Kun eräs Facebook-ystäväni mietti ääneen, että millaista uutta musiikkia sitä sopisi kuunnella itävaltalaisen valkoviinin säestykseksi, minussa heräsi vastaväite. Minkä ihmeen takia sen musiikin pitää olla uutta? Eikö tärkeintä olisi, että se on hyvää musiikkia? Huonoa ei kannata kuunnella, aivan samoin kuin ei sitä kannata katsoa tai lukeakaan. Voisiko olla tarpeeksi vaadittu, että se musiikki on hänelle uutta, siis jotain sellaista, jota hän ei ole aiemmin kuullut, siis musiikkia, joka vain on odottanut löytäjäänsä, ja palkinto on suurempi kuin sitä olisi osannut ajatellakaan?
Ihmisellä on oikeus musisointiin ja säveltämiseen. Niin on myöskin hänellä oikeus valita, mitä hän kuuntelee ja jättää kuuntelematta. Kannatan hyvän musiikin kuuntelemista, ja sitten jos välistä kaipaa jotakin muuta, voi lähteä etsimään itselle uutta musiikkia. Uutuudenviehätyksen tunne on sama joka tapauksessa. Ei sitä uuttakaan musiikkia ole vasiten minulle sävelletty, yleensä. Paitsi jos sattuu olemaan Yoko Ono, jolle John Lennon kirjoitti Dear Yoko, niin että tuskin voi tulla epäselvyyksiä.
Älkää ymmärtäkö väärin. Olen käynyt kuuntelemassa uutta musiikkia livenä, kantaesityksiäkin. Kantaesitykset ovat sekä musiikillisesti että sosiologisesti kiintoisia tilaisuuksia: musiikillisesti siksi, ettei tiedä, mitä sieltä seuraavaksi on tulossa - toisin kuin on asian laita silloin kun kuulee saman Sarasteen Brahmsia, Beethovenia tai Sibeliusta - ja sosiologisesti siksi että on kiintoisaa seurata yleisön reaktioita: kuinka paljon he näkevät tarpeelliseksi taputtaa. Nimittäin hämmennyksen uuden edessä kuulee taputuksen määrätietoisuuden puutteesta.
Uusi musiikki on siis sosiologisesti mielenkiintoista. Minulle uusi on vain yksilöpsykologisesti mielenkiintoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti