitten asumisen tulisi olla kokonaan ilmaista, jolloin se kustannettaisiin kokonaan verovaroista. 

Omistaminen ei ole perusoikeus, asuminen on. Perusoikeudet ovat jotakin, joka on itseisarvoista ihmisarvoisen elämän toteutumiselle, kuten esimerkiksi asuminen. Omistaminen on väline asumisoikeuden toteutumiselle, meidän verotusjärjestelmämme sanelema käytännöllinen ratkaisutapa asumiseen.

Miksi Porvoon tulee hakea HSL:n jäsenyyttä

Olen joskus kuullut argumentointia, jonka mukaan Porvoon ei kannattaisi liittyä HSL:ään, koska meillä olisi siinä niin vähän äänivaltaa ja koska meidän sisäinen joukkoliikenteemme olisi vaarassa jäädä lapsipuolen asemaan. Minä väitän päinvastoin, että edut olisivat haittoja suuremmat.

Ensiksikin, HSL toisi meille painetta luoda kunnollinen vaihtolippujärjestelmä. Toiseksi: täältä Helsinkiin työmatkustavaisille se mahdollistaisi nykyistä järjellisemmän HSL:n matkakortin, jossa olisi mahdollista yhdistää Porvoon sisäinen liikenne, sukkulointiliikenne ja Helsingin seudun joukkoliikenne; ei nimittäin riitä, että täältä pääsee töihin pääkaupunkiseudulle, kun siellä pitää vielä usein vaihtaa.

Yhden vaaran HSL-jäsenyydessä ymmärrän: kun nyt Helsingin seudun vehkeissä ei saa maksaa pankkikortilla, Porvoossa saa, ja toivon, ettei tämä käytäntö poistuisi sitten jos ja kun Porvoo hakee Hösseliin.

(toim.huom. lähettäessäni tämän tekstin Uusimaahan, jossa teksti julkaistiin tänä aamuna, olin vielä vahvassa käsityksessä, että porvoolaisella on oikeus ainoastaan nk. haltijakohtaiseen matkakorttiin, joka maksaa noin tuplasti normaalihinnan. Tietoni on viime syksyltä, mutta nyt kuulin sinne lisätyn tiedon kehyskuntien matkakorttisubventiosta, joka tietenkin on positiivinen asia, jos pitää paikkansa).

Kaupunkilaisbussit hylkivät maaseutulaisia

Tulin tänään aamupäivästä Porvoosta Helsingin Kannelmäkeen, toimittaakseni erästä surullista kunniatehtävää. Tunnen Kannelmäen kuin omat taskuni, samaten Töölön, olenhan asunut molemmissa: Kannelmäessä neljään eri otteeseen yhteensä 15 vuotta ja Töölössä kahdessa paikassa seitsemisen vuotta, joten tiesin, miten tämä asia piti toimittaa: Porvoon bussilla Oopperan pysäkille, siitä lyhyt kävely Ratikkatallin bussipysäkille josta neljäkakkoseen tai ensimmäiseen kohdalle sattuvaan Vantaan 400-alkuiseen bussiin.

Kun minulle ovat porvoolaisbussit tehneet lukuisat temput, nyt tempun teki helsinkiläinen bussiliikenne. Ensimmäinen kynnys muodostui jo siitä, että kun tiesin entisestä, helsinkiläisestä elämästäni, että helsinkiläisbusseissa ei pankkikortti kelpaa, piti saada käteistä. Eihän hätää, minähän tiedän, että Runeberginkadun ja Manskun risteyksessä on toiminut pankki niin kauan kuin minä mitään tiedän.

Minä mitään tiedä, sillä ei siinä enää pankkia ollut. Vaikka sen pankin ikkunassa - tai siinä, joka joskus oli ollut ikkuna, siis pankin, sillä oli siinä vieläkin ikkuna - sanottiin että matkasi pankkiin mitataan nyt sekunneissa. Ei ole enää Sampo entisensä. Kiitos Danske Bank, sama laitos, joka rahastaa laskunmaksusta vitosen per lasku.

Mitattiin nyt sitten matkani pankkiautomaatille, ei pankille, sadoissa askeleissa, ei sekunneissa. Tiedoksi Danske Bankille: sekunti ei ole matkan yksikkö. Teille suosittelisin mieluummin valovuotta.

Seuraava rahareikä löytyi Humalistonkadun ja Manskun risteyksessä. Nekin seudut tunnen, asuin Linnankoskenkadulla lähes neljä vuotta. Kun olin jo taivaltanut muutaman sata metriä Ratikkatallin pysäkiltä, päätin jatkaa seuraavalle, Töölöntullin seisokille. Sama matkahan sinnekin on, ja oikeaan suuntaan.

Saavuttuani Töölöntullin pysäkille opin, että totisesti HKL ei ole enää entisensä. Vaikka kiersin pysäkin vastapäivään kaksi kertaa, opin, että ei enää Helsingin suosituin linja, eli vanha kunnon neljäkakkonen kulje Mannerheimintietä. Mahtaako kulkea mistään?

Veolia sentään kulki. Uskalsin astahtaa sen nimiseen kulkuvälineeseen, siinä sentään luki numero 453, sillä varjolla, että ennen vanhaan ne kulkivat Nurmijärventietä siten että niistä saattoi jäädä pois Kantsussa. No, ei se Kiinaan mennyt, vaikka nimen perusteella sellaistakin olisi saattanut tulla mieleen. Vantaan liikenne oli informatiivinen. Missä on Veolia?

Vinkkinä niille firmoille, jotka nykyään Helsingin seudun joukkokuljetusta toimittavat, olivat minkä nimisiä hyvänsä: antakaa kuljettajille pankkikortin lukulaite, kun käteinen raha on nykyään niin kiven alla. Eikä meillä maaseutulaisilla ole matkakortteja. Jos sitä lukulaitetta ei kuulu, joudun tulemaan päätökseen, että ei maalaisten matkustamisella ole niin väliä. Että mitä sitä Helsinkiin matkustelemaan ja makselemaan. Pitäkööt olemattomat rahansa.

Urheilujoukkueen ja seuran olemuksesta

Katsoin Urheilusanomat - entisen Veikkaaja -lehden - Englannin liigan sarjataulukkoa, jossa kolmanneksi ylimmän sarjatason kärkipäässä kummitteli jalkapallojoukkue nimeltään “MK Dons”. Mikä ihmeen Dons? Englannin liiga on, kiitos vakioveikkauksen, ylivoimaisesti seuratuin ulkomaalainen jalkapallosarja Suomessa, ja monet ovat seuranneet sitä kymmeniä vuosia, ja useilla suomalaisilla on myös sieltä valittu suosikkijoukkueensa. Jotkut kannattavat muodikkaasti suurjoukkueita, kuten Liverpoolia, Arsenalia, Chelseaa tai Manchester Unitedia, ja on niitäkin, jotka ovat seuranneet kymmeniä vuosia vaikkapa Ipswichiä, Evertonia tai Burnleytä. Ehkä joukkue on valinnut ihailijansa, kuten lemmikkieläimiä hankittaessa sanotaan; kissa tai koira valitsee ihmisensä, ei päinvastoin.

MK Donsin edeltäjä Wimbledon tuli tunnetuksi suomalaisissakin lauantai-illan jalkapallokatsomoissa 80 -luvun loppupuolella “hulluna joukkueena”, kun muun muassa Dennis Wisen, Vinnie Jonesin ja John Fashanun “tähdittämä” joukkue sensaatiomaisesti eteni Englannin FA -cupin loppuotteluun, jossa se kaikkien käsikirjoitusten vastaisesti voitti suomalaisten eniten kannattaman joukkueen, jo ennen Sami Hyypiän aikaa, Liverpoolin. Wimbledonin maine “hulluna” joukkueena henkilöityi juuri kolmeen edellämainittuun herraan, jotka ovat vähintäänkin yhtä tunnettuja kentän ulkopuolisista seikkailuistaan kuin siirroistaan vihreällä veralla. Wimbledon pelasi Englannin korkeimmalla sarjatasolla kymmenisen kautta, mutta sitten olivat rahat lopussa.

Lontoo on jalkapallokaupunki. Kaupungissa toimii useita kymmeniä jalkapallojoukkueita, ammattilaistasoillakin toistakymmentä. Wimbledonin - tai MK Donsin - esimerkki on monellakin tavalla valaiseva, mallikelpoinen ja varoittava laboratorionäyte monista piirteistä, joita voidaan liittää jalkapalloiluun. Wimbledonin esimerkki antaa meille useita opetuksia, joita valitettavasti ei oltu sisäistetty esimerkiksi FC Jokereissa, ja samaten AC Allianssin, ja jääkiekossa Espoon Bluesin vähäinen yleisönsuosio todistavat seuraavien opetusten ajankohtaisuuden ja universaaliuden.

Opetus numero yksi: jalkapallo perustuu seuratoimintaan.
Opetus numero kaksi: seuratoiminta perustuu taustayhteisöön
Opetus numero kolme: seuratoiminta on pitkäjänteistä työtä
Opetus numero neljä: taustayhteisön on oltava sitoutunut
Opetus numero viisi: sitoutumisen pitää olla tunnepohjaista
Opetus numero kuusi: aito sitoutuminen edellyttää paikallisia tai joitakin muita siteitä.
Opetus numero seitsemän: seura vs. joukkue
Opetus numero kahdeksan: joukkueen voi ostaa, muttei taustayhteisöä

Kaiken jalkapalloilun taustana on siis sitoutuminen. Katsojat, jotka tuovat lapsensakin katsomaan lauantai-illan ottelua, jopa ovat nimenneet jälkikasvunsa joukkueen innoittamina, jotka ostavat joukkueen väreillä koristettuja kaulahuiveja, paitoja, mukeja ja alushousuja, pitävät seuran hengissä.

On tärkeää tehdä ero joukkueen ja seuran välillä. Usein urheiluseurojen johtotehtävissä toimivat eivät ymmärrä tätä suhdetta. Kuten Chelsean esimerkki osoittaa, tai kuten Suomessa, Tampere Unitedin, kokonaisen joukkueen voi kyllä ostaa, mutta kannattajia ja sitä taustayhteisöä, josta kannattajat tulevat, ei voi. Kun seura on taustayhteisönsä kuva, jotakin pysyvää, joukkue on aksidenssi, ne pelaajat, jotka tällä hetkellä pukevat edustamansa seuran pelipaidan päälleen.

Taustayhteisö voi olla melkein mikä hyvänsä; kansallisvaltio, kaupunki, kaupunginosa, kaupungin tietty sosiaalinen (uskonnollinen, etninen, yhteiskuntaluokka) kerrostuma, tehdas tai muu työpaikka tai kaveriporukka, joka tapauksessa kyse on yhteisöstä johon samastutaan, jonka koetaan ainakin osaltaan määrittävän omaa identiteettiä. Myös seura itsessään voi muodostaa sen yhteisön, mistä osoituksena on englantilainen jalkapallo, jonka fanittaminen on kansainvälistä siksi että jalkapallo on itsessään kansainvälistä liiketoimintaa. Serbialainen, itälontoolainen, norjalainen ja suomalainen West Ham -kannattaja ovat kaikki samaa perhettä, vaikka yhdistäviä tekijöitä ei sitten olisikaan muita kuin jalkapallo. Kansainväliselle fanille onkin hienoa seurata Arsenalin ranskalaispelaajia tai Barcan hollantilaisia, vaikka onkin ymmärrettävää, että paikalliskannattajat näkevät mielellään kylän omia poikia kentällä.

Jotta ymmärtäisi kunnolla seuran ja joukkueen eroa, on hyvä tarkastella eräitä tuttuja esimerkkejä. Helsingissä on ollut 70 -luvulta alkaen vaikeaa toisen jalkapallojoukkueen saada jalansijaa SM -liigassa, HJK:n lisäksi. Useita vuosia liigassa pelasi FinnPa, jonka viiteryhmänä tai ainakin rahoittajana toimi Finnair. FinnPan konkurssipesän toimintaa, sekä lähiöstä ponnistaneen PK-35:n, sitten jatkoi moniliikemies Harry Harkimon lanseeraama “FC Jokerit”, sillä ajatuksella että saataisiin edes osa niistä ihmisistä, jotka ovat tunnetasolla sitoutuneita katsomaan Jokereiden jääkiekko-otteluita, käymään myös jalkapallo-otteluissa.

Toinen viimeaikainen esimerkki on Vantaan AC Allianssi, joka perusti toimintansa edesmenneen Gösta Sundqvistin elämäntyölle, Johanneksen Dynamon toimintaa jatkaneelle ja laajentaneelle helsinkiläisyrittäjä Allianssille. Allianssikaan ei kannattanut helsinkiläisenä liigajoukkueena, ja se siirtyi Vantaan Myyrmäkeen.

Vantaalla on nyt hieno - Suomen hienoin - jalkapallostadion, muttei sitä käynyt katsomassa kukaan. Vantaalaiset eivät kokeneet seuraa omakseen, he eivät samastuneet siihen, koska vantaalaiset eivät samastu edes omaan taustaansa. Ei kukaan ole vantaalainen, vaan vantaalaiset ovat helsinkiläisiä, joilla ei ole varaa asua Helsingissä. Vaikka Jari Litmanen pelaisi Allianssissa, se ei tekisi siitä vantaalaista identiteettiä konstituoivaa tekijää. Tai kuten Britanniassa, jossa Wigan pelasi Valioliigassa tekohengitettynä puolityhjälle katsomolle, koska kaupunkilaisia kiinnosti vain rugby.

Toinen pääkaupunkiseudun satelliittikaupunki, Espoo, sai sekin oman joukkueensa - tosin jääkiekossa - SM -liigaan kaudeksi 92-93. Joukkue pelasi silloin Matinkylän pienessä hallissa, jossa kuuleman mukaan tuoksuivat hiki, makkara ja talkoohenki. Nykyisessä Länsiautoareenassa tuoksuvat korkeintaan Axe, samppanja ja kiillotettu nahka. Jussi Salonoja on suomalainen versio Roman Abramovitsista, upporikas nuorimies, jolla on mukava harrastus. Kuitenkaan espoolaiset eivät viitsi saapua Lexukseillaan ja Mersuillaan katsomaan otteluita, sillä jos ylipäätään on olemassa espoolaista identiteettiä, se jäi Matinkylään, koska Espoo on lähiö, ei kaupunki, riippumatta siitä kuinka monta kauppakeskusta sinne rakennetaan tai miksi sitä kutsutaan. Ja vaikka Salonoja ostaisi Selänteen, Koivun ja Lemieuxin, ei Bluesista tulisi espoolaisuutta nimittävä tekijä. Ainakin perinteen luominen, tässä tapauksessa ostaminen, on kivulias ja pitkällinen prosessi. Luultavasti Pussihukat ja Honka ovat menestyneet koripalloilussa juuri siksi, että ne ovat myyrmäkeläisiä ja tapiolalaisia, eivät leimallisesti vantaalaisia taikka espoolaisia.

Ajatelkaamme että 90 -luvun puolivälissä kuvitteellinen kotkalainen liikemies olisi ostanut Kiekko-Espoon, tilanteessa jossa sympaattinen lähiöjoukkue oli tosipaikan edessä. SM -liigan Matinkylän latohallille antama lisäaika oli käymässä umpeen, ja oli päästävä muualle pelaamaan. Kotka on perinteinen jalkapallo -ja koripallokaupunki, enkä usko, että kotkalaiset olisivat tulleet sankoin joukoin katsomaan Kotka Bluesin, o.s. Kiekko-Espoon pelejä, vaikka siellä olisivat pelanneet Gretzky ja Kurri, sillä kotkalainen urheiluyleisö on tunnettu kotiseutuhenkisyydestään. En tiedä Milton Keynesläisten kotiseutusidonnaisuudesta mitään, mutta esimerkki on analoginen.