Valinnanvapaus johtaa ei-valinnanvapauteen

Kerrankin voin olla samaa mieltä Matti Apusen kanssa. Kun Apunen kirjoitti Hesariin viime viikonloppuna, ettei ymmärrä sitä, että jos asiakaskansalainen saa valita vapaasti HUS-alueella käyttämänsä terveyskeskuksen, niin miksi tämän valinnan voi suorittaa vain kerran vuodessa?

Ajatus on varmasti ollut kaunis: helpottaa Helsingissä työssäkäyvien elämää kun he voivat nyt käydä terveyskeskuksessa tai hammaslääkärissä työpaikkansa vieressä.

Ihmisten elämäntilanteet kuitenkin muuttuvat nopeasti. Minä esimerkiksi ehdin jo miettimään, että kun käyn Porvoosta Sörnäisissä töissä, olisin kirjautunut luultavimmin Itäkeskukseen asiakkaaksi, olettaen että olisi tullut asiaa terveyskeskukseen.

Onneksi en koeaikani puitteissa ehtinyt tekemään tätä virhevalintaa, joka olisi sitonut käteni vuodeksi. Työttömällä ei ole varaa yksityispalveluihin, ja kyllä tulee terveyskeskuskäynnille hintaa, jos bussimatka miltei tuplaa laskun.

Kun Barack Obaman presidenttikauden merkittävämmäksi saavutukseksi tulee jäämään yleinen sairausvakuutus, joka nostaa miljoonia yhdysvaltalaisia terveyspalveluiden piiriin, niin Suomessa paradoksaalisesti vain amerikkalaismallinen yksityinen sairausvakuutus nostaisi työttömät ja naiiveja tai muuten vaan vääriä kuluttajavalintoja tehneet terveyspalveluiden asiakkaiksi.

Kun Yhdysvalloissa sosioekonomiset sairastavuuserot tulevat laskemaan, täällä tämä uudistus vain lisää sairastavuuden eriytymistä entisestään, koska se vaikeuttaa epävarmoissa työsuhteissa - mitkä jo sinänsä ovat sairastavuutta lisäävä stressitekijä - olevien hoitoon hakeutumista.

Jos kerran pyritään valinnanvapauteen, niin tehtäköön se sitten kunnolla.

Vinkkejä talvijuoksijalle

Talvella ei lenkkareita tarvitse laittaa talviunille, vaan juoksuharrastusta voi hyvin jatkaa, kunhan muistaa huomioida seuraavaa:

Lisää juoksumotivaatiotasi hakeutumalla mahdollisimman idyllisille reiteille, ja vaihtele reittejä mahdollisimman paljon jos lenkille lähtö maistuu puulta. Jos suosikkireittisi on hieman kauempana, älä säästä vaivaasti päästä sinne, vaikka siihen menisi aikaakin. Se on sen väärti. Valitse kuitenkin lenkkireittisi taiten; vältä liian liukkaaksi tietämiäsi reittejä ja hiihtolatuja.

Huolehdi lihaskunnostasi; etenkin alaselkä väsyy pitkillä asfalttilenkeillä. Käy kuntosalilla ja jumppaa selkääsi ja muuta yläkroppaasi; mitä pidempiä matkoja juokset, sitä pienemmillä painoilla ja isommilla toistomäärillä. Moni luulee, ettei juoksijan tarvitse voimistaa jalkojaan, koska juoksu jo itsessään kuormittaa jalkoja. Väärin. Pidä kuitenkin huoli, etteivät jalkasi jäykisty; tee jalkalihasliikkeet mieluummin lenkin jälkeen tai seuraavana päivänä kuin juuri ennen lenkkiä.

Älä koskaan lähde sairaana, krapulaisena tai humalassa lenkille. Jos olet ollut sairas, vaikka vain flunssainenkin, pienikin kuumeen oire tai pisto kurkussa pitää järki-ihmisen visusti kotona. Jos flunssasta on jäljellä enää lievä nenän tukkoisuus, silloin rauhallinen lenkki avaa paikat. Alkoholi ja kuntoilu eivät missään tilanteessa sovi yhteen.

Varo liukastumista. Jos ulkona on kovin liukas keli, on parempi mennä uimaan tai kuntosalille tai vaikka pelaamaan sulkapalloa, jos pitää juoksumattoa kovin yksitoikkoisena. Tai hiihtämään, jos osaa hiihtää niin hyvin että se käy kuntoilusta. Minulta itseltäni on mennyt nilkka kaksinkerroin (ja taju) kun kerran ”piti” oikaista ylös kuraisen liukasta, marraskuista mäenrinnettä, ja olen tullut alas betonisia portaita selälläni, yksi kerrallaan.

Loukkaantumisesta seuraa turhauttava kuntoilutauko, ja mitä vanhempi olet, myös pysyvä ilmapuntari; vaikka selän lyömisestä on kohta 8 vuotta, ne pari alinta selkänikamaa tuntuvat edelleenkin turvonneilta, ja jos en systemaattisesti vahvistaisi selkälihaksia, ne antaisivat muistuttaa itsestään aina ensimmäisten pakkasten tullessa.

Jos lenkkipolkujen kutsu käy rospuuttokeleillä ylivoimaiseksi, muista ankanaskeleet, eli maltti on valttia. Älä tee äkillisiä käännöksiä tai ota liian pitkiä askeleita, ja asennuta nastat juoksukenkiisi. Niitä saa urheilukaupoista.

Älä juokse liian kylmällä; jollet pysty hengittämään nenän kautta ilman että keuhkoissasi vihloo, on liian kylmää juoksemiseen. Pakkasrajat ovat yksilöllisiä, mutta itse pidän pakkasrajana -15. Lisäksi tulee muistaa tuulen aiheuttama lisäpurevuus; 20 asteen pakkasen ja 20 sekuntimetrin tuulen todellinen yhteisvaikutus tuntuu -50 asteelta.

Pukeudu fiksusti. Jos menet vain juoksemaan, pikkupakkasilla riittää tuulen pitävä juoksupuku ja sen alla pitkät kalsarit (trikoot) ja esimerkiksi pitkähihainen sporttipoolo. Jos olet menossa muutenkin nauttimaan raittiista ilmasta ja ulkoilemaan, laita alle yksi vaatekerta enemmän. Kuivuva hiki ja talvipakkanen on tuhoisa yhdistelmä; älä anna hien kuivua, jos olet pukeutunut lenkkivaatteisiin kylmällä.

Jos lähdet juoksemaan kovin syvälle metsään, ota puhelin mukaan mahdollisen liukastumisonnettomuuden varalle. Ota tuolloin myös otsalamppu, etenkin jos satut lähtemään heikommin valaistulle reitille tai reitille, jota et kovin hyvin tunne.

Jos lähdet pitkälle lenkille, ota mukaan myös hieman rahaa, jotta pääset bussilla kotiin, jos tarvis, tai saat ostettua välipalaa ja juotavaa. Ihanne tietenkin olisi, että otat mukaan evästä ja juotavaa reppuun, mutta säilytyspaikat lenkkeilijöiden varusteille eivät kuulu kaupunkien liikuntavirastojen vakiovarusteisiin ja ulkoilumajat ovat aika heikosti auki. Jos sattuu lenkkeilemään Helsingissä,  ainakin Pirkkolassa on narikoita ja jopa suihkuja. Tai, jos haluat mennä lenkkipaikan perässä, koeta hankkia autoileva lenkkikaveri; vaikka kuinka olenkin pihkalalainen siinä, että urheilemaan pitäisi päästä omalta ovelta, niin ovat autot kyllä eri käteviä asioiden säilyttämiseen, paitsi autostereoiden ja läppäreiden, jotka viedään oitis, ja koirien, joita ei pidä säilyttää autoissa kesällä.

Ruhe sanft, Ensio

Sain juuri tiedon yhden kaikkein vanhimman ja rakkaimman ystäväni poismenosta. Ensio nukkui pois reisiluunkaulan murtuman heikentämänä keuhkokuumeeseen sunnuntaina 24.11. Haartmanin sairaalassa 77-vuotiaana.

Tutustuin Ensioon 19-vuotiaana toimistotyöntekijänä Helsingin yliopiston laskentakeskuksessa eli Hylkissä. Minulle lähiesimies vinkkasi heti alussa, että Ension kanssa minun kannattaisi mennä juttelemaan, hän oli kiinnostunut joistakin minulle rakkaista asioista, kuten B-linjan musiikista ja juoksemisesta.

Pian tämän jälkeen työpaikkani lähti juhlistamaan 350-vuotiasta Helsingin yliopistoa risteilylle, jonne minäkin uutena työntekijänä olin tervetullut. Helsingin yliopiston atk-keskus muuten käyköön esimerkkinä työpaikasta, jossa oli erinomainen ilmapiiri ja jossa kaikkia työntekijöitä arvostettiin. Tällä risteilyllä rohkaistuin istuutumaan yökerhossa pöytään, jossa Ensio istui. Ensiohan ei yleensä juonut alkoholia, paitsi että omissa häissäni hän jopa santsasi kuohuviiniä.

Ension Maija-vaimon ja Pekka-pojan tunnistan jo varhaisemmilta vuosilta. Maija oli hyvin tunnistettava harmaassa nutturassaan, kun hän vei pyörällä Pekkaa ikkunaani vastaapäätä olleeseen päiväkotiin. Myöhemmin tutustuin Pekkaan ja Maijaankin. Pekka joskus jo 15-vuotiaana osallistui musiikillisiin istujaisiimme, ja Maijan lämpö ja hyvyys ovat harvinaista lajia. Koko Niemisen perhe on ainoa lajissaan ja tässä ajassa, jonne he ikään kuin eivät näyttäisi kuuluneen, ikään kuin kaiken maallisen turhuuden, kiireen ja pinnallisuuden yläpuolella.

Hylkin aikoina me Ension kanssa joskus otimme tavaksemme juosta yhdessä työmatkan kotiin, me molemmat kun asuimme Kannelmäessä. Ylös Teollisuuskatua, Pasilan sillan yli, Länsi-Pasilan läpi urheiluliittojen talolle ja siitä alas Keskuspuistoon, jonka läpi saapuessamme Pirkkolaan, Ensio jätti minut kuin naulan kalliolle Pirkkolan pitkässä ylämäessä. Hädintuskin sain Ension loppumatkan aikana kiinni.

Ensio seurasi poliittista toimintaani tarkasti, kokoomusnuoresta keski-ikäistyvään provinssivihreään. Kun työsuhteeni Hylkissä päättyi, me tapasimme yleensä noin kerran vuodessa Ension kotona, mutta joskus hän kävi kotonanikin, myös Porvoossa. Tapaamisissamme söimme Ension omatekemää legendaarista ruisleipää tai sämpylää ja hernekeittoa, kuuntelimme musiikkia ja välillä keskustelimme maailman tapahtumista, etenkin politiikasta. Erityisen läheistä Ensiolle oli Johann Sebastian Bachin musiikki; toinen hänelle läheinen säveltäjä oli Beethoven.

Ensio jatkoi Hylkissä eläkkeelle asti, tämän vuosituhannen puolelle. Vielä yli kymmenen vuotta tutustumisemme jälkeenkin hänen työhuoneensa seinältä löytyi postit-lappu, jossa luki "huoneessa 594" (vai mikä se työhuoneeni numero nyt olikaan). Me nimittäin joskus kuuntelimme radiosta työaikana musiikkia, mikäli sieltä sattui tulemaan jotakin kuuntelemisen arvoista. Kerran sieltä tuli Fritz Kreislerin levytys Beethovenin viulukonsertosta vuodelta 1926.

Ensio oli harvinaisen itsenäinen sielu: hän ei seurannut päiväperhosia, pintajulkisuutta eikä katsonut televisiota. Syvästi kristittynä ihmisenä Ension sisäinen rauha tarttui hänen kanssaihmisiinsäkin. Ension kotona oli aina kuin aika pysähtynyt, hyvä olla.

Ensio ei koskaan tuominnut mitään eikä ketään. Hän oli suvaitsevainen, harvinaisen hyvä ihminen ja ehkä onnellisin tuntemani ihminen, jolla kuitenkin oli pilke silmäkulmassa, sellaista vähän Konsta Pylkkäsmäistä riippumatonta ovelaa viisautta. 

Kuva, joka aina Ensiosta jää mieleeni, palauttaa minut 22 vuoden taakse, aikaan, jolloin asuin vielä kotona Kannelmäessä. Käväisin äkkiä kotonani syömässä, ja jätin Ension kuuntelemaan Dinu Lipattin Bach-levytyksiä. Kun palasin, Ensio istui edelleen samassa asennossa, silmät kiinni, kädet ristissä polvien ympärillä, kuuntelemassa samaa levytystä.

Muistan Ensiosta myös aina hänen kertomuksensa pianistisuuruus Svjatoslav Richterin ensimmäisestä länsimaisesta konsertista, Herbert von Karajanin Messukeskuksen konsertista ja urkuri Enzio Forsblomista ja hänen ihailleen Richterin yli-inhimillistä tekniikkaa. Ensiolla oli kotonaan enemmän levytyksiä Bachin Matteuspassiosta kuin kenellekään tuntemallani ihmisellä, ja atk-alan uranuurtajana hän omaksui myös nykytekniikan, kopioiden kuulemiaan uusia versioita. Vaikka hänen suosikkejaan olivat varsin perinteisen tyylin edustajat Karl Richter ja Otto Klemperer, hän uteliaana hankki kuultavakseen myös John Eliot Gardinerit ja Masako Suzukit.

Viimeisen kerran näin Ensiota vapun tienoilla 2012. Tämän vuoden tapaamisesta ei ehtinyt tulemaan mitään. Viimeisen kerran kuulin Ensiosta loppukesästä, jolloin hänen äänensä oli sitkeän yskän heikentämä. Tuolloin hän kertoi ylpeänä ja iloisena tulleensa isoisäksi ensimmäistä kertaa. Minun oli tarkoitus soitella uudestaan ja sopia tapaamisesta, jossa olisimme taas kuunnelleet musiikkia ja ruotineet yhdessä maailmaa.

Tästä ei kuitenkaan tullut mitään. Koskaan ei voi tietää, milloin on viimeinen kerta tavata ystävänsä. Ystäviinsä ei voi koskaan olla liikaa yhteydessä, ja heitä kannattaa nähdä silloin kun he vielä ovat keskuudessamme. Onneksi tapaamisten tiheys ei kuitenkaan määritä ystävyyden syvyyttä.

Ensio opetti minulle paljon. Ennen kaikkea siitä, että tärkeitä ovat todelliset, arvokkaat ja ikuiset asiat. Haihtuva, katoava maallinen todellisuus kuului johonkin toiseen maailmaan, jota ei hänelle ollut joten sen saattoi jättää huomiotta. Ystävyyteni Ension kanssa kuuluu näihin ei-maallisiin ja ikuisiin asioihin. Ensio on myös ainoa ihminen, joka sai kutsua minua ensimmäisellä nimelläni Marco. Itse asiassa, varaan tämän oikeuden koko hänen perheelleen.

Kiitos Ensio kaikesta! Ruhe sanft, sanfte Ruhe!

Tämän bloggauksen otsikkoa klikkaamalla voi kuunnella Ensioon syvän vaikutuksen tehneen Dinu Lipatin soittamana Bachin Sicilianoa.

Älkää tuomitko horoskooppeja

Nähdessäni eilen kaupan kassalla myytävän vuoden 2014 horoskooppikirjoja, muistin äitiäni, joka toisinaan osti niitä. 

Jos horoskoopit tuomitaan huuhaaksi, tällöin tullaan samalla leimanneeksi niitä lukevat ihmiset kahjoiksi. Tätä tosin eivät positivisesti tieteisuskoiset skeptikkoateistit käsitä: uskomukset, elämän- ja maailmankatsomukset ovat joidenkin uskomuksia, elämän- ja maailmankatsomuksia, sillä ei ole olemassa ei-kenenkään uskomuksia, elämän- ja maailmankatsomuksia. Muistuttaisinkin, mitä Emile Durkheim on sanonut tabuista ja toteemeista: loukatessa toteemeja, loukataan myös tabuja, sillä tabun rikkomisesta seuraa myös toteemiin uskovan loukkaaminen.

Olin ujo teinipoika, yleensä epätoivoisen yksipuolisesti ihastunut johonkin kaukorakkauteni hämärään kohteeseen. Tällöin olin valmis tarttumaan jokaiseen oljenkorteen sen toisen sisimmän ymmärtämiseksi, koska en uskaltanut mennä itse ottamaan selvää asiasta. Astrologian olin oppinut yhtenä mahdollisuutena tulkita ihmisiä äidiltäni. Sittemmin hylkäsin astrologian empiirisen kokeen kautta, huomattuani, että mikään, mitä Leijonasta sanottiin, ei näyttänyt pätevän pitkäaikaisimpaan ihastukseeni. Ei siis läpäissyt minun tieteellistä seulaani.

Äitini oli tavattoman herkkä ja herkkävaistoinen ihminen, joka näki tai aavisteli asioita, joita ihan jokainen ei nähnyt tai aavistellut. Hän yksinhuoltajaksi jäätyään raatoi itsensä lopulta hengiltä. Hän halusi myös uskoa kauneuden ja rakkauden olemassaoloon: koko ikänsä hän haki rakkautta ja hyväksyntää ja edes hetkittäistä lievitystä säryn ja niukkuuden sävyttämään arkeen.

En tiedä, miten vakavissaan äitini horoskooppeihin uskoi, mutta ainakin hän sai niistä lohtua, ne tarjosivat hänelle selityksiä. Vähimmilläänkin hän sai niistä viihdettä, eikä viihteen merkitystä sovi koskaan vähätellä: oman arjen hetkittäistä unohtamista, sen ylä- ja ulkopuolelle nousemista. Jotkut saavat saman vaikutuksen luonnossa, jotkut Katri Helenalta, jotkut horoskoopeista. Se ei ole keneltäkään pois.

Jos kunnoitamme vieraita uskontoja, suhtautukaamme luontaisparantamiseen ja astrologiaan samoin. Ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus, ja ainakin tätä psykoa ja sosiaalisuutta osana on hengellisyys tai ainakin henkisyys. Tiede tyydyttää aniharvojen kaikki tarpeet: miksi me muuten nauttisimme esimerkiksi taiteista?

Kannattaako työttömyys?

Jos työttömyyden kannattavuus lasketaan puhtaasti yksilön kannalta, yllättävän usein vastaus voi olla, että kannattaa. Tämä ei johdu siitä, että meillä olisi liian avokätiset kannustimet olla työtön, vaan siitä, että liian monesta työstä ei jää käteen riittävästi. En ota tässä kantaa siihen, kannattaako työttömyys uravalintana, ja jätän moraaliset ja yhteiskunnalliset seurausvaikutukset tarkasteluni ulkopuolelle, koska niille ei ole olemassa yksiselitteistä laskukaavaa. Panen palttua myös työpaikkasosiaalisuudelle ja työn sisällön merkitykselle yksilön psyykelle, sillä niitä ei voi laskea. Sen sijaan esitän yksinkertaisen laskelman työttömyyden taloudellisista seurauksista. Käytän omia lukujani. Laskelmani edustaa mikrotaloustiedettä, eli se perustuu yksilönäkökulmaan: kannattaako vai ei. Luulisi sen siis kelpaavan kokoomuslaisillekin.

Minulle jää verotuksen jälkeen käteen 1700 euroa. Kun ostan bussilipun, käteen jää 1475 euroa. Tuloistani lasketusta ansiopäivärahasta minulle jää verojen jälkeen käteen noin 1150 euroa (miksi muuten ansiopäivärahaa verotetaan korkeammin kuin matalia työtuloja)?

No, vielä näyttäisi siltä, että työssäkäynti kannattaa. Viivan alle jää 325 euroa, laskennallisesti. Jos haluan säästää työttömänä, voin lyhentää esimerkiksi luottokorttia työttömänä vähän maltillisemmin kuin töissäkäyvänä, esimerkiksi 150 euron sijasta minimisummalla 75 euroa kuussa, jolloin työttömän ja työllisen nettotulojen erotus onkin enää 250 euroa kuussa.

Kun töissä tuntipalkkani on reilut 14 euroa, se ei kuitenkaan kerro vielä koko totuutta siitä, mitä aikani maksaa. Työ esimerkiksi estää tehokkaasti mahdollisissa työhaastatteluissa käynnin sellaisiin paikkoihin, jotka tarjoaisivat enemmän joko sisältöä tai palkkaa. Työhön pitää myös päästä, ja sieltä pois. Sitäpaitsi minulle maksetaan paljolti turhasta: ajasta, jolloin kyllä kulutan työpaikan resursseja, mutta en tuota mitään, esimerkiksi siksi, että työtä ei ole tarpeeksi.

Minulla menee työmatkoihin 2 tuntia ovelta ovelle päivässä, eli 10 tuntia viikossa ja 43,5 tuntia kuussa. Työmatkoista minulle maksetaan siis 250/43,5 euroa eli vajaa 6 euroa tunti, eli noin 25 minuutin palkka. Loput 35 minuuttia työmatkoista joudun lahjoittamaan työnantajalleni, ja tämä kerrottuna kahdella, sillä täytyyhän minun päästä töistä kotiinikin. Tämänkin ajan voisin viettää työtä hakien, väitöskirjaa tai vapaaehtoistyötä tehden tai lapseni kanssa.

No, eivät työssäkäynnin kulut vielä tähän pysähdy. Jos kävisin ulkona päivittäin syömässä työpaikkalounaan, tämä maksaisi minulle 5,60 euroa päivässä, eli noin 121 euroa kuussa, laskettuna 21,75 työpäivällä. Ai niin, säästän tämän rahan töissäkäydessänikin, ja kannan mukana omat eväät tai eineet, pitäen sääntönä kahden euron annoshintaa, jolloin säästän lounasruokailuissa 77 euroa kuussa verrattuna normikollegoihini. Ja töissä kaipaa joskus jotain pientä naposteltavaa, ja alakerran K-kauppaan tulee helpostikin kannettua muutama kymppi kuussa näkkäriin, hedelmiin tai suklaaseen. Jos kuvitellaan, että näihin herätenaposteluihin menee viisikymppiä kuussa, työssäkäynti kannattaa rahallisesti enää kahdella sadalla.


Minulla on sen verran kokemusta työttömyydestä, että tiedän osaavani elää työllistä minääni yksinkertaisempaa elämää työttömänä. En esimerkiksi lähde shoppailemaan, mitä en kyllä juuri muutoinkaan tee, mielijohdeostoskelua. En joudu luopumaan mistään itselleni tärkeästä, sillä en muutenkaan rakenna identiteettiäni kuluttamisen kautta. Minulla on työttömänä enemmän aikaa kuunnella musiikkia ja kuntoilla, pitää siis itseni fyysisesti ja henkisesti kunnossa. Työssäkäydessäni olen varustanut itseni musiikeilla ja kuntoiluvarusteilla niin ettei näihin mene rahaa sitä noin 50 euroa kuussa, minkä arvioisin mediaaniksi. Lisäksi tapanani on psyykkisesti pätkätyöläisenä varautua maksukyvyn hetkittäisiin notkahduksiin, ja maksella erilaisia laskuja ennakkoon ja velkoja pois. Veronpalautuksista voi esimerkiksi maksaa kolmen kuukauden ammattiliiton jäsenmaksun ja lehtitilauksen, ja lomarahoista esimerkiksi maksoin viime kesänä pois kaksi säännöllistä kuukausimenoa.

Toki joku voi kiirehtiä tässä kohtaa huomauttamaan, että työttömyys ei kannata, koska jos työtön ei shoppaile näkkileipää ja ahmi Sodexhoa, eli ei kuluta tuotteita ja palveluita, hän ei pidä talouden pyörää pyörimässä. Tässä esitän vastalauseen. On liian raskas taakka yhden yksilön, vieläpä työttömän, harteille laitettu, jos hänen pitäisi murehtia kansantaloudesta ja muiden työllisyydestä. Omassakin taloudessa ja työllisyydessä on riittävästi työsarkaa ja murhetta.

Onko kaksi sataa kuussa käypä hinta siitä, että ihminen säilyttää itsensä jossakin sisällöllisesti kyseenalaisessa toimessa, jossa hänen parhaat avunsa menevät aivan harakoille ja joka sitäpaitsi työllistää hänet keskimäärin vain kaksi-kolme tuntia vuorokaudessa? Jos työntekijän turhautumien minimoimiseksi ja järjestelmälle suotuisana tulkintana pyöristämme tehokkaan päivittäisen peliajan optimistisesti ylöspäin, kolmeksi tunniksi, hänelle maksetaan kahdeksan tunnin palkka kolmea tehokasta työtuntia kohti ja seitsemää tehotonta oheistuntia kohti. Lopun ajan hän matkaa kustannuspaikalle, sieltä pois tai pyörittelee peukaloitaan, vaikka tämänkin ajan hän voisi pelastaa maailmaa, kehittää itseään, olla lastensa kanssa tai edes pitää itsensä kunnossa.

Jos kaksi sataa kuussa on käypä hinta siitä, että tuotan tulosta pari-kolme tuntia päivässä, kaksi kolmasosaa normityöpäivästä olen tyhjänpanttina ja lisäksi matkustan tyhjäntoimittamaan kaksi tuntia päivässä, minä olen merisiilin eno. Tai ainakin tyhjäntoimittaja. Työttömänä olen kaikkea muuta kuin tyhjäntoimittaja: haen töitä, pidän itseni kunnossa, sitäpaitsi fysiikkani ei rapistu istumatyössä.

Jos työ ei kannata sisällöllisesti, ajallisesti eikä rahallisesti, yhtälö on selvä: se ei kannata. Koska sisältöä ei voi mitata, nyt on tullut todistettua, että työn pitää kannattaa edes jollakin mittarilla, jotta siinä olisi mitään mieltä. 

Työssäkäyntialueen gravitaatiomalli

Työnhakija voidaan velvoittaa vastaanottamaan työtä tai "työllistämistä edistäviä palveluita" 80 kilometrin säteellä hänen kodistaan. Näen ajatuksen taustalle piilotetun keskustalaista aluepolitiikkaa, jossa suomalaiset asetetaan samanarvoiseen asemaan riippumatta siitä, missä ja minkäkokoisissa paikoissa he asuvat. Tämän ajatellaan pitävän Suomen asuttuna. Kuitenkin, ajatus työssäkäyntialueesta paradoksaalisesti lyö tätä tavoitetta korville.

Eri kokoiset paikat eroavat toisistaan hyvinkin monessa suhteessa, ihan riippumatta siitä, kuinka paljon valoa niihin jaksetaan kantaa aluepolitiikan nimissä. Mitä isompi paikka, sitä enemmän työvoimaa, sitä enemmän työpaikkoja, sitä enemmän asuntoja ja sitä enemmän liikennettä ja muuta infrastruktuuria.

Gravitaatiomallissa kahden paikkakunnan välinen vetovoima on sitä suurempi, mitä suuremmista paikkakunnista on kyse ja mitä pienempi niiden välimatka on. Jos leikittäisiin, että paikkakunnat ovat fyysisiä kappaleita, silloin suuremmalla kappaleella on suurempi vetovoima.

Gravitaatiomalli on tietenkin raaka yleistys, eikä tee oikeutta paikkojen yksilöllisille erityispiirteille, kuten luonnonvarojen läheisyydelle. Kuitenkin empiria vahvistaa säännön: aika harvassa ovat esimerkiksi Helsingistä Pornaisiin työn perässä sukkuloijat, esimerkiksi siitä ihan pikkuriikkisestä syystä, että Pornaisissa on - tietenkin - vähemmän työpaikkoja että homogeenisempi työpaikkatarjonta. Sen sijaan esimerkiksi juuri sieltä Pornaisista kyllä tullaan Helsinkiin töihin. Siihen, miksi siellä asutaan, en aio tässä sanoa mitään, esimerkiksi siitä syystä että en osaa.

Työssäkäyntialueen tulee olla sellainen, jonka sisäpuolella on olemassa työmarkkinat. Ja Lapissa tämän alueen voi joutua piirtämään harpilla, jonka säde on 300 kilometriä. Tai enemmän. Esimerkiksi Utsjoen Nuorgamista lähimpään edes keskisuureen kaupunkiin, Rovaniemelle, on 496 kilometriä. Minne olisi Helsingistä 496 kilometriä? Esimerkiksi Kokkolaan.

Jos 80 kilometriä Etelä-Suomessa vie aivan toiseen todellisuuteen, Lapissa se voi olla matka lähimpään kauppaan. Siis hyvässä tapauksessa. Sehän on sellainen poronkusema. Käytännössä työssäkäyntietäisyyden asettaminen 80 kilometriin johtaa syrjäseutujen tyhjenemiseen, koska eihän nyt esimerkiksi Enontekiön, Inarin tai Sodankylän perukoilta välttämättä ole ainuttakaan työpaikkaa saatavilla 80 kilometrin sisäpuolella, jos kunnan sisälläkin välimatka suunnikkaan kärjestä toiseen on yli 200 kilometriä. 200 kilometriä?! Kyllä. Sama välimatka kuin Helsingistä Mikkeliin tai Raumalle.

Eivät vaan paikkakunnat eroa toisistaan, vaan myös niiden ihmisten elämäntavat. Suurten kaupunkien asukkailla on vähemmän autoja kuin pienien paikkakuntien asukkailla, koska suurissa kaupungeissa on parempi joukkoliikenne ja pienemmät etäisyydet. Jos vaaditaan työpaikan tai muun työllisyyshyödykkeen vastaanottamista, tällöin sen täytyy olla käyttäjänsä/hakijansa/asiakkaansa ulottuvissa.

Yksi mahdollisuus päivittää gravitaatiomallia olisi käyttää matka-aikaa välimatkan sijasta. Tässäkin tosin on ongelmansa, sillä matka-aika on teoreettinen ideaali, joka olettaa ja arvottaa matkustamiseen käytetyn matkustusvälineen. Ja lyhyillä matkoilla ja suurissa kaupungeissa matkustusvälineissä on eniten valinnanvaraa. Siis: mitä suurempi on paikan painovoima, sitä enemmän matkustusvälineissä on valinnanvaraa.

Jos esimerkiksi Munkkivuoresta Vallilaan bussilla kestää saman ajan kuin bussilla Porvoosta, kävellen Oulunkylästä tai pyörällä Myyrmäestä, mikä matkustusväline valitaan normiksi? Jollei matkustavainen työnhakija yllä tietyssä normiajassa työhyödykkeensä ääreen, seuraako siitä sanktioita? Saako sanktioista vapautuksia, jos hänellä puhkeaa pyöränrengas tai bussi jää jumiin? Mistä saa todistuksia näistä itsestä riippumattomista hidasteista? Pitääkö työnhakija velvoittaa käyttämään aina nopeinta matkustusvälinettä? Mikä se on? Ja mikä on matkustusväline? Jos esimerkiksi jalat ovat matkustusväline, miksei kenkiä voi vähentää verotuksessa?

Koko Suomessa ei vaan ole mielekästä käyttää yhtä yksiselitteistä työssäkäyntialueen määritelmää. Jos halutaan, että lappilaisille työttömille työnhakijoille on olemassa työmarkkinat, ja että työpaikkojen tarjonnasta seuraisi työnhakijalle velvoite, samalla logiikalla helsinkiläinen työtön pitää velvoittaa menemään ansioluettelonviilauskurssille Mikkeliin tai Raumalle. Tässä ei olisi mitään järkeä. Jos työssäkäyntialuetta käytetään, se pitää määritellä gravitaatiomallin mukaan, alueellisesti ja tosiasiallisten liikenneyhteyksien perusteella.

Minä ja Manu

Tänään 90 vuotta täyttävän emerituspresidentti Koiviston kunniaksi sopii muistella omia muistojani presidentti Koivistosta.

Kun kuulin lapsena huhuja siitä, että Kekkonen ei olisikaan ikuinen ja kun kummastakaan nuoremmasta Kekkosesta ei saatu uutta kekkosta, olin hyvin helpottunut kun Koiviston koko olemus lupasi jatkuvuutta ja turvallisuutta. Piirsin kuviksentunnilla "Kauno Mölvistön" vaalimainoksen, ja laskin pikkuriikkisen alle 11-vuotiaana tukkimiehen kirjanpidolla Koiviston ääniä. Pidin Kivistöä hyviksenä kun hän uhrautui Koiviston puolesta.

Ensimmäisen kerran törmäsin Koivistoon sosiologipäivillä Turussa, olikohan se toukokuussa -94 eli juuri hänen presidenttikautensa päättymisen jälkeen. Istuimme samassa pöydässä sosiologipäivien jatkoilla, tosin se pöytä oli aika pitkä.

Nelisen vuotta myöhemmin olin auttamassa kaveriani Taideteollisen korkeakoulun ylioppilaskunnan gallerian muutossa. Urakan jälkeen satuimme Katajanokalle, aloiteltuamme ensin "hieman" savuisella Laphroaig-viskillä ja sikaareilla. Topparoikastamme joku, luultavasti puuhamies Pasi keksi, että meidän kannattaisi seuraavaksi suunnata ravintola Port Sideen. Koska kukaan meistä ei osannut tietään sinne, päätimme jakautua kahtia, ja molempien osajoukkojen piti kysyä vastaantulijoilta suunnistusohjeita.

Sitä toista osaa vastaan tuli ensimmäisen kulman takaa pitkä mies. "H-e-r-r-a p-r-e-s-h-i-d-e-n-t-t-i, o-s-a-i-s-h-i-t-t-e-k-o k-e-r-t-o-a, m-i-s-s-ä s-i-j-a-i-t-s-h-e-e r-a-v-i-n-t-h-o-l-a P-h-o-r-t S-h-i-de?". Ja presidentti Koivisto tiesi tarkkaan, missä Port Side oli, ja neuvoi meidän tälle toiselle puolikkaallemme tien perille.

Osajoukkomme tapasivat sovitusti hetikohta paikassa, jossa olimme eronneet. Suuntasimme Port Sideen, jossa jatkoimme sikaareiden ja mallasviskien parissa. Kai.

Onnea 90-vuotiaalle presidentti Koivistolle!

Mitä järkeä on toimistotyöajassa?

En usko riskeeraavani työtäni, vaikka suurimman osan työelämääni julkisen sektorin alemman kastin suunnittelu- ja toimistotöissä tehneenä uskallankin yleistää, että suurimman osan työhistoriaani, työni ovat organisoituja siten, että tehokkaasti toimien päivittäiset työtehtävät tulevat tehdyiksi parissa-kolmessa tunnissa. Kyse ei ole heikosta työmoraalistani tai yli-inhimillisestä tehokkuudestani, vaan yleisemminkin julkisen sektorin organisoinnista: esimerkiksi osastonsihteerin työmäärä ei päätä huimaa, mutta sairaanhoitajat ja lääkärit raskautetaan sen seitsemällä THL:n asettamalla velvoitteella. Työni ei ole vaarassa, koska voin samalla paljastaa, että näin se on muillakin. Yksi tärkeimpiä työelämässä opittuja taitoja on esittää työtä tekevää, klikata äkkiä se excel-taulukko siihen Facebookin päälle.

Isäni kertoi kokemuksiaan terveyskeskuksesta. Siellä hän sai odottaa varattua aikaa parisen tuntia, vaikka häntä ennen jonossa ei ollut ketään. Sairaanhoitajat lähinnä juoksentelivat edes takaisin, eikä lääkäristä ollut minkäänlaista näköhavaintoa. Sitten kun isäni lopulta pääsi lääkäriin, ei hänestä oikein näköhavaintoa vastaanoton aikanakaan saanut. Isäni ihmetteli, että kun lääkärinkäynti kestää 15 minuuttia, ainakin 10 minuuttia tästä ajasta lääkäri tuijottaa näyttöpäätettä eikä esimerkiksi tutki potilasta tai keskustele hänen kanssaan.

Mitä vähemmän ajattelee, että toimistotyöajassa ei ole mitään järkeä - siinä, että jotkut työntekijäryhmät näyttävät vain istuskelevan ja toiset juoksentelevan, - sitä paremmin selviää jokseenkin mielekkäästi. Ei kannata ajatella. Ei tietenkään ole mitään järkeä säilyttää ihmisiä päivittäin kahdeksaa tuntia kustannuspaikoilla, ja tätä varten säilyttää heidän lapsiaan kokopäiväisesti päivähoidossa (+ mahdollisesti parikin tuntia päivässä, joka koti- ja päiväkodista noutomatkoihin menee). 10 tuntia siis parin-kolmen tunnin takia. Ilmeisesti päivähoito on sitten todellakin lasten subjektiivinen velv- eikun oikeus. Kansantalous ei voita siinä mitään, että ihmisiä säilytetään töissä kahdeksan tuntia suurimmaksi osaksi toimettomina, kehittämässä etupäässä tukielinvaivoja.

Ovatko ihmiset töissä siksi, että heidän lapsiaan suojellaan huonolta kasvatukselta tai yhteiskuntaa toimettomuuden aiheuttamalta oletetulta turhautumiselta? Olen vakuuttunut, että toimistotyöajan idea on moralisointi: oletus yhteiskuntamoraalin rapautumisesta toimettoman näköisistä ihmisistä.

Vaikka kyllä he toimettoman näköisiä ovat työpaikoillakin aika usein. Miksi sitten tämä toimettomuus on hyväksyttävämpää käyttää esimerkiksi työkavereista juoruamiseen tai verkostomarkkinointiin kuin vaikka nettisurffailuun?

Ovatko Vihreät Kokoomuksen fillaripartio?

Tällaiseen vaikutelmaan saattaa joskus päätyä, kun seuraa maakuntaan evakoituneena helsinkiläistä kaupunkisuunnittelua. Asfalttia ne pyörätietkin ovat, puhumattakaan kaupunkibulevardeista. Tietenkin haluaisin Helsingistä mieluummin Manhattanin kuin Los Angelesin, mutta oikeastaan haluaisin Käpylää kaikkialle.

Vaikka - ainakin vielä toistaiseksi - Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnan äänestykset hyvien asioiden tappioksi ovat säännönmukaisesti jo ajasta Anttilan päättyneet 4-5 Vihreiden ja vihreyden tappioksi, niin on jotenkin yllättävää havaita kokoomuslaiselta painavimpia puheenvuoroja kaupunkiviheralueiden puolesta, ja hämmentävää huomata joutuvansa muistuttelemaan helsinkiläisiä puoluetovereitaan viheralueiden arvokkuudesta lisääntyvässä määrin.

Demarit haukkuvat Vihreitä Kokoomuksen puisto-osastoksi. Tämä on sikäli kummallista, että tähän mennessä demarit ja Kokoomus ovat käsi kädessä tuhonneet Helsingin vihreyttä pala palalta. Tähän mennessä.  Yksi Jarmo Nieminen ei vielä tee kesää, vaikka kuinka toivoisinkin yhden Troijan puuhevosen salakuljettavan riittävästi viherryttämisen siementä puolueeseensa. 

Nyt kun otan perhesyistä ainakin vuoden tauon aktiivisesta puoluepolitiikasta, minulle tarjoutuu erinomainen mietintätauko. Millaisten asioiden puolesta haluan tehdä työtä? Mikä on minulle kaikkein arvokkainta?

Liityin aikanani Vihreisiin ikään kuin spin offina sille Helsingin keskuspuistoa suojelevalle kansalaisliikkeelle, jota olin perustamassa. Näin tuolloin ja näen edelleenkin puolueet välineinä asioiden ajamiselle, vaikka sieltä löytyisikin kuinka kivoja ihmisiä, ideaalitapauksessa kavereitakin.

Jos väline on rikki, silloin on kaksi mahdollisuutta: joko yrittää korjata sitä tai sitten vaihtaa sitä. Ennemminkin näkisin itseni luonnonsuojelujärjestössä tai ulkoilujärjestössä kuin Vihreiden sijaan toisessa poliittisessa puolueessa; esimerkkinä toimikoon Oslo Friluftsforening, joka oli vahvasti myötävaikuttamassa Osloa kiertävän Oslomarkan metsäalueen rauhoittamiseen erityislainsäädännölle.

Tällaisen lainsäädännön haluaisin myös Suomeenkin. Ja itse asiassa sellainen onkin: laki kansallisista kaupunkipuistoista. Näiden kansallisten kaupunkipuistojen verkostojen kasvattaminen, ja uusien virkistykseen sopivien alueiden hankkiminen rauhoitettavaksi yksinomaan virkistyskäyttöön on tärkein missioni aktiivikansalaisena. Uudenmaan Virkistysalueyhdistys, jonka hallituksessa toimin, voisi potentiaalisesti olla tulevaisuudessa Oslo Friluftsforeningin kaltainen yli puoluerajojen arvostettu, vaikutusvaltainen toimija. 

Toki minua kiinnostaa uteliaana aktiivikansalaisena viheralueiden lisäksi moni muukin asia, kuten esimerkiksi kirjastojen kohtalo, pätkätyöläisten sosiaaliturva, yleinen mielipide-ilmasto, kevyen ja julkisen liikenteen edellytysten voimakas parantaminen, ja tämän takia olenkin kokenut tärkeänä vaikuttamisen puoluepolitiikan kautta.  Vihreän puoluepolitiikan, jonka tiedän jakavan kanssani näiden edellämainittujen asioiden itseisarvoisen tärkeyden.

Mutta, mutta. Kyllä kirjat ja fillarit ovat kivoja asioita, mutta ilman metsää minä en ole minä. Enkä minä ole tärkeä, tai puolue, vaan luonto. Helsinkiä ei saa tiivistää hengiltä, enkä sano tätä huonosti peiteltynä aluepolitiikan peittely-yrityksenä. Kyllä täytyy olla politiikassa jotakin kivempaakin agendaa kuin unilukkaroiminen. Mieluummin liittoutuisin muiden puolueiden hyvisten kanssa luontoa puolustamaan kuin yrittäisin keksimällä löytää pienintä yhteistä erottajaa puoluetovereistani.

Olen maakuntiin muuttaneena - vaikkakin vain 50 km itään - muuttaneena ollut havaitsevinani, että metropoliraja on vallihauta, jossa on krokotiileja. Onko Helsingin oikeus kasvaa niin tärkeä että se ajaa kaiken edelle? Jos kerran osallisuudesta muuten ollaan niin huolissaan, niin miksei se ulotu koko maan pääkaupungin kaupunkisuunnitteluun vaikuttamiseen, sen kerrannaisvaikutukset kun ulottuvat pitkälle työssäkäyntialueelle ja sen ulkopuolelle? Ymmärrän oikein hyvin sipoolaisia, vaikka he ovatkin itse viime kädessä syypäitä kaappaukseen.

Jos ja kun kuitenkin tehnen paluun aktiiviseen puoluepolitiikkaan, aion vakavissani yrittää keksiä syitä uusmaalaisen identiteetin konstruoimiselle, oli sitten kuinka synteettinen hyvänsä ja vaikka vain antiteesinä helsinkiläisyydelle, vaikka ymmärsin Vihreiden kohtalonkysymykseksi maa- ja valtakunnallistumisen jo ensimmäisessä puoluekokouksessani, jossa lipesin helsinkiläisestä ryhmäsuosituksesta, äänestäen kolmen helsinkiläisen sijaan yhtä helsinkiläistä, yhtä siuntiolaista ja yhtä jyväskyläläistä varapuheenjohtajaksi. Rakastan Helsinkiä mutten välttämättä helsinkiläisyyttä. 

Helsinki vs. Oslo

Missä Helsinki hakkaa Oslon? Entä missä Oslo taas on Helsinkiä parempi? Seuraavassa vertailen kahta kotikaupunkiani; jotkut asioista kuuluvat elämänlaatuun ja jotkut taas ovat luonteeltaan objektiivisempia. Numeraalisia faktoja haluavat voivat tarkistaa tilastoista.

Helsinki voittaa:
Kierrätys
Vaikka Helsinkikään ei ole mikään kierrätyksen mallikaupunki, niin Oslossa heitetään biojätteetkin sekajätteisiin poltettaviksi. Vaikka äskettäin alkoi jätteiden lajittelu indeksoimalla palavat roskat vihreisiin pusseihin, ihan liikaa riippuu yksittäisestä keräilijästä ja jätehuoltoyhtiöstä. Tervetuloa kivikaudelle.
Lenkkeilymahdollisuudet
Helsingissä pääsee miltei missä tahansa suoraan kotiovelta kohtuullisessa ajassa metsään tai ainakin kunnolliseen puistoon. Oslossa on kyllä hieno kaupunkimetsä, Oslomarka, mutta sinne pitää mennä useimmista kaupunginosista bussilla tai metrolla. Lisäksi oslolaisista urheilukaupoista ei saa kenkämerkkiäni. Norjassa asuessani jouduin hakemaan kenkiä Suomesta.
Uimapaikat
Helsingissä on alueellisesti melko kattava uimahalliverkosto; Oslossa taas suuri osa uimahalleista on joko remontin takia suljettu, altaat liian lyhyitä tai ne sijaitsevat voittopuolisesti kaukaisissa lähiöissä. On täällä sentään Frognerbad, paikallinen Stadikka.
Asunnot
Helsinkiläiset asunnot ovat voittopuolisesti paremmassa kunnossa ja paremmin varustettuja kuin oslolaiset. Oslossa tuplaikkunat ovat ylellisyyttä, ja home- ja asbestivauriot tavallisia vanhoissa taloissa.
Taidegalleriat
Helsingissä näyttäisi olevan paljon enemmän gallerioita pelkästään Rööperissä kuin koko Oslossa. Oslon tilannetta hieman parantaa se, että täällä on Munch-museo.
Maitotuotteet
Norjasta ei saa mistään smetanaa. Ja rahkaa ja kermaviiliäkin sovelletaan. Ei näin. Moni lajike jää syntymättä.
Pizza
Maksaa ravintolasta tilattuna Oslossa 15-20 euroa; vertaa Helsingin hintatasoon, joka on 5-10 euroa.
Hintataso
Yleinen hintataso on näppituntumalta Helsingissä 20-30%% alhaisempi kuin Oslossa; tosin palkkatasossa on vielä selvästi suurempi ero vastaavasti Oslon hyväksi.
- asuminen: sekä omistusasuminen että vuokra-asuminen on Oslossa vähintäänkin 20-30% kalliimpaa kautta linjan kuin Helsingissä, toki suurin alueellisin vaihteluin.
- päivittäistavarat: vaikka Helsingissä elintarvikkeiden hinnat ovatkin nousseet vuoden aikana tuntuvasti, niin edelleenkin Oslossa selkeästi Helsinkiä kallimpaa on tupakka, alkoholi ja maitotuotteet. Kala ja äyriäiset ovat sen sijaan Oslossa halvempia; samaten laaja etnisten ruokakauppojen tarjonta tuo mausteet, riisit, nuudelit ja maustekastikkeet sekä harvinaiset hedelmät ja vihannekset kuluttajien ulottuville Helsinkiin verrattavilla hinnoilla.
Katujen talvikunnossapito. Tässä on apulaiskaupunginjohtaja Saurilta julkisen anteeksipyynnön paikka henkilöltä, joka on joutunut liian monasti olemaan rikkinäisenä puhelimena. Jos Helsingissä viimeisen kahden harvinaisen lumisen (ja kylmän) talven aikana 30 sentin yön aikana kehkeytynyt lumikerros tekee monien, ei vähiten lastenvaunuja työntävän yksinhuoltajan arjen mahdottomaksi, Oslossa se on sitä 4-5 kuukautta vuodesta, ellei ilmastonmuutos etene ja kunnolla.
Hengitysilma
Oslossa ainakin kantakaupungin valtatuoksuna on Petteröe-tupakka, vaikka Norjassa tupakointi on tilastollisesti lähes sukupuuttoon kuollutta. Se haisee mahorkalta. Ja asuntojakin täällä rakennetaan bensa-asemien yläpuolelle. Ja jopa päiväkoteja. Ei näin.

Oslo voittaa:
Urbaani uudisrakentaminen
Osloon viimeisen 10 vuoden aikana suunnitellut uudet kerrostaloalueet kunniottavat vanhaa ja ilahduttavat silmää. Ne sopeutuvat paljon paremmin kaupunkikuvaan kuin Ruoholahtemme ja Arabianrantamme. Lisäksi niissä on ymmärretty piilottaa autot; parkkipaikat ovat kellarikerroksessa.
Liikennekulttuuri
Oslossa autoilija pysähtyy nähdessään jalankulkijan tai pyöräilijän kadun reunassa. Helsingissä on päinvastoin.
- metrolinjasto. Oslossa on kuusi metrolinjaa, Helsingissä yksi plus.
- pyöräily. Oslossa on pyöräkaistoja melko kattavasti suurien katujen varsilla, mutta mikä tärkeämpää, täällä pyöräily on liikenteessä Helsinkiä turvallisempaa, koska muut liikkujat ovat siihen tottuneita.
Lähidemokratia ja kansalaisvaikuttaminen
Oslossa on kuntavaalien yhteydessä kaupunginosavaalit, ja kaupunginosavaltuustoilla (yhteensä 27) on rajallinen määrä valtaa alueensa lähiympäristöön ja kulttuuriin liittyvissä asioissa. Päättäjät tulevat täällä siis aivan eri tavalla tutuiksi kuin Helsingissä. Lisäksi tarjolla on Local Agenda –ryhmiä, joihin kuka tahansa lähiympäristöstään kiinnostunut voi mennä mukaan, puoluekirjasta viis.
Kirjakaupat
Oslossa on kuulemma eniten kirjakauppoja per asukas kaikista Euroopan kaupungeista. En ole käynyt kaikissa Euroopan kaupungeissa, mutta ainakin niitä on paljon enemmän kuin Helsingissä. Levykauppojen tarjonta sen sijaan ei ole laadullisesti kovin häävi.
Ruokakauppojen tarjonta
Etenkin etniset ruokakaupat, joita on tarjolla paljon, laajentavat ruokakulttuuria kiitettävästi. Oslosta ei kuitenkaan saa smetanaa mistään, mistä miinus.
Palkkataso
Jos elinkustannukset ovat Oslossa selvästi Helsinkiä korkeammat, niin alasta riippuen, palkkataso on vähintäänkin 50% yli Helsingin.
Etniset ravintolat, kebab
Koska Oslossa on Helsinkiä enemmän maahanmuuttajia, niin täällä on luonnollisesti myös laajempi etnisten ravintoloiden haitari. Venäläisissä ravintoloissa Helsinki kuitenkin hakkaa Oslon 100-0. Kebab on Oslossa paljon halvempaa kuin Helsingissä, vaikkei se sielläkään kovin hintavaa ole. Tosin kyllä Helsingissä tarjonta on ihan ok laajaa.
Kuntosalit
Oma empiriani rajoittuu Satseihin, mutta Satsien lukumäärässä Oslo voittaa Helsingin noin 7-5. Ja oma elämänperspektiivini on sikäli vääristynyt, että Oslossa niiitä näyttäisi olevan aina reitistöjen varsilla; Helsingissä kuntosali on oma rituaalinsa, joka sisältää saunan lisäksi potentiaaliset saunakaljat päälle. Sellaisen ansaitseekin kun vielä on kävellyt salille 45 minuuttia. Lisäksi näyttäisi siltä, että Oslossa on muutenkin enemmän kuntosaleja.
Vauvakinot
Kun Helsingissä järjestetään vauvakino kerran kahdessa viikossa, Oslossa sellainen on jokaisen viikon neljänä päivänä.

Tasapeli:
Puistot
Helsingissä ja Oslossa lienee suunnilleen yhtäläisesti nk. rakennettuja kaupunkipuistoja.
Kaupunkiluonto
Oslossa koko asutettua aluetta kiertää laaja Oslomarkan metsävyöhyke, joka on suunnilleen Espoon laajuinen. Helsinki saa kuitenkin pisteet siitä, että siellä luonto on tasaisemmin (ja demokraattisemmin) jakautunut eri puolille kaupunkia. Tämä on sekä kansanterveydelle että lajien leviämiselle positiivinen asia.
Energiansäästö
Vaikka Helsinki on valitettavan kivihiiliriippuvainen, niin Oslo taas on pitkälti öljyriippuvainen. Tosin täällä on enemmän valinnanvaraa kotitaloussähkön toimittajissa. Norja on tottunut siihen, että täällä tuotetaan sähköä enemmän kuin kotitarpeiksi; tämä näkyy esimerkiksi siinä, että lähes kaikissa rappukäytävissä palavat valot yötä päivää, eikä niitä saa pois. Helsingin syntinä taas ovat asuntokohtaiset saunat, joista on tullut vakiovaruste.
Kaupunkikuvan siisteys
Jos Helsingissä etenkin rymyjuhlien jälkeen löytyy kaduilta paikoitellen sietämättömän paljon tupakantumppeja, kaljapullon sirpaleita, mäyräkoiran kuoria ja tyhjiä ruokailupakkauksia, niin lukuunottamatta mäyriksiä, roskia on Oslossakin. Oslossa roskat korjataan viikonloppuisinkin. Täällä erityispiirteenä ovat kertakäyttögrillit, joita on puistoissa niin paljon, että niitä saa varoa. Käytetyt grillit eivät kauniiden kesäpäivien jälkeen mahdu grilliroskiksiin, joita täällä kuitenkin on.

Kela todisti missiot pöpöksi

Kysellessäni aikaisemmassa bloggauksessani Kelan mission perään, siellä pitkään työskennellyt kaverini osasi valistaa. Hänen linkkaamanaan Kela määrittelee itseymmärrettynä tehtävänään mm. tiedottaa etuuksista ja palveluista.

No, kyllähän takaperoista tiedotusta, jossa itse pihvi seuraa vasta lopussa ja josta heikommat saavat sydänkohtaukset, voidaan tiedotukseksi sitäkin sanoa.

Kela sanoo myös olevansa:

• Ihmistä arvostava
• Osaava
• Yhteistyökykyinen
• Uudistuva

Siitä, onko sellaisia kirjeitä lähettävää tahoa, joissa lapsensa menettäneille ilmoitetaan lapsilisän ilmoitetaan lakkaavan seuraavassa kuussa, voitava sanoa ihmistä arvostavaksi, on vaikeaa olla montaa mieltä. Uudistuvuuskin on niin ja näin jos Kela edelleenkin katsoo tarpeelliseksi pilkkoa ihmisiä palasiksi, eikun, hups, heidän elämäänsä. Kela ei todellakaan ole pysynyt jälkiteollistuvaksi jo 70-luvulta ja pätkätyöyhteiskunnaksi 90-luvulta muuttuneen yhteiskunnan, saati ihmisten elämäntilanteiden perässä, vaikka heillä on olemassa semmoinenkin kuin tutkimusosasto.

Vuosituhannen vaihteessa työskentelin julkisessa hallinnossa. Juuri tuolloin ns. kannattavalta sektorilta matkittiin luuloteltu tarve selittää oman olemassaolonsa tarpeellisuus. Esimerkiksi musiikin piti pystyä yhtäkkiä keksimään perustelu, miksi musiikki on tärkeämpää kuin vaikka kuvataiteet tai säilykkeet.

Olin todistamassa tuota epätoivoista prosessia parissa paikassa. Olen myötähäpeävammainen, mutta todellakin tunsin myötähäpeää arvostettujen taiteilijaprofessoreiden, huippuosaajien ennen huippuosaajien keskimistä, kontatessaan polvipusseja liimaillessaan postit-lappuja liian pieniin vaatteisiin tuhnautuneen käsityönopettajan käskemänä.

Olen koettanut kymmenisen vuotta unohtaa näkemäni. Konttaavat Ralf Gothoni, Matti Raekallio ja Arto Noras palaavat kuitenkin aina mieleeni silloin kun kaivataan visioita tai missioita.

Laivat puuta, miehet rautaa

Hesarissa eilen siteeratun australialaistutkimuksen mukaan nykylasten fyysinen kunto, etenkin kardiovaskulaarinen eli verenkierron ja hengityselinten kunto on paljon omien vanhempiensa sukupolvea heikompi. Tämähän ei ole mikään uutinen; Suomessahan on jo pitkään vertailtu koululaiskohorttien ja varusmiesten tuloksia pituushypyssä ja Cooper-testissä.

Minä olen juossut elämässäni arviolta jokseenkin kerran maapallon ympäri. Tämä hullutus alkoi vasta parikymppisenä, joten olen antanut tasoitusta. Tästä tasoituksesta ei kuitenkaan johdu se, että en edelleenkään löisi vetoa puolestani 60 metrin juoksussa 63-vuotiasta isääni vastaan. Hän juoksi 15-vuotiaana satasella 11,7 ja hyppäsi seivästä omatekoisilla härveleillä muistaakseni 370. Muistaakseni. En ollut katsomassa.

Polvi pojasta pahenee, mutta olen onneksi katkaissut ylisukupolvisen rappeutumisen. Ja tämä on tapahtunut ilman muita liikuntainterventioita kuin vauvauinti. En olisi edes puolivälissä Edelfeltin bulevardia, minä 5-vuotiaana nyt 5-vuotiasta poikaani vastaan. En ollut 5-vuotiaana puolivälissäkään pihaa ottaessani erää 2-vuotiasta hoitolastamme vastaan. No, Virpi oli pitkäsäärinen neito, joka myöhemmin harrasti muun muassa korkeushyppyä. Minuun päti tuolloin sama kuin suomalaiseen pikajuoksijaan: kaikki oli ok ennen kuin lähtölaukaus pamahti. Tuon jälkeen loppu olikin vastatuulta ja koko ajan jyrkkenevää etunojaa. Ensimmäinen juoksukilpailuni päättyi asfaltti-ihottumaan.

Ehkä seipäät olivat puuta, mutta miehet rautaa. Hiiohoi. Nykyään kunto pitää hankkia, silloin se saatiin. Vielä isäni lapsuudessa poikain harrastuksena oli seiväshyppy, ja ehkä maaseudulla vielä 80-luvullakin ilman seivästä. Siinä se rautainen yleiskunto tuli, jota eivät edes nuorena aloitettu tupakointi ja ruokailutavat ennen Pekka Puskaa riittäneet tyystin tuhoamaan.

Nykyään joillakin on loistava lihaskunto, toisilla kestävyyskunto, harvoilla kuitenkaan teräsmiehen yleiskuntoa, ja aivan liian moni on sellaisessa kunnossa että hyvä kun jaksaa itsensä raahata elokuvateatteriin edes moposkootterilla.

Hesarin jutun ko. tutkimuksesta voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Etuudensaajien taivas onkin helvetti

On ihan turhaa väittää, että hyvinvointipalveluiden asiakkaat olisivat asiakkaita. Ei heitä ainakaan kohdella asiakkaina. Jos kohdeltaisi, he saisivat osakseen sen kunnioituksen, joka asiakkaille kuuluu. Joka on ihmisoikeus.

Ainakin työttömyyskassani näyttää soveltavan samaa sääntöä kuin mikä on voimassa taivaassa, jossa viimeiset tulevat ensimmäiseksi. Ai niin, täällä kaikki tulevat viimeisiksi!

Sain 8.2.2011 työttömyyskassasta päätöksen, jonka mukaan ”OIKEUTENNE ANSIOPÄIVÄRAHAAN ON PÄÄTTYNYT 08.02.2011. Olette saanut työttömyyden alkaessa maksettavaa ansiopäivärahan korotettua ansio-osaa enimmäisajan eli yhteensä 20 päivältä. Tämän jälkeen ansiopäivärahan maksaminen jatkuu muiden edellytysten täyttyessä ilman korotettua ansio-osaa".

Yleensä ihmiset tapaavat lukea järjestyksessä. Tämä tarkoittaa lukemista lauseen alusta loppuun ja paperin alkupää edellä. Kun päätös alkaa edelläkuvatulla lauseella, joka kaiken kukkuraksi on lihavoitu, ensireaktio on sokki.

Saamani selityksen mukaan ”kaikki kassat käyttävät yhteisiä päätöspohjia. Pohjat laatii Työttömyyskassojen yhteisjärjestön päätöstyöryhmä (yhdessä Finanssivalvonnan ja ATK-talojen kanssa).”

Selitys ei kuitenkaan kerro, miksi tuollaiseen sanamuotoon on päädytty. En voi tulla muuhun tulokseen kuin että etuuden saajan on todella koettava tuta olevansa viimesijainen ihminen, vaikka saakin ensisijaista etuutta. Eikä esimerkiksi viimesijaista, jollainen on toimeentulotuki.

En kuitenkaan ole ainoa tämän nurinniskon käännetyn taivaan asukas. Paskempi homma niille muille mutta voinpa jakaa kokemuksiani kohtalotovereiden kanssa. Sosiaaliseksi mediaksi kutsutussa vertaistukifoorumissa ystäväni kertoi kokemuksestaan, jossa hän oli saanut Kelan kirjeen, joka kertoo pitkän sairasloman jälkeen sairauspäivärahakauden päättymisestä. Iso alkuotsikko on "Eläkkeen hakeminen". Ja toinen ystäväni osasi valistaa, millaisella päätöskirjeellä Kela lähestyy ihmisiä, joilta on juuri lapsi kuollut. Kirje kertoo, että ”oikeus lapsilisään lakkaa ja maksaminen päättyy muutosta seuraavan kalenterikuukauden alusta."

Ei varmaan ole tarkoituksenmukaista, että etuuksilla eläminen olisi niin mukavaa että se houkuttelisi ryhtymään elämäntapaintiaaniksi. Kuitenkin yleensä ihminen asioi Kelan, työttömyyskassan ja sosiaaliviraston kanssa vain taloudellisessa kriisitilanteessa. Ja aika usein taloudellinen kriisi on myös henkilökohtainen kriisi. Ainakin se on stressitekijä. Kun heikoilla olevan ihmisen pitäisi jotenkin selviytyä ylös kuopastaan, oli sinne kuoppaan laittanut sitten perheenjäsenen kuolema, työttömyys, konkurssi tai avioero, eivät tällaiset päätöstiedotteet ainakaan yhtään kannusta. Päinvastoin. Jos voimat ovat muutenkin niin vähissä että kauppaan meno tai peseytyminenkin voi olla suoritus, siis selviytyminen, saatikka esimerkiksi työnhaku eli oman elämäntilanteen parantaminen, kannattaisi olla vähän hienotunteisempi. Vaadin ihmisenä, kansalaisena ja veronmaksajana, että etuuspäätöksien kielenkäyttöön kiinnitetään erityistä huomiota!

Ei minulla ole hätää. Minä jaksan pestä hampaani, ne verovaroin rapautetut. Pidän itseni myös oivassa työnhakukunnossa. Osaan myös lukea. Siitä valitettavasti seuraa myös se, että osaan kirjoittaa. Muutakin kuin työhakemuksia. Pitäkää varanne, Erko, sosiaalivirasto ja Kela! Minä teitä nöyristele. Miksi nöyristelisin?

Kysymys Kelalle, sosiaalitoimistoille ja työttömyyskassoille: kuka on asiakkaanne? Ja paljon vaikeampi kysymys: millainen on ihmiskuvanne? Ovatko asiakkaanne kunnottomia luusereita jotka sietäisivät kaikki saada selkäänsä sitä että ovat ihan vapaaehtoisesti (?) valinneet tulla asiakkaiksenne? Olisiko kenties parempi, että niitä asiakkaita ei olisi lainkaan niin menisivät siitä häiritsemästä ja voisitte keskittyä todelliseen missioonne. Ai niin, kertokaapas se. Mikä on Kelan, sosiaalitoimiston ja työttömyyskassojen toiminnan syvin tarkoitus?

Pahaa pelkään, että vastauksia ei kuulu. Jollei toisin todisteta, tämä johtuu siitä että menetin kansalais- eiku asiakasoikeuteni sillä punaisella hetkellä kun putosin yhteiskunnan turvaverkkoon. Joka onkin seula, ei tramboliini.

Koko tätä problematiikkaa ei olisi jos saataisiin perustulo. Tai kansalaispalkka. Ihan sama minulle, miksi sitä kutsutaan. Vaikka kakkajakkaraksi.

Mikä muuten on sellainen paikka, jossa paitsi ensimmäiset, myös viimeiset tulevat viimeisiksi? Sitä kai muuten sanotaan helvetiksi.

Kirkastettua Mahleria

Gustav Mahler (1860-1911), jonka mukaan sinfonian piti sisältää kaikki, oli julkilausutusti oman mestarimme Sibeliuksen antiteesi: Sibeliuksen musiikissa yksi johtoteema kantoi yhden teoksen alusta loppuun. Kun Sibeliuksen taide on tiivistämisen ja kiteytyksen taidetta, Mahlerin musiikki on kuin runsaudensarvi, sekahedelmäsalaatti ja valintamyymälä: sama teos voi sisältää sekä taivaan että helvetin, suurimman ilon ja kauhistuttavamman ahdistuksen, inhimillisen sivistyksen ja luonnonläheisyyden samalla kertaa.

Mahlerin musiikki raottui minulle pikkaisen murrosikäisenä, jolloin kuulin radiosta Ylösnousemussinfoniaa (no 2) ja laulusarjaa das Lied von der Erde (joka on oikeastaan sinfonia altolle ja tenorille). Pidin musiikkia kiehtovana, mutta en rohjennut vielä lähteä siihen oma-aloitteisesti tarttumaan, kunnes lainasin 21-vuotiaana Töölön kirjastosta Bernard Haitinkin levytyksen hänen 4.sinfoniastaan. Tämä avasi Mahlerille portit.

Mitä levytyksiä Mahlerin teoksista sitten kannattaa kuulla? Ensimmäisestä, toisesta ja yhdeksännestä Bruno Walterin 50-60 -luvun vaihteen levytykset ovat itseään suosittelevia klassikoita, vaikkakin monoversio ykkösestä onkin vieläkin parempi. Ykkösestä Rafael Kubelikin levytys on eloisa ja karakteristinen, ja modernimmalta kuulostavasta Mahlerista pitävä on tyytyväinen James Levineen.

Kakkosesta Walterin vastapooli Klempererin levytys on klassinen ja koherentti, ja mahtuu sitäpaitsi yhdelle cd:lle! Myös Kubelik tarjoaa hyvän vaihtoehdon, lyyrisen, dramaattisen ja koherentin, joka sitäpaitsi mahtuu yhdelle cd:lle. Historiallisesti tiedostavan pitää kuulla Oskar Friedin akustinen levytys 20-luvun alkupuolelta, jonka äänenlaatu vaatii kyllä toleranssia.

Kolmosesta klassinen versio on Jascha Horensteinin monikanavalevytys 60-luvulta. Tosin en ole vielä aivan löytänyt sen sanottuja hienouksia, vaikka olen Jascha-fani; finaali tosin puristaa viimeisetkin mehut irti, ne, jotka Bernsteiniltakin on jäänyt ottamatta. Kolmosessa Leonard Bernsteinin äärimmäinen paisuttelu ja ekstroversio palvelee musiikkia hänen egonsa asemesta, ja hänen romanttinen otteensa sopii tälle länsimaisen sinfoniamusiikin kookkaimmalle järkäleelle. Hänellä on teokseen sopivasti rinta rottingilla. New Yorkin filharmonikoilla on autenttinen Mahler-saundi, hieman rupinen verrattuna esimerkiksi Concertgebouw-orkesteriin.

Jos haluaa elää todella vaarallisesti, hankkii paketillisen valitettavan vähän levyjä tehneen Dimitri Mitropouloksen livetaltiointeja. Kolmas sinfonia on leikelty, jotta se olisi mahtunut radiolähetykseen, mutta selväksi käy se, että Mitropoulos ei halua siloitella mitään. Gary Bertinin kolmonen on paitsi upeasti soitettu ja äänitetty, se onnistuu olemaan hieman alitulkittunakin vakuuttava. Bernard Haitinkin Concertgebouw-versio on lähellä ihanteellista: siinä on muhkeasti mutta paisuttelematta, aivan henkeäsalpaavasti soitettu niinkuin nuoteissa on, kaikki, jota sieltä lähtee, ilman Bernsteinin yritystä mahtipontisuuteen, mutta ei yhtään häntä pienemmin. James Levine aloittaa pöyhkeästi ja on pöyristyttävän muhkeasti soitettu, mutta jotenkin mielenkiinto lopahtaa ekan osan jälkeen, jossa todella marssitaan peitset pelottomasti tanassa, niin pystyssä että melkein kaadutaan selälleen. Sinfonia on enemmän kuin osiensa summa, vaikka Levine toteuttaakin ne osat esimerkillisesti, lukuunottamatta finaalin hengiltä raahaamista, Levinen helmasynti. Sen sijaan huomattavasti introvertimpi Kubelik pysyy hienosti koossa, ja siinä on vähiten "löysää" tässä teoksessa, jossa mielenkiinto voi herpaantua. Ihanne-esitys tästä teoksesta.

Nelosesta Willem Mengelbergin livelevytys vuodelta -39 on jännittävä, ja siinä Concertgebouw-akustiikka pääsee yllättävän hyvin oikeuksiinsa, vaikka taltiointi on näinkin vanha. Hyviä peruslevytyksiä nelosesta on tarjolla sitten vaikka kuinka paljon; esimerkiksi mainittu Haitink, Kubelik, Levine, Szell ja Paul Kletzki.

Vitosesta on hyviä levytyksiä pilvin pimein. Itselleni mittatikku on John Barbirollin humaani versio; myös Herbert von Karajanin upeasti soitettu vitonen, jonka Adagietton lopussa on upea, pitkä sellolegato, on hieno, vaikka Mahlerille omistautunut Tony Duggan ei viitsikään mainita sitä kuin näön vuoksi. Erich Leinsdorfin vitonen taas on vaarallinen ja äkkiväärä kun taas Gary Bertinin vitosessa etenkin finaali on huikean virtuoosinen. James Levinen levytyksessä kaikki tapahtuu suunnilleen keskiarvoisesti, hyvällä maulla, hienosti toteutettuna, mutta vailla voimakkainta henkilökohtaista profiilia ja kovin omaperäisiä ideoita. Kelpo peruslevytys joka tapauksessa. En voisi olla enempää samaa mieltä Mahler-auktoriteetti Tony Dugganin kanssa: Levinen levytys on vain pari piirua suuruudesta. Tosin Duggan totesi Karajanin levytyksestä, että mainittuaan sen hän siirtyy eteenpäin.

Kutosessa ääripäitä edustavat George Szellin marssimainen leppymätön levytys ja sir John Barbirollin versio, jossa sinfonia on kuin kuoleva elefantti. Szell on teoksen tulkkina Mitropouloksen linjoilla, Mitron pureutuessa ehkä vieläkin syvemmälle syövereihin. Tässäkin teoksessa Horenstein osuu ytimeen. Häneltä löytyy kaksi livelevytystä, joista Bournemouthissa tehty on paljon parempi. Ei piehtaroi siinä missä Barbirolli, mutta on aivan yhtä järkyttävä. Haitinkin levytys on melko sivistynyt, mutta kohtuullisen joutuisa, ja näyttää keskitien Mitropouloksen ja Horensteinin, tai Szellin ja Barbirollin välillä. Kubelikin joutuisa levytys on miltei optimistinen, mikäli se on kuudennesta sinfoniasta mahdollista.

Seiskasta hyviä peruslevytyksiä tarjoavat ainakin sir Georg Solti, Gary Bertini, James Levine, Rafael Kubelik ja Bernard Haitink. Vielä eloisampaa karakterisointia halajavat tekevät hyvin kun hankkivat Hermann Scherchenin livelevytyksen, mutta kokonaisuutena ylittämätön on tässäkin Horensteinin 70-luvun vaihteen varsin käyttökelpoinen livestereo.

Kahdeksaisen ylenpalttisuuden minulle avasi Rafael Kubelikin mozartmaisen musikaalinen levytys, joka on myös sopivasti draamallinen, jääden kaipaamaan vain hieman ekspansiivisempaa otetta ja muhkeampaa levytystä. Kuitenkin vasta Jascha Horenstein nosti teoksen minulla arvoonsa. Tämän konserttitaltioinnin sanotaan aloittaneen Mahlerin arvonnousun Englannissa ja nostaneen kapellimestarinsa suurnimeksi. Vuonna -59 Royal Albert Halliin onneksi tuotiin paikalle stereoäänityslaitteisto. Taltiointi toistaa uskollisesti suuren tapauksen; kyse on paitsi definitiivisestä teoksen (re)konstruktiosta, myös yhdestä kaikkien aikojen suurimmista livetaltioinneista. Paras kasin yleislevytys on kuitenkin Gary Bertinillä, jonka versio on paitsi muhkea, myös erotteleva, mikä on melkoinen saavutus, ottaen huomioon äärimmäisen raskaan tekstuurin. Tosin Horensteinin jälkeen se on jotenkin - lattea.

Yhdeksäisestä Horensteinilta löytyy ainakin kuusi taltiointia; yksi studio- ja viisi liveversiota. Paras on Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa v. 1966 tehty, ja sen rinnalla kaikki muut kuulemani ysit ovat jotenkin puutteellisia ja kuolleita. Horenstein löytää ysistä enemmän kuin yksikään toinen. Niin paljon, että jo ensimmäisen osan intensiteetti musertaa, ja voimia ei ehkä enää jää loppujen osien kuuntelulle (joista kaksi keskimmäistä scherzo-osaa ovat selvästikin aliharjoiteltuja). Bruno Walterin liveversio Wienistä sodan kynnyksellä on kuitenkin historiallisena dokumenttina ylittämätön referenssi, vaikka hänen 60-luvun alun uusintaottonsa onkin teknisesti upea, tunnelmaltaan lämpimän nostalginen. Pidin sitä pitkään referenssilevytyksenä.

Hienoja levytyksiä ysistä ovat tehneet myös Otto Klemperer, jonka versio on armottoman kompromissiton, ja Kurt Sanderling, jolla tästä teoksesta löytyy ainakin neljä versiota, tarjoaa kiireetöntä ja kohtuullista Mahleria, jossa mitään ei ole liikaa. Yllättävä löytö tulee 60-luvun Prahasta, jossa Karel Ancerl ja Tsekkiläinen filharmonia tarjoavat loistavan levytyksen. Carlo Maria Giulinin livelevytystä Philadelphiasta ei ole saatavilla, mutta siinä on jokseenkin kaikki kohdallaan, ja yllättävän paljon karheuttakin tälle miehelle, jolta viha ja rumuus eivät yleensä onnistu. Bernard Haitinkin Concertgebouw-levytys lienee kuitenkin ihanteellinen studioversio, jos ajattelisi pärjäävänsä yhdellä koko elämänsä. Se on eloisampi kuin mitä Haitinkilta odottaisi, ja soitto on eloisuuden lisäksi virheetöntä. Haitinkin levytyksessä kaikki soitinnuksen yksityiskohdat ja dynamiikan hienoudet erottuvat niin hyvin, että siinä kuljetaan jo mikromanageroinnin rajoilla.

Dimitri Mitropouloksen yhdeksäisessä kokonaisuus pysyy harvinaisen hyvin koossa, ja finaalissa ei ole ennätysjoutuisanakaan kiire minnekään. Mitropoulos todistaa, että valon nopeuden ylittäjä ei menekään eteenpäin. Gary Bertini onnistuu pitämään finaalissa pulssin yllä melkein puolituntisenakin, mihin Levine ei kykene. Rafael Kubelikin ekassa osassa löytyi 7 minuutin kohdalta aiemmin tavoittamatonta painotonta kauneutta harppusynkoopeista, joita ei muilla kuulu. John Barbirollin kokonaisnäkemys on tasapainoinen ja hyvin lähellä ideaalia, ja etenkin finaali on upeasti toteutettu; tosin levytyksestä aistii sen, että vielä 60-luvulla Berliinin filharmonikot olivat selkeästi epävarmalla maaperällä. Joidenkin kriitikkojen suunnilleen koko länsimaisen levytyskirjallisuuden ylittämättömäksi kruununjalokiveksi nostamat Herbert von Karajanin levytykset (2 kpl, studio ja live) sen sijaan pyöristävät ja parfymoivat kappaleen tunnistamattomaksi. Niitä pitää välttää kaikin mahdollisin keinoin.

Kymmenennen sinfonian tyydyn käsittelemään kursorisesti, sillä en usko säveltäjien luonnostelmien täydennyksien olevan autenttisia rekonstruktioita. Mahler sai valmiiksi vain adagio-osan, josta intensiivisin esitys lienee Dimitri Mitropoulosilla, joka selvästi uskoi maailman pelkällä täydentämättömällä adagiollakin olevan parempi kuin ilman sitä. Rafael Kubelik on erinomainen vaihtoehto, jos haluaa esityksensä vähän täyteläisemmällä äänentoistolla. Sen lisäksi minulta löytyy Deryck Cooken täydennyksistä James Levinen ja Mark Wigglesworthin levytykset.

Kathleen Ferrierin ja Julius Patzakin kanssa tehty das Lied von der Erde on ohittamaton, ei vähiten laulajien ansiosta. Horensteinin harvinainen studiolevytys on myös upea. Horenstein saa teoksesta esiin enemmän alakuloista kauneutta kuin kukaan toinen, siihen sopien, että hänen sanotaan viimeisiksi sanoikseen surreen sitä, että "ikävintä kuolemassa on se, että ei enää koskaan kuule das Lied von der Erdeä". Hienoiten laulettu versio, kokonaisuutena tyydyttävin studioversio on Otto Klempererin levytys, jossa solisteina loistavat Christa Ludwig ja Fritz Wunderlich.

Dmitri Mitropoulosilta löytyy valitettavan vähän taltiointeja, mutta tämä suotta historian ja Leonard Bernsteinin pimentoon jäänyt kreikkalaisjohtaja maahantoi Yhdysvaltoihin Mahleria jo silloin kun Bernstein suunnilleen opetteli pois potalta. Mitron Mahler on vaarallista, karkeaakin, ja autenttisuuden osoituksena normiesitystä 20 minuuttia ripeämmän Mahlerin kolmosen "sensurointeja" ei edes huomaa ilman partituuria. Kolmosessa etenkin newyorkkilaisten vasket loistavat, ja esitys on hämmästyttävän järkeenkäypä huolimatta rivakuudestaan. Intensiteetiltään se jättää kaikki muut varjoonsa. Kutonen on nimensä mukaisesti traaginen, eikä edes finaalissa ole yhtään ylimääräistä tahtia, ja kellon mukaan ennätysrivakassa adagiossa mihinkään ei ole kiire. Mahler-entusiasti ei voi olla ilman kuuden levyn pakettia Mitron koottuja Mahlereita.

Sinfonioiden kokonaislevytyksiä on tarjolla hyvin paljon. Kokonaisuudessaan olen kuunnellut Kubelikin, Bernsteinin uudemman paketin, Bernard Haitinkin, Klaus Tennstedtin, Eliahu Inbalin, Maurice Abravanelin, Pierre Boulezin ja Gary Bertinin paketin. Israelilainen Gary Bertini (1927-2005) on ehtinyt hankkia pienimuotoisen kulttimaineen nimenomaan Mahler-levytyksillään, jotka hän teki Kölnin radio-orkesterin (nyk. WDR Rundfunk Orchester) kanssa 80-luvun jälkipuoliskolla ja 90-luvun alussa. Niitä voi pitää Bertinin pääteoksena, ja niihin piintynyt arvostelma "välimerellisyys" on vähättelyä. Kyllä niissä voimaa ja täyteläisyyttä on yllin kyllin. Luonnonvalolla ne kyllä käyvät. Tähän saakka kuulemistani kokonaislevytyksistä Bertini ja Kubelik ovat parhaimmat.

Miksi sitten sinfonioista kannattaa hankkia kokonaislevytyksiä? Niissä ilmenee säveltäjän tyylin muuttuminen ja sinfonioiden sijoittuminen keskenään säveltäjän kaanonissa. Saman kapellimestarin sinfonioissa on sama perussoundi, kun taas Kubelikin ja Bernsteinin rinnastaminen on kuin rinnastettaisiin kesäkeitto ja stroganoffi.

Bertiniin verrattuna Tennstedt on tosikkomainen ja eloton, Kubelik kevyen kamarimusiikillinen ja Bernstein niin suurmaailmallinen, että menee miltei ulos kiertävältä radalta. Kubelikin mozartmainen, klassinen lyyrisyys pääsee oikeuksiinsa erityisen hyvin ykkösessä ja nelosessa, mutta se on yleisestikin ottaen eloisasti ja hienosti karakterisoitua. Bernsteinin tyyli korostaa musiikin romanttista subjektiivisuutta. Soltin lihaksikas ja virtuoosinen tyyli sopii erityisen hyvin seiskaan, mutta toimii hienosti myös ykkösessä ja kakkosessa. Tennstedt korostaa musiikin vakavuutta ja tekisi mieleni sanoa, totisuutta tylsyyteen asti. James Levinen epätäydellinen paketti (josta puuttuvat kakkonen ja kasi) tarjoaa musikaalisia, hienosti äänitettyjä ja soitettuja perusesityksiä, joista parhaita ovat ehkä ykkönen ja seiska. Yhdeksäisen kanssa on niin ja näin, pysyykö se koossa. Levine toteuttaa monia hienoja sinfonioiden osia, tai ainakin osien osia, mutta kokonaisuudet eivät oikein toimi. Haitinkin kokonaislevytyksen heikko lenkki on jokseenkin lattea ja epäinspiroitunut kahdeksikko; muuten proosallinen yleisilme palvelee Mahleria etenkin näin satumaisen upeasti soitettuna. Yhdeksäinen lienee kaikkien aikojen parhaita Mahler-levytyksiä.

Hankin Bertinin pienimuotoisen kulttimaineen saaneen paketin hyvien arvostelujen perusteella. Eikä siitä ole heikkoa kohtaa löytynyt. Yksittäisiä huippuja siitä on vaikea nostaa, koska se on niin vahva kokonaisuus. Bertinin Mahler on virtuoosista, oivaltavaa, kimmeltävää, kaunista ja upeasti äänitettyä. Esityksinä Kubelik on vähintäänkin tasaveroista tavaraa Bertiniin verrattuna, ehkä hieman Bertiniä eloisammin karakterisoitua, mutta plussia Bertinillä ovat äänitys ja bonuksena tarjoiltava das Lied. Haitink on myös vahvasti suositeltava kokonaislevytys, jossa ajoittainen rumuuskin tarjotaan kultturellisti. Vain kahdeksas sinfonia jää selkeästi kaipaamaan dramaattisempaa otetta: Haitinkin levytys onnistuu olemaan aika lattea, ja viides sinfonia on ehkä hieman proosallinen.

Minulle problemaattisen ja ylenpalttisuudessaan aiemmin jotenkin tunkkaisen kasin finaalista Bertini löytää ylimaallista läpikuultavuutta, ja ysin finaali, jonka hän melkein raahaa tunnistamattomaksi (29 min. Bruno Walterin 21 min. vastaan) on ainutlaatuisen intensiivinen ja kaunis yhtä aikaa, yhtä pitkää legatoa. Vieläkin vähän pidemmäksi ysin finaalin murjova Levine raahaa sen tunnistamattomaksi. Paketin heikkona lenkkinä pidetty kutonen on analyyttinen ja kiihkoton, antaen musiikin tragiikan puhua omalla painollaan, alleviivaamatta mitään. Vitosen finaalin jousien sahaus on uskomattoman tarkkaa ja yksimielistä. Das Lied von der Erden kimmeltävän mystinen orkesterikudos on toteutettu uskomattoman kauniisti. Jos suhtautuu Mahleriin epäillen, Bertinin paketti voi voittaa hänelle uusia ystäviä: Bertinin Mahler kuulostaa niin musiikilta kuin mahdollista on.

Rekrytointipalvelut - tukipalveluita vai loisia?

Juttu on julkaistu ulkosuomalaisten Expatrium-lehden numerossa 65 (talvi 2009). Sen voi lukea Expatriumin webbiversiossa ilmaiseksi klikkaamalla otsikkoa.

Michael Perukangas on hakenut parin vuoden ajan töitä Norjassa Oslossa eri rekrytointiyritysten ja niiden verkkoportaalien kautta. Näitä väyliä käyttäen ei työtä kuitenkaan tunnu löytyvän. Perukangas pakinoi rekrytointiyritysten olemassaolon oikeudesta.

Olen hakiessani töitä Oslosta syöttänyt ansioluetteloni kaikkiin tietämiini rekrytointiportaaleihin. Tämä toiminta on poikinut kahdessa vuodessa yhden yhteydenoton puhelimitse ollessani Lontoossa jalkapallomatkalla. Koska kuulin hieman huonosti jalkapallofanien kansoittamalla Barking Roadilla, lupasin palata asiaan heti palattuani Osloon, eli kahden päivän päästä. Jätinkin muutaman viestin sen numeron vastaajaan, josta minulle oltiin soitettu. Minulle ei koskaan soitettu uudestaan. Ilmeisesti se valaanpyynti- tai öljyfirma sai sitten tekijän.

Vaikka rekrytointifirma toimi välikätenä välittäen työntekijöitä asiakasyritykselle, hyviin tapoihin kuuluisi kai kuitenkin vastata soittopyyntöihini. Näin siinäkin tapauksessa että asiakasyritys olisi jo löytänyt tekijän ilmeisen akuuttiin tarpeeseensa. Jos asiakasyritys oli jättänyt informoimatta alihankkijaansa onnistuneesta rekrytoinnista, toimipas se kehnosti, ja sellaisten asiakasyritysten sietäisi saada selkäänsä tai ainakin olla entisiä asiakasyrityksiä.

Kerran sovin tapaamisen konsultin kanssa yhdessä kansainvälisesti tunnetussa rekrytointifirmassa. Olin valmistautunut lähettämällä etukäteen ansioluetteloni. Tästä huolimatta konsultti ei osannut ehdottaa muuta kuin taksin ajamista – sitähän maahanmuuttajamiehet tekevät - vaikka ansioluettelossa ei ollut mainintaa ajokortista. Tietenkin itsetuntoani hiveli konsultin arvio, jonka mukaan ilmiselvästi olen pätevä ihminen, joskin epätoivoani lisäsi hänen jatkohuomionsa, jonka mukaan olen ”ylipätevä”. Ehkä sillä firmalla on varaa pitää töissä alipäteviä konsultteja tai sellaisia, jotka eivät osaa lukea.

Tarvitaanko kielitaitoa vai ei?
Kun yksi konsultti kehottaa minua panostamaan vain sellaisiin työpaikkoihin, joita voin varmastikin ainakin potentiaalisesti saada, toinen taas kehottaa kokeilemaan kepillä jäätä. Kun esimerkiksi julkisen hallinnon virastot ymmärrettävästi edellyttävät erinomaista norjan kielen taitoa (god fremstillingsevne), yksi konsultti antaa ymmärtää olemaan realisti ja toinen konsultti taas ymmärtää antaa. Jos niin sattuisi käymään, että saisin jopin eikä fremstillingsevneni olisi este, kielitaito toki paranisi työn myötä. Sitä odotellessa voisin aina varastaa kollegoitteni työaikaa, kun he joutuisivat oikolukemaan tai kenties uudelleen kirjoittamaan päätösdokumenttejani tai tiedotteitani.

Jos työpaikka toimii taloudellisesti kannattavasti eli järkevästi, eikä esimerkiksi tee rekrytointipäätöksiään sosiaalisin perustein, sillä ei ole varaa sellaisiin rekrytointeihin, joissa kaksi ihmistä tekee yhden työt, mutta heille maksetaan kaksi palkkaa. Ei esimerkiksi jalkapallojoukkueellakaan ole mitään järkeä eikä varaa palkata pelaajakseen ihmistä, joka ei pysty edes kävelemään, ja vaikka pystyisikin sitkeän harjoittelun jälkeen, Maradonaa hänestä ei kuitenkaan taitaisi tulla. Nythän esimerkiksi West Ham on maksanut yli vuoden ruhtinaallista palkkaa kroonisesti nilkkavammaiselle Dean Ashtonille, jolle oikea toimeentulolähde taitaisi olla työkyvyttömyyseläke. Työnantaja ei toki voi yksipuolisesti irtisanoa sopimusta ilman kultaista kädenpuristusta, joka turvaisi Ashtonin loppuelämän lapsineen. Ja palkkasihan Anaheim Mighty Duckskin Tie Domin vain Teemu Selänteen ja Paul Kariyan suoja-aidaksi, vaikka mies ei sanottavammin osannut pelata.

Toki, tässä voisi olla jotakin järkeä jos tulisi otetuksi sisään harjoittelijastatuksella; tällöinkin yleensä työn substanssi opitaan työn myötä. Jos kyse on substanssituntemukseltaan jo valmiiksi aivan ylivoimaisesta kyvystä, tämän kielellisen esitystaidon hiomiseen tuskin käytetään työnantajan aikaa, vaan hänet laitetaan kielikurssille. Näin tosin menetellään käsittääkseni yleensä vain yksityisillä tahoilla, jotka ovat pääkallonmetsästäneet eli headhuntanneet nöyrän kyvyn. Julkisella hallinnolla ole varaa kielikouluttaa työntekijöitään muuta kuin vieraisiin kieliin, eivätkä ne headhunttaa, mitä nyt joskus poliittisin perustein-vähän junttaa.

Kaikkia tuntemiani rekrytointifirmoja, niiden konsultteja ja työnhakukursseja yhdistää kokemukseni perusteella varmuudella ainakin yksi asia: ne lupaavat antaa vinkkejä, ja jopa suoranaisia kanavia niiden piilotyöpaikkojen löytämiseen, joita ei julisteta auki. Ai niin, on niillä toinenkin yhdistävä tekijä: ne jättävät aina ne vinkit tai kanavat kertomatta.

Rekrytointifirmat voivat olla käteviä: ulkoistettu rekrytointi voi helpottaa ainakin työnantajien elämää. Niillä voi olla asiantuntemusta esimerkiksi musteläiskätesteistä ja luonnehoroskoopeista, ja ne vapauttavat työnantajia varsinaisen ydintehtävänsä eli substanssin tuottamiseen. Työnhakijalle ne voivat joissakin tapauksissa antaa buustia, ja editoriaalisia kommentteja ansioluetteloon. Kuitenkin ainakin viimeksi mainittua palvelua saa julkisistakin työnhakupalveluista, ja ensiksi mainittua voi lainata kirjastojen hyllystä kohdasta elämänfilosofia, sieltä Sarasvuon ja Daniel Golemanin Tunneälyn vierestä.

Rekrytointipalveluista ei ole työnhakijalle mitään apua, jos niitä lähestyy avoimin mielin tyyliin ”tarvitsen töitä; mitäs firmoja niitä nyt onkaan ja mitä ne tekevät?” Ei. Kaikki tuntemani rekrytointikonsultit aloittavat työn vasta siinä vaiheessa kun olet ensin itse identifioinut itseäsi kiinnostavia ja potentiaalisia työnantajia. Tabula rasoja rekrytointifirmat eivät työstä. Rekrytointikonsultit eivät ole mentoreita. Ja mikä sitten onkaan rekrytointikonsulttien antama lisäarvo työnhakuprosessissa? Muu kuin itseluottamuksen buustaaminen, beats me.

Sillä hetkellä kun otan yhteyttä rekrytointifirmaan, vaikka vain laittamalla ansioluetteloni tietokantaan, olen kuitenkin heidän asiakkaansa. Asiakkaana edellytän asiakaspalvelua. Asiakkaana voin ainakin periaatteessa valita kenen palveluja käytän, siitäkin huolimatta, että työnhakijana joutuisinkin kääntämään kaikki kivet aikaa ja vaivaa säästelemättä.

Nyt julistankin avoimen rekrytointifirmojen ja –konsulttien myyntipuhekilpailun avatuksi. Miksi minun kannattaa käyttää juuri teidän palveluanne? Mikä on se lisäarvo, jonka saan työnhakuprosessissani palvelunne käyttämisestä? Millä tavalla palvelunne eroavat edukseen muista rekrytointipalveluista?

Myykää itsenne minulle, niin saatan harkitakin tarttuvani houkuttelevimpaan tarjoukseen.

Lahjusta vastaan voin myös ryhtyä teollisuusvakoojaksi, ja täsmentää, mihin nimenomaiseen rekrytointiportaaliin tai-firmaan esimerkkitapaukseni perustuivat. Tästä tiedosta rekrytointifirmat voivat saada kilpailuetua, jotta osaisivat välttää muiden virheitä.

Ulkoistamisen riemu
Ehkä rekrytoinnin yhteydessä sanan firma voi lopultakin korvata sanalla portaali, sillä oma kokemukseni on, että rekrytointifirmat ovat oikeastaan sähköisten hakuportaalien – eli cv-säilöiden – fyysisiä jatkeita, mutta eivätpä oikeastaan sitten muuta. Voi niistä kyniä nyysiä, ja joissakin saa jopa lähdevettä ja kahvia.

Jälkiteollisella aikakaudella ulkoistetaan mahdollisimman paljon sellaisia toimintoja, jotka voi ulkoistaa, jotta jäisi aikaa tuottaa ”substanssia”. Tällaisia ulkoistettavia toimintoja ovat usein paitsi itse tuotanto, monissa tapauksissa myös niin kutsutut back office –palvelut: juristit, tiedotus, kirjanpito, mainonta, rekrytointi ja konsulttien sekalainen seurakunta, jotka voi suomentaa tukipalveluiksi. Jälkiteollisen hyödyketuotannon keskeinen tavara on palvelu, ja jälkiteollisessa tuotannossa ei olla vain ulkoistettu aikaisempia ydintoimintoja vaan myös kehitetty uusia. Ne eivät kaikissa tapauksissa ole vanhojen palveluiden tukipalveluita, vaan usein myös loisia, jotka eivät eläisi ilman substanssin tuottajaa.

Esimerkki näistä uusista toiminnoista on netti- ja puhelinoperaattoreiden käyttäjätuki, jotka voi Suomesta ulkoistaa vaikka Eestiin ja Englannista Intiaan, minne vain, jossa on saatavilla kielitaitoista ja koulutettua mutta halpaa työvoimaa. Rekrytoinninkin voisi ulkoistaa, sillä portaalit voidaan ylläpitää missä tahansa. Tässä onkin yksi ehdotus kahdenkeskisen kaupankäynnin varjolla annettavaksi kehitysavuksi: Suomi voisi lahjoittaa rekrytointiportaaleita esimerkiksi Venäjän suomalaissukuisten kansojen työpaikoiksi ja vastapainoksi saada vaikka kaviaaria.

Kadonnutta kaupunkiutopiaa etsimässä

Niin oikeudenmukaisen kaupungin ideaa ajavat, pienimuotoisen, uuden naapuriyhteisöllisen urbanismin sanansaattajat kuin demokraattisen, osallistavan keskusteluprosessin kautta kehittyvää kaupunkia halajavat kaupunkiteoreetikotkin samastavat utooppisuuden vasemmiston yksinoikeudeksi. Tämä ei ole yllättävää, ovathan kaikki merkittävät kaupunkiteoreetikot – David Harvey etunenässä – vasemmistolaisia. Kuitenkin on porvarillistollakin utopiansa tavoiteltavasta kaupungista: siinä markkinasubjektit ajavat autoillaan, kukin omillaan, sukkuloiden Bermudan kolmiossa, jonka muodostavat työpaikka, ostoskeskus ja koti.

Hyvä prosessi ei välttämättä tuota parasta lopputulosta, vaikka ehkä enemmistö onkin tyytyväinen mahdollisuuteen päästä sanomaan sanansa kaupunkisuunnittelussa. Demokraattinen, osallistava prosessi ei kuitenkaan ota kantaa siihen, miten taata heikoimpien ryhmien intressien riittävä kuuluminen päätöksenteossa. Yksi ihminen, yksi ääni –periaate ei takaa sitä, että jokainen ääni kuuluu yhtä voimakkaasti: tiedolliset, taloudelliset ja valtaresurssit jakautuvat käytännössä epätasaisesti.

Samalla kansalaisella voi olla päätöksentekoprosessissa monta roolia: hän voi olla yrittäjä, osakkeenomistaja ja hänellä voi olla erinomaiset tiedot päätöksentekoprosessiin vaikuttamisesta, rohkaisevia kokemuksia osallisuudesta ja suhteet tärkeisiin osallisiin. Toinen taas voi olla vieraantunut, eikä tunnista omia etujaan eikä tiedä, miten niitä ajaisi. Sitäpaitsi naapurustolähtöinen, pieni on kaunista-etujen edistäminen ei aina johda useimpien kannalta parhaaseen tulokseen. Tuloksena voi olla protektionistista, itsekästä sovinismia: nimbyismiä tai segregaatiota.

Jos vasemmistolaisilla onkin objekti - idea tavoittelemisen arvoisesta, hyvästä kaupungista -heiltä puuttuu subjekti. Heidän utopiansa perustuu utooppiseen ihmiskuvaan jaloon yleiskatsauksellisuuteen kykenevästä rationaalisesta keskustelijasta. Ja päinvastoin: porvarit ovat kyllä saattaneet löytää subjektin, mutta heiltä puuttuu objekti.

Susan Fainsteinin analyysi (New Directions in Planning Theory. In Urban Affairs Review, vol. 35, no 4/march 2000) siitä, miksi kaupunkisuunnittelu ei ole vasemmistolaisen utoppisuuden suoranaista riemumarssia, on erittäin osuva. Samalla Fainstein piirtää ehkä parhaan näkemäni analyysin siitä, miksi vasemmisto yleisemminkin on kriisissä. Ei nimittäin riitä, että ilmoitetaan tavoiteltavan tasa-arvoa. Vielä pitäisi ilmoittaa, miten sitä tavoitellaan, mitä on arvo ja miten kyseinen arvo muodostuu. Vasemmistolainen utooppisuus unohtaa myös keskiluokan edut, kärjistäessään yhteiskunnan syrjäytyneiden ja kapitalistien väliseksi taisteluksi.

"The characteristic weakness of socialist analysis has been its dismissal of economic growth as simply capital accumulation that benefits only capitalists. Socialist doctrine fails to mobilize a following if it only ensures greater equality without also offering improved circumstances for most people. The market model and neoliberalism have proved popular because they promise increases in affluence for all even if within the content of growing inequality. Neomarxian analysis has shown that unregulated growth despoils the environment, primarily helps the upper echelons of the population, and even produces increased absolute deprivation at the bottom. Nevertheless, this critique did not point a way in which the majority of the population can realize economic gains relative to their own previous position and, as a consequence, has lost popular support in the developed countries.

A persuasive vision of the just city needs to incorporate an entrepreneurial state that not only provides welfare but also generates increased wealth; moreover, it needs to project a future embodying a middle-class society rather than only empowering the poor and disfranchised.

If substantive democracy is a constitutive element of a vision of social justice, then an antimajoritarian concept of society will not do.

Participation in public decision making is part of the ideal of the just city, both because it is worthy goal in itself and because benevolent authoritarianism is unlikely. But: democratic principles can easily accommodate ineffective or harmless minorities! Evaluation must comprise an analysis of whether realization of the group’s goals is possible and, if so, whether such realization leaves intact the principle of social justice. Democracy is desirable, but not always.

Given the existing system of social domination, it cannot be assumed that participation by stakeholders would be transformative in a way that would improve most people’s situation. Consequently, deliberations within civil society are not necessarily morally superior to decisions taken by the state." (Fainstein 2000, 468-469).

Uskon rationaaliseen keskusteluun, tasa-arvoon, markkinakysyntään ja pidän utopioita välttämättömänä. Uskon kuitenkin myös, että ihminen ei ole rationaalinen, vahvat hallitsevat ja oma etu hallitsee, tarjonta ohjaa kysyntää ja utopiat tarvitsevat avukseen myös luettelon niistä keinoista ja toimenpiteistä, joilla niitä kohti pyritään. Hyvän kaupunkisuunnittelun onkin sisällettävä näitä kaikkia.

Matalapalkkatyöläisestä eliittityöttömäksi

42-vuotiaaksi asti pätkätyöputkessa olleella sosiologilla on luonnollisesti ammattitaitoa myös akateemisesta työttömyydestä. Olen kuullut huhuja, että muuten työ-ja elinkeinotoimistoksi itsensä päivittänyt työvoimatoimisto toimii joidenkin kohdalla jos ei niinkään työnvälitystoimistona niin työllistämistoimistona tai ainakin tempputyöllistämistoimistona.

Työvoimatoimiston missio ei ole työllistäminen, vaan työttömyystilastojen siivoaminen, puhumattakaan pitkäaikaisten ratkaisujen löytämisestä. Tästä olen vakuuttunut, aina aika ajoin yleensä onneksi varsin lyhyehköksi jäänyttä työttömyyttä maistaessani. Työvoimatoimistot nimittäin eivät laita minun eteeni rahtuakaan ristiin, ja syyn tähän minulle kerran kertoi eräs pitkän linjan virkailija, luottamuksellisesti. Ei tule sen paremmin keppiä kuin porkkanaa. Voin sen tässä paljastaa, koska en muista tuon virkailijan nimeä: työnhakijat jaotellaan sen mukaan, miten nopeasti heidän uskotaan työllistyvän oma-aloitteisesti.

On siis eliittityönhakijoita ja sitten toisaalta on toivottomia tapauksia, siis työvoimahallinnon kannalta, ei välttämättä kuitenkaan omassa elämässään kaiken toivon heittäneitä. Heitä autettaisiin paljon tehokkaammin ja inhimillisemmin eläkkeellä. Senkin tämä virkailija sanoi ilman että tarvitsi edes puristaa eikä edes voinut kun oli puhelin välissä. Minä olin Pasilassa, hän vissiin Kluuvissa. Suurin osa työnhakijoista kuitenkin sijoittuu tähän väliin, ei  kuitenkaan Pasilan ja Kluuvin.

Työvoimahallinto toimii paradoksaalisesti: minut se ylentää joutuessani työttömäksi. Työttömänä olen eliittityönhakija, joka työllistyy oma-aloitteisesti ja nopeasti, heikosti palkattuihin epäitsenäisiin julkisen hallinnon pätkätöihin tai sitten sellaisiin töihin, joihin olen ylikoulutettu, joten huippuosaajana tai työmarkkinoiden eliittiin kuuluvana minua ei voine hyvällä tahdollakaan pitää.

Työvoimahallinto uskoo koulutukseen liikuttavassa määrin, sillä eliittityönhakijaksi minut oikeuttaa ylempi korkeakoulututkintoni. Työllistymisen laadusta heillä ei taida olla mitään mittareita, tai sitten ei sillä niin väliä. Ehkä sitten kuitenkin kannattaisi vähän laittaa paukkuja myös kaltaisiini väärintunnistettuihin huippuosaajiin siellä työvoimahallinnossa, vaikka osaankin dokumentoidun todistetusti poistattaa itseni työttömyystilastoja rumentamasta, yleensä vieläpä lukuisia kertoja vuodessa.

Kiitos Anna Kontulalle inspiraatiosta!

Kannanottoni metsäpoliittiseen selontekoon

Kirjoitin seuraavan kannanoton Valtioneuvoston Ota kantaa -sivun avovastauksiin, kyselyyn, jossa kansalaiset saavat ottaa kantaa Maa- ja metsätalousministeriön metsäpoliittiseen selontekoon:

Painottaisin etenkin metsien virkistysarvoa, eritoten kaupungeissa, joissa niillä on itseisarvoa paikallisen biodiversiteetin ylläpitäjinä, luontokasvatuksessa, huleveden, liikenteen melun ja saasteen sitojina ja koko kansan itsehoito- ja ennalta ehkäisevän terveydenhoidon ja mielenterveystyön paikkoina, olohuoneen jatkeina, joissa voi tavata kaikenlaisia kansalaisia, jolloin metsillä on myös kasvattava merkitys samaan tapaan kuin kaupunkipuistoilla. Kaupunkimetsät ovat nimenomaan pohjoismainen erikoisuus ja erityinen kilpailukykytekijä, ne ovat yleistettyjä lähipuistoja. Toivoisin uusien kansallisten kaupunkipuistojen perustamista esim. Helsinkiin, ja kaupunkimetsien ja virkistysalueiden hoidossa enemmän sovellettavan tehometsänhoidon perinteiden sijasta hallittua hoitamattomuutta. Tämän takia metsureiden koulutusta tuleekin korjata.

Kyselyyn voi vastata ja sen vastauksiin tutustua klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

9 kapellimestaria + 2

10 niin nerokasta kapellimestaria, että heille antaa heidän virheensäkin anteeksi, ja joiden suuruudesta on auditiivisia todisteita, joiden perusteella muihinkin heidän tallenteisiinsa tarttuu mielenkiinnolla. Pitkään listani oli "epätäydellinen", vailla kymmenettä, mutta nyt kymmenes on löytynyt: Eugen Jochum.

Wilhelm Furtwängler (1886-1954)
Subjektiivisen eli romanttisen koulukunnan ruumiillistuma ja idoli. Omimmillaan Furttis oli Wagnerissa, Beethovenissa ja muissa germaanisen musiikin klassikoissa, mutta suurena muusikkona hän yllättää: myös hänen Ravelinsa on suurenmoista. Äänilevy joskus kangisti F:n tulkintataiteen, ja kaikkein intensiivisimmillaan hän oli usein livetilanteissa. Onneksi Furtwänglerin esityksistä on säilynyt runsaasti livetallenteita.

Suositeltavat levytykset:
Wagner: Tristan ja Isolde. Ehkä historian legendaarisin oopperalevytys, ja Kirsten Flagstadin joutsenlaulu, joka tuli tunnetuksi siitä, että Elisabeth Schwarzkopf paikkasi ne korkeat äänet, joihin Flagstad ei enää kyennyt, ja tämän tiedon tullessa julki, vaati maineestaan tarkka Flagstad levytyksen vetämistä markkinoilta.
Wagner: Nibelungenlied. Säästynyt on ainakin kaksi Nibelunginliedin kokonaislevytystä, jotka ovat molemmat konserttitaltointeja. Furtwänglerin kyky tihentää jännitystä pitkillä linjoilla pääsee oikeuksiinsa.
Levytykset 1942-1944 (venäläisten sotasaaliina varastamia sota-aikaisia radionauhoja; 10 levyä). Essentiaalinen paketti Furtwänglerin taiteen ymmärtämiseksi. Sisältää lukuisia helmiä: Beethovenin 4. ja 5.sinfoniat, Brahmsin 2.pianokonserton Edwin Fischerin kanssa, joka on erraattisuudessaankin nerokas, Brucknerin 5.sinfonian, Schubertin "Suuren" C-duuri sinfonian, joka on mielipuolinen Furtwänglerille tyypillisine äkkiväärine kiihdytyksineen ja hidasteineen. Straussin Sinfonia Domestica on hurjin kuulemani Strauss-levytys, jonka finaalissa orkesteri kuulostaa pommikonelaivueelta. Lisäksi Ravelin Daphnis-sarja on päihdyttävä.
Beethoven: 9.sinfonia. Bayreuthissa tehty livelevytys vuodelta 1951 on definitiivinen Beethovenin ysi, jossa ensimmäisen osan tunnelma tiivistyy koko ajan, toisessa osassa on levottoman odotuksen tuntua, kolmas hidas osa opettaa ymmärtämään, mitä on laulava orkesterisointi ja finaalin huipennuksessa musiikki tuntuu lopuksi hajoavan käsiin. Yksi maailmanhistorian tärkeimpiä äänitettyjä dokumentteja.
Bruckner: 9.sinfonia, Wagner: Tristan ja Isolde-preludi. Brucknerin ysi on tunnelmaltaan kärventävän intensiivinen, puhumattakaan Tristan-preludista, jossa intensiteetti tiivistyy ennenkuulumattomalla tavalla. Tristanin huipennus lienee intensiivisintä, mitä koskaan on tallennettu.
Beethoven: Keisarikonsertto (Edwin Fischer). Fischer ja Furtwängler ymmärtävät toisiaan ainutlaatuisella tavalla, ja vaikka molemmat ovat subjektiivisia miltei erraattisuuteen saakka, tulos on hämmästyttävän klassinen ja autoritaarinen.

Arturo Toscanini (1867-1957). Amerikkalaistunut italialainen, objektiivisen, nuottikuvassa pitäytyvän koulukunnan ruumiillistuma ja idoli. Furtwänglerin sekä teoreettinen, esteettinen että inhimillinen vastapooli: miehet eivät voineet sietää toisiaan. Toscaninista on saanut vaikutteita moni, esimerkiksi George Szell ja koko uusautenttinen liike.

Suositeltavat levytykset:
Beethoven: Sinfoniat. Perfektionisti-Tosciksella oli yksi sokea piste, tai pikemminkin kuuro. Hänellä oli erittäin huono akustinen ymmärrys; NBC-sinfoniaorkesterin kanssa tehdyissä levytyksissä ei ole lainkaan kaikua. Tämä vain lisää Toscaninin Beethovenin klassista vaikutelmaa. Sinfonioista numerot 1, 3 ja yllättäen Pastoraali onnistuvat erityisen hyvin.
New Yorkin filharmonikkojen kanssa tehdyt levytykset 1926-1936 (3 levyä) edustavat Toscaninia parhaimmillaan. Äänitykset ovat myös teknisesti aikansa huippua. Toscaninin Rossinin ja Verdin alkusoitot ovat ylittämättömiä, Beethovenin seiska täyteläisempi kuin hänen NBC-versionsa ja Wagnerkin upeaa, vaikka ei yhtä traagista kuin Furtwänglerin. Mozartin Haffner-sinfonia on energisyydessään esimerkillinen, ja Haydnin sinfonia 101 "Kello" on esimerkki siitä, miten Haydnia pitäisi soittaa, ja miten esimerkiksi George Szell ja kaikki autentikot ovat sitä yrittäneet soittaa.
Elgar: Enigma-muunnelmat. Vasta Toscanini sai tämän englantilaisen muchadoaboutnothing-koulukunnan tunnetuimman sävellyksen kuulostamaan oikealta musiikilta.

Otto Klemperer (1885-1973). Saksalainen sarkastikko ja eksentrikko, joka poltti itsensä piipullaan sänkyyn, ja koki ylösnousemuksen johtajankorokkeella. Klempereristä kertova Peter Heyworthin kirja "Otto Klemperer: His Life and Times" on hauskimpia koskaan lukemiani kirjoja. Klemperer ei orkesterinjohtajana ollut varsinainen koloristi, vaan pikemminkin strukturalisti.

Suositeltavat levytykset:
Bruckner: Sinfoniat 4 ja 6. Klemperer ei tukahduta sinfonioita rasvaisessa Celibidache-kastikkeessa, vaan tekee niille röntgenkuvauksen. Klempererin tulkinnat ovat äärimmäisen selkeitä, mikä sopii Brucknerin muutenkin rönsyiseen musiikkiin. Erityisesti kaikki puhaltimet erottuvat edukseen Klempererin (New) Philharmonia -orkesterista, mutta yleensäkin, kaikki kuuluu. Erityisleimansa levytyksille antaa - kuten monille muillekin 50- ja 60-lukujen Filharmonia-tuotannoille - oboesolisti Sidney Sutcliffen unohtumattomat soolot, joissa oboe on kuin haavoitettu joutsen. Erityisesti kuudennen sinfonian hidas osa oboesooloineen on näennäisessä antisentimentaalisuudessaan äärimmäisen järisyttävä, sitä hädin tuskin kestää kuunnella kuivin silmin. Klemperer tunnettiin yleensä verkkaisista tempoistaan, mutta Oton Brucknerin nelonen ja kutonen ovat varsin joutuisia. Kaikkien aikojen suurimmat Bruckner-levytykset.
Brahms: Sinfonia no 2. Vasta ja oikeastaan ainoastaan Klemperer saa kuulostamaan tämä yleensä lastenlaulumaisen renkutuksen aikuisten oikealta musiikilta.
Brahms: Viulukonsertto (David Oistrahin kanssa). Klemperer luo järisyttävän, graniittisen orkesteritaustan, jonka yllä Oistrahin majesteettinen viulu lentelee. Yksi kaikkien aikojen konserttolevytyksistä.
Bach: Matteuspassio. Jos haluaa Matteuspassionsa isona ja hartaana, tämän isommaksi ja hartaammaksi se ei mene. Ei varmaankaan läpäise nykyistä tyylinmukaisuuden giljotiinia, mutta viis siitä. Solistikaarti Fischer-Dieskauineen, Pearseineen ja Schwarzkopfeineen on vertaansa vailla.
Brahms: Ein Deutsches Requiem. Levytys on ikään kuin Klempererin Matteuspassion "pikkuveli": isoin mahdollinen mutta siltikin lyyristä valaistusta löytävä. Tässäkin solistikaarti on mahtava, ja miltei sama kuin Matteuspassiossa.
Beethoven: Sinfoniat. Klempererin Eroica on klassikko ja kirjastosuositus, ja syystä. Sen arvo on minulle tullut selväksi vasta 20 vuoden hitaan kuuntelun myötä. Sen kiireetön, rauhallinen voima ja erottelevuus pääsevät erityisesti oikeuksiinsa kuulokekuuntelussa.

Bruno Walter (1876-1962). Rakkaus musiikkiin kuuluu Schlesinger-Walterin levytyksissä. Ne ikään kuin hyväilevät musiikkia, samaten kuulijaa. Eivät ne kuitenkaan ole särmättömiä.

Suositeltavat levytykset:
Mahler: Sinfoniat 1, 2 ja 9. Mahlerin ystävän Walterin tulkinnat ovat erityisen autenttisia ja vakuuttavia. Yhdeksännen sinfonian levytys saattaa olla paras sinfonialevytys koskaan. Tarkoitan myöhempää Columbia-sinfoniaorkesterin levytystä, jossa on sitäpaitsi noin 50 vuotta vanhaksi erittäin täyteläinen ambienssi.
Mahler: Das Lied von der Erde (Kathleen Ferrier ja Julius Patzak). Tämän omalaatuisen, eksoottisenkin laulusarjan (tai sinfonian) definitiivinen levytys, eikä vähiten Walterin ansiosta. Patzak on elosteleva, elämää kokenut elämännautiskelija tenoriosissa, ja Ferrier, jonka viimeinen levytys tämä on ennen hänen hiipumistaan syöpään, on kuin värisevä, pelokas kauris, joka tietää kuolevansa koska on juuri nähnyt suden. Orkesteri maalailee sekä maallisen rumuuden että taivaallisen kauneuden värejä. Jos minun tulisi kuulla yksi levy ennen joutumistani hautaan, olisi se tämä. Jascha Horenstein - jolla on oma lukunsa tässä - oli oikeassa. Traagisinta kuolemisessa on se, ettei enää koskaan saa kuulla Das Lied von der Erdeä.
Mahler: Kindertotenlieder (Kathleen Ferrier). On ikään kuin edellämainitun Das Liedin pikkusisko, ja tähän pätevät kaikki samat luonnehdinnat kuin edelliseen.
Brahms: 4.sinfonia. Muovaa Brahmsin melko verkkaisesti liikkuvan sinfonian rakkaudella, erotukseksi useimmista kapellimestareista, joille tämä on raskainta leipätyötä ja jopa tuskaa. Tätä sinfoniaa ei voi tämän paremmin tehdä; lähimmäksi yltävät tietenkin Furtwängler ja Giulini.
Mozart: Sinfoniat no 35-41. Mozartin myöhäisten sinfonioiden definitiiviset levytykset. Täyteläisiä, energisiä ja valtavan ulospäinsuuntautuneita, kuitenkin huolella ja vaalien tehtyjä.
Beethoven: Pastoraalisinfonia. Ideaalinäkemys tästä Beethovenin lyyrisimmästä näystä, jossa maailma on kaunis ja hyvä, ainoastaan ajoittainen ukkonen järkyttää rauhaa.
Schubert: 8. (Keskeneräinen) sinfonia. Livelevytys Walterin Wienin jäähyväiskonsertista vuodelta 1960 on järkyttävä. Äänitys on ikäisekseenkin suhteellisen perifeerinen, mutta tämän traagisemmin ei ole mahdollista esittää jo muutenkin traagista sävellystä.

Jascha Horenstein (1898-1973). Melko vähän asianharrastajapiirien ulkopuolella tunnettu liettuanjuutalaiskapellimestari, joka loi nimensä oikeastaan vasta 60-luvulla Englannissa. Osasyy Horensteinin tuntemattomuuteen oli se, että hän teki hyvin vähän levytyksiä; suurin osa hänen taiteestaan säästyneistä näytteistä on livenauhoitteita. Toinen syy oli suurien orkestereiden väistely; hän saavutti hienoja tuloksia esimerkiksi maakunnallisten BBC-orkestereiden kanssa.

Suositeltavat levytykset:
Mahler: Sinfonia no 7. Tämän enigmaattisen sinfonian paras levytys, jossa tämä enigmaattinen sinfonia pysyy hengissä ja on ennen kaikkea jännittävä ja tunnelmallinen.
Mahler: Sinfonia no 8. Tämän konserttitaltioinnin sanotaan aloittaneen Mahlerin arvonnousun Englannissa ja nostaneen kapellimestarinsa suurnimeksi. Vuonna -59 Royal Albert Halliin onneksi tuotiin paikalle stereoäänityslaitteisto. Taltiointi toistaa uskollisesti suuren tapauksen; kyse on paitsi definitiivisestä teoksen (re)konstruktiosta, myös yhdestä kaikkien aikojen suurimmista livetaltioinneista.
Mahler: Das Lied von der Erde (Alfreda Hodgson ja John Mitchinson). Horensteinin tulkinta on jopa kauniimpi kuin Walterin, vaikka laulajat eivät ole ihan samaa tasoa.
Bruckner: Sinfoniat no 5 ja 9. Ihannetulkinnat molemmista sinfonioista. Horenstein kulkee strukturalisti-uusasiallisti Klempererin ja yltiösubjektivisti Furtwänglerin välistä kultaista keskitietä. Horenstein opetti minut ymmärtämään, mitä tarkoitetaan sanonnalla "Best of the both worlds".
Rahmaninov: Pianokonsertot (Earl Wild). Hienoin kokonaisesitys Rahmaninovin konsertoivasta pianomusiikista. Vain konossöörien tietämä amerikkalaispianisti on loistava, mutta Horenstein tekee Rahmaninovin vellovan romanttisesta orkesterikudoksesta oikeaa musiikkia á la Brahms.
Beethoven: Missa Solemnis. Suurin levytys tästä järkäleestä, esimerkiksi Klemperer on tähän verrattuna vain järkäle. Monolevytyksen rajoitukset unohtaa saman tien, niin suuri on Horensteinin vakaumus teokseen.

Fritz Reiner (1889-1963). Orkesterivirtuoosi ja koloristi, mutta ennen kaikkea äänitystekniikasta ylitse muiden kiinnostunut teknikkoperfektionisti, joka sijoitteli jopa itse mikrofonit paikoilleen äänityssessioissa. Reinerin levytykset ovat teknisesti mutta usein myös taiteellisesti edelleenkin ylittämättämiä, vaikka ne usein ovat myös ensimmäisiä stereolevytyksiä. Äänitystekniikka ei ole kehittynyt 50-luvulta, on vain tullut lisää välineitä ja lisää digitointikerroksia. Reiner elää!

Suositeltavat levytykset:
R.Strauss: Ein Heldenleben, Also Sprach Zarathustra. Reiner oli ylittämätön Strauss-tulkki, jonka Strauss on juuri niin virtuoosista kuin Straussin pitääkin, mutta myös mitä toiminnallisinta musiikkia. Heldenleben ja Zarathustra ovat kaksi kaikkien aikojen ensimmäistä kaupallista stereolevytystä, ja mitä levytyksiä!
Beethoven: Sinfoniat no 1 ja 6. Reiner missaa yleensä Beethovenin hengen, mutta tämä on koko lailla täydellinen Beethoven-levy. Reinerin tulkinnat ovat sekä täyteläisiä että vitaaleja.
Debussy: Iberia, Ravel: Rapsodie Espagnole. Kaikkien aikojen parhaita ranskalaisen orkesterimusiikin levytyksiä, käsittämättömän tunnelmallisia ja aistillisia.
Vienna (Straussien valsseja). Straussien valssit eivät todellakaan ole kevyttä pintaliihoittelua. Tämä on täysin pinnallinen näkemys, sillä ne ovat orkesterirunoelmia.
Brahms: 1. pianokonsertto (Rubinstein). Ehkä kaikkien aikojen pianokonserttolevytys. Rubinsteinin maskuliininen proosarunous on ideaalinen lähestymistapa Brahmsiin (toinen ihanteellinen Brahms-pianisti on Backhaus), ja Reiner tekee orkesteriosuudesta kuin bodausnäytöksen, maskuliinisen voimainnäytöksen.
Rossini: Alkusoitot. Rossinin alkusoitot räjähtelevät ja pirskahtelevat, samaten Chicagon sinfoniaorkesteri. Aivan huikeaa orkesteritulitusta, joka pursuaa testosteronia ja adrenaliinia.

George Szell (1897-1970). Unkarintsekkiläinen kapellimestari, joka teki uransa Clevelandissa, jonka orkesterista hän piiskasi täydellisen tarkkuusinstrumentin, kuin kellon. Szell, joka ihaili Toscaninia, sanoi aloittavansa työstämisen sieltä mistä muut olivat jo lopettaneet.

Suositeltavat levytykset:
Brahms: Sinfonia no 3. Brahmsin kolmonen ei ole kenenkään muun käsissä kuulostanut likimainkaan näin tiukalta, kuitenkaan unohtamatta lyyrisyyttä. Samassa levyjulkaisussa on myös erinomainen Dvorakin kasi.
Dvorak: Sellokonsertto (Casals tai Fournier). Szell tekee Dvorakin köyhälle orkestraatiolle oikeutta siinä määrin kuin se on mahdollista. Szellin Dvorak on täyteläistä, mutta tiukkaa; se on kuin miekan sivallus.
Dvorak: Slaavilaiset tanssit. Yksi kaikkien aikojen orkesterilevytyksistä. Dvorakin tanssit ovat oikeastaan orkesterirunoelmia, ja niille ei ole mahdollista tehdä tämän enempää oikeutta.
Beethoven: Sinfonia no 5. Ylivoimaisesti paras stereolevytys tästä kaikkien tuntemakseen luulemasta klassikosta. Szellin käsissä Beethovenin vitonen herää uudestaan henkiin. Levytys voittaa Amsterdamin Concertgebouw-akustiikassa sen mitä kuivahkot, dynamiikaltaan lähikuvan kaltaiset Cleveland-levytykset häviävät. Samalla levyllä on myös raikas ja dramaattinen Sibeliuksen kakkonen, joka kestää kuuntelua paremmin kuin useimmat muut versiot.
Mendelssohn: Sinfonia no 4, Kesäyön unelma. Läpikotaisin taianomaista, läpikuultavaa orkesterikelluntaa. Nämä versiot tekevät kaikki muut Mendelssohn-levytykset tarpeettomiksi.
Schumann: Sinfoniat. Szell selkeyttää usein takkuiseksi sanotun Schumannin orkestraation, ja Schumannin melodinen kekseliäisyys pääsee oikeuksiinsa.
Haydn: Lontoolaissinfoniat no 93-98. Näin Haydnia pitäisi soittaa, ja etenkin moni autenttisen liikkeen edustaja - Hogwood, Brüggen - yrittääkin. Szellin ote sopii Haydniin erityisen hyvin.
Stravinski: Tulilintu. Tulilinnun magiikka kärventää Szellin virtuoosissa käsissä.
Wagner: Oopperoiden orkesterikohtauksia. Wagnerin massiivisuus läpivalaistuna miltei kamarimusiikiksi. Kerrankin Wagnerin musiikki ei kuulosta tippaakaan pompöösiltä.
Mahler: Sinfoniat no 4 ja 6. Szellin Mahleriin pätee sama kuin hänen Wagneriinsa. Nelosen lyyrisyys ja kutosen pakottava liike-energia korostuvat alleviivaavan angstisuuden kustannuksella.

Rudolf Kempe (1910-1976). Saksalaisen romanttisen tradition edustaja, jonka tulkintatyyliä leimaa kuitenkin monien romanttikkojen tukahduttavan raskauden ja paksuuden sijasta ilmavuus ja raikkaus. Kempe oli parhaimmillaan Beethovenissa, Richard Straussissa, Brahmsissa ja Wagnerissa.

Suositeltavat levytykset:
R.Strauss: Orkesterimusiikki, kokonaislevytys. Jollei pidä Straussin musiikista tai ylipäätään pidä sitä musiikkina vaan tyhjänä virtuoosipullisteluna, Kempe tekee tempun. Kempe saa Straussin kuulostamaan paitsi musiikilta, jopa kamarimusiikilta. Paljon kiitoksesta kuuluu Statskapelle Dresdenin uniikille sointikulttuurille, jossa kauneus on ylin arvo. Erityisen upeat ovat Statskapellen jouset, vaikka soittimet ovatkin suunnilleen sikarilaatikon tasoa.
Beethoven: 3. sinfonia (Eroica). Paras koskaan levytetty versio Eroicasta, varmuuden vuoksi kahteen kertaan. Kempen 50-luvun lopulla Berliinin filharmonikkojen kanssa tehty versio on vähän isompi kuin 70-luvun alussa Münchenin filharmonikkojen kanssa tehty. Molemmille on yhteistä hidas kiihtyminen ja paisuminen. Alku voi kuulostaa suorastaan vähän vaisulta, mutta sinfonia paisuu valtaviin mittasuhteisiin jokaisen osan loppua kohti, ja sinfonia itse huipentuu vääjäämättömän finaalinsa vääjäämättömän huipennukseen. Jos Furtwängleriä arvioisi studiolevytyksen perusteella, niin hän ei onnistu siinä missä Kempe onnistuu. Myös 2. ja 4. sinfonian levytyksiin pätee sama kuin Eroicaan. Kasikin on hieno, leikkisänäkin vakavastiotettavaa musiikkia. 
Wagner: Nürnbergin mestarilaulajat: Minulla ei ole korvaa oopperamusiikille, mutta jos onnistuu Wagnerin raskaasta partituurista (tosin Rikun keveimmässä oopperassa) kuorimaan näin paljon iloa, valoa ja lyriikkaa, niin silloin tämä ansaitsee kaikkien aikojen parhaan oopperalevytyksen tittelin; tittelin, joka oli selvä jo ensikuulemalta. Laulajat - saksalaisen Wagner-koulukunnan parhaat - Elisabeth Grümmer, Ferdinand Frantz, Rudolf Schock, Gottlob Frick ja niin edelleen - ovat todellinen ensemble, vaikkei edes ymmärtäisi, mitä ensemble tarkoittaa.

Erich Kleiber (1891-1956)
Kleiberilta on jäänyt valitettavan vähän levytyksiä, mutta jo hänen Beethoveninsa oikeuttaa hänet suurien joukkoon. Kleiberin tulkintatyylissä yhdistyvät energinen epäsentimentaalisuus ja klassisen täyteläinen äänimaisema.

Suositeltavat levytykset:
Beethoven: Sinfoniat 3, 6 ja 7. Kleiberin Beethoven on toiminnallista musiikkia, jota kuljettaa liike-energia. Eroican esitys on ideaali, ja Pastoraalin levytys paras kuulemani; siinä yhdistyvät kineettisyys ja Pastoraaliin oleellinen idyllisyys. Seiskan levytys on yhtä lailla paras kuulemani; se on vieläkin vakuuttavampi kuin Toscaninin, vaikkakin samassa traditiossa.
Schubert: Sinfonia no 8 (Keskeneräinen). Traaginen Keskeneräinen etenee epätoivon vimmalla, ilman päämäärää, se on ikäänkuin tuomittu jäämään maata kiertävälle radalle. Kleiber piirtää draaman kaaren, joka katkeaa traagisesti.
Mozart: Figaron häät. Harvinainen dokumentti sikäli, että kyseessä on kokonainen oopperalevytys, ja vieläpä erinomaisena varhaisena stereona. Kuten sanottu, en ole oikea ihminen arvioimaan oopperalevytysten ansioita, mutta Kleiberin käsissä Figaron häät on täysipätöistä musiikkikomediaa, paino sanalla musiikki.

Eugen Jochum (1901-1987)
Jochum tunnetaan nimenomaan Bruckner-kapellimestarina, ja hän onkin tallentanut mestarinsa (hän oli kansainvälisen Anton Bruckner-seuran puheenjohtaja) sinfoniat kahdesti. Dresdenin 70-luvun ja Berliinin/Bayerin 60-luvun syklien välillä ei ole paljoakaan eroa. Alkupään sinfonioissa vanhempi sykli on riipaisevampi, mutta ainakin ysiin Dresdenin räikyvät torvet- joita Jochum selvästi yrittää hillitä - sopivat erinomaisesti. Jochum toden totta uskoi Bruckneriinsa, ja ajoittain syntyy vaikutelma, että hän heittäytyy musiikin vietäväksi.
Myös Jochumin Brahms on upeaa. Ainakin 50-luvun Berliinissä tehdyssä syklissä Brahms on paljon enemmän kuin monien niiden kapellimestareiden Brahms, joille se tyytyy olemaan syysunelmointia: Jochumin Brahms on verevää, dramaattista ja menevää musiikkia.
Jochumin Beethoven kuulostaa tismalleen oikealta. Se onnistuu niissä kohdissa, joissa Kempen jännite ei kanna. Jochumin Beethoven on suurta ja graniittista á la Klemperer, mutta ajoittain melkein yhtä eteenpäinvievää kuin Szell. Tismalleen näin kuuluu Beethovenia soittaa, ainakin jos kuuntelee hänen berliiniläisnauhoituksiaan (jotka ovat parempia kuin Amsterdamissa tehdyt; lontoolaislevytyksiä 70-luvulta en ole kuullut).
Carl Orffin Carmina Burana on definitiivinen, ei vähiten Dietrich Fischer-Dieskaun ansiosta.

Joskus Jochumia pidetään "kapellimestarimaisena", joka kaiketi tarkoittaa pölyistä, museaalista ja ei-niin-omaperäistä tapaa välittää musiikkia. Minulle Jochum nimenomaan välittää musiikin, sydämestään ja aitona.

Günter Wand (1912-2002)
Wand tunnetaan ennen kaikkea Bruckner-kapellimestarina Jochumin tavoin, ja hänen kokonaislevytyksensä 70-luvulta tarjoaa lyyristä ja ilmavaa Bruckneria. Nyt ymmärrän, miksi Bruckner on Schubertin seuraaja eikä Mahlerin edeltäjä. Ei olekaan yllätys, että Wandin Schubert on ihanteellista, paljon parempaa kuin tunnetummat Kerteszin, Abbadon tai Böhmin syklit. Kaikkein paras on esitys Keskeneräisestä sinfoniasta, jossa kuuluu sellaisia yksityiskohtia, jotka jäävät muilla hämärään.
Wandin ehkä upein levytys on liveversio Brucknerin nelosesta, joka on myös kaikkien aikojen parhaimpia sinfonialevytyksiä. Beethoven-sykli on ihanteellinen, jos haluaa soinniltaan nykyaikaisen Beethovenin, joka kuulostaa klassiselta, mutta menevältä. Ehkä paras suuren sinfoniaorkesterin tekemä Mozart-levy sisältää Mozartin kolme viimeistä sinfoniaa, täyteläisinä mutta raikkaina, menevinä mutta kiireettöminä esityksinä.

Wandista olen kirjoittanut oman artikkelinkin. Wand yhdistää Klempererin rakenteellisuuden Szellin tarkkuuteen, ilman kummankaan egotismia.

Listalle voisivat omilla ansioillaan päästä myös Ferenc Fricsay, Herbert von Karajan, John Barbirolli, Thomas Beecham, Georg Solti, Willem Mengelberg, Bernard Haitink, Eugen Jochum, Sergei Koussevitzky, Jevgeni Mravinski, Kurt Sanderling, Günter Wand, Sergiu Celibidache, Karl Böhm, Leonard Bernstein, Rafael Kubelik ja Carlo Maria Giulini, ainakin jokainen heistä ansaitsisi oman lukunsa. Toki myös oman tyylisuuntansa luonut Gil Evans ja amerikkalaisuuden ääni, oman musiikkiuniversuminsa luoja, Duke Ellington, kuuluisivat tälle listalle, mutta tämä lista ei tee heille oikeutta, sillä he ovat myös musiikin primaariluojia eli säveltäjiä ja sovittajia, oman musiikkinsa luojia paitsi tulkkeja.