Tehdä Paavot ja pudota jaloilleen

On hurskastelua kauhistella, jos nyt kulttuuriministeri Arhinmäki hieman saattoi innostua Teemun läksiäisistä. Sen verran Paavoa olen seurannut ja vähäsen saanut tunteakin noin vuosikymmenen ajalta, että uskallan väittää Paavon päässeen puolueensa puheenjohtajaksi ja ministeriksi kyeten harvinaisen hyvin olemaan uskollinen omalle habitukselleen ja tavalleen tehdä politiikkaa, ja olisi sekä teennäistä että Paavon viiteryhmille pyllistämistä äkisti vaihtaa kurssia. Sen, että Paavosta tuli ministeri Arhinmäki, ei tarvitse muuttaa sitä, että hän näkee politiikan aktivismin institutionalisoituna jatkeena, ei sen loppuna tai esteenä. Näin näen minäkin. Politiikka on alisteista kansalaisten ruohonjuuritason toiminnalle, sen väline ja kanava.

Paavon on saanut kiinni hänen kiireidensä lisääntyessäkin. Paavo Arhinmäki muutamien vuosien takaa Helsingin Keskuspuistossa kuuntelemassa asukkaiden huolia.


Arhinmäkeä on aiemmin syytetty siitä, ettei hän ole paikalla siellä, missä hänen ministeriönsä edustamilla substanssialoilla tapahtuu. No, nyt on. Jos hän sattuu saamaan oopperaa enemmän kiksejä jääkiekosta, se on hänen asiansa. Ministerinkin kulttuurimaku on yksityisasia. Onko se sitten sivistyksen merkki että istuu keskellä Savonlinnan juhlien eturiviä hengailemassa ja muulloin "silittelee" naisia? Sellaisiakin ministereitä meillä on nähty vallan äskettäin, myös työväenjohtajana. Ja systeemi palkitsee, hyvän veljensä, ja hyvä veli on sellainen, joka osaa perinteisen pelin säännöt.

Substanssin tuntemusta ei olla vaadittu aikaisemminkaan, pikemminkin joskus alan väki on pitänyt sitä suotavana ettei ministeri tule sotkemaan kuvioita kuten totalitaristissa valtioissa. Seppo Heikinheimo piti Girlie Big-H-Chicken-Livinglandia tästä syystä vallan ansiokkaana ministerinä. Sitäpaitsi Arhinmäkihän hallitsee substanssin: hänen kulttuuriaan ovat koripallo, futis, lätkä, lumilautailu, skeittaus, graffiti ja räppi. 

Paavo on uuden ajan poliitikko. Hän kyseenalaistaa säännöt. Ei kuitenkaan pitäisi ainakaan olla mitään epäilystä, etteikö tämä olisi innostunut edustamastaan asiasta ja etteikö jopa edustaisi sitä, sillä erotuksella, että Pasi Nurminen ei todellakaan tullut alas telemarkilla. Kun Pasille naurettiin, Paavoa halveksutaan. Olisiko Paavon pitänyt sitten kokeilla Eddie Edwards-tyyliä, kun ei kuitenkaan ole mikään nykäsmatti sen paremmin hyvässä kuin pahassakaan että olisi tehnyt katu-uskottavan tempun, jota joku olisi voinut pitää ministeriparkourina?

Sitäpaitsi vielä omassa lapsuudessani ainakin miespoliitikkoille oli meriitti, että he osasivat ottaa. Ahti Karjalainen tunnetusti ei osannut.

En lähde kannustamaan ketään dokaamaan niin, että oma irtaimisto hukkuu ja että juhlakalu joutuu huolehtimaan valtion sektoriministerin nukkumaan. En myöskään lähde kehottamaan absolutismiin. Oma on maksansa, Paavonkin, eikä se yhdestä kännistä vielä haaskiolle mene. En minä tarvitse miehen mallia tai kenenkään opettamaan minulle alkoholin vastuullista käyttöä. Isäni oli töissä neljännesvuosisadan Alkossa, joten jos haluan saada hänet tuntemaan, että hänen asiantuntemustaan arvostetaan, kysyn häneltä. Ja olihan siellä sentään rotevia sankarismiehiä laittamassa nukkumaan, joten ei hätää.

Toki Paavo panee kuitenkin miettimään, miten olisi käynyt, jos Paavo olisikin ollut Paula tai Pirkko. Tokkopa oltaisiin painettu villaisella. Miespolitiikolle örveltäminen vain vahvistaa käsitystä mieskuntoisesta urhosta.