Päivittäin mennen tullen kävelen samoilla kulmilla kuin tuoreena ylioppilaana, melkein kohta 24 vuotta sitten kun menin suoraan ylioppilaskirjoituksista töihin Helsingin ulosottovirastoon. Nuo kulmat eivät ole juurikaan muuttuneet, mitä nyt ei enää sitä tupakkakauppaa siellä ja sitä itselleen vihaista nuhjuisenpuolista naista puhelinkopissa, jota ei enää ole, tai koko maailmalle. Sen kaupan omistaja on nyt varmaan 110. Olen kulkenut tuosta kohta neljännesvuosisadan kierroksen, mutta olenko kovin pitkälle päässyt?
Matkani toisenvaraisesta digitoijasta, kopistista ja lähetistä näennäisen itsenäiseksi lähetteidenkäsittelijäksi, kopistiksi ja tietojärjestelmäorjaksi on ollut mutkainen. Näihin mutkiin on mahtunut mielenkiintoisiakin vaiheita, kotimaan junamatkailua nuorten työpajoille, Sibelius-Akatemian pikkujouluissa urkuprofessorin yksityiskonserttia kuuntelemaan, palvelualojen fuksiristeilyä valvomaan, ei kukkona kanatarhassa saati tunkiolla, muuttoapumiehenä, maata kuokkimassa, kiipeilemässä Malminkartanon täyttömäellä ja näytättämässä klassikkoelokuvia poliiseilta pimennetyssä auditoriossa, Juhani Palmun näyttelyä purkamassa ja eräistä pikkujouluista Jascha Horensteinin Bruckneria kuuntelemaan ja punaviiniä maistelemaan.
Kun ylioppilaskirjoituksista menin siirtämään yksityisoikeudellisia asiakirjoja tietokonemuotoon, rahoittaakseni pääsykokeisiin valmistautumisen, en tiennyt, mikä minusta tulee isona. En olisi siitäkään huolimatta uskonut, etten ole tämän kauemmas päätynyt. Sosiologin tie on totisesti mutkainen, ja matkalla pitää pysähtyä poistamaan kiviä kengästä ainakin kerran.
Jalkani kuljettavat minua vielä suhteellisen ripeästi, toivottavasti vielä suunnilleen toiset 24 vuotta, näitä polkuja mä tallaan, muttei enempää enää tarvitse, tai joitain toisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti