Itsehoitoa ei voi kyllin korostaa. Jos elämässä on elementtejä, joista tulee riittämätön, ahdistunut tai muuten vain paha olo, silloin elämään pitää saada myös nautinnon lähdettä. Muuten ihminen rapistuu: työmuisti kuormittuu, pinna lyhentyy ja omaa pahaa oloaan ryhtyy projisoimaan toisiin.
Jos hakee tunnustusta, siinä puuhassa voi tulla vilu, joten kannattaa pyrkiä nimenomaan keskittymään sellaisiin asioihin, joista sinänsä nauttii, sen kummemmin sillä hetkellä miettimättä niiden puuhien suoranaista hyödyllisyyttä tai sitä, johtavatko ne tunnustukseen, parempaan työpaikkaan tai voimakkaampaan ja nopeampaan kroppaan.
En voi toistaa sanomaani kyllin painokkaasti. Varsinkin jos ei saa palkkatyöstään tyydytystä eivätkä työnhautkaan ole johtaneet tuloksiin, unohda työnhaut. Heitä vaikka lekkeriksi koko työnhaku. Voit vaikka ryhtyä avoimesti epäonnistujien äänitorveksi, jos saat marttyyriudesta tyydytystä, tai helpotut mahdollisuudesta terapioida itseäsi ääneen. Tässä projektissa muuten saatat jopa törmätä siihen aiemmin poissaolollaan loistaneeseen tunnustukseen: jos tulevat potentiaaliset työnantajat merkitsevätkin sinut ehkä rutto-merkillä tunnustaessasi sen, että olet käyttänyt aikasi vääriin asioihin, niin ainakin joku voi pitää sinua esimerkillisenä kaikessa avoimuudessasi, oli tämä avoimuus sitten rohkeutta tai hullunrohkeutta.
Yksi vaihtoehto tietysti on kompensoida pettymykset yhdellä elämänalueella pyrkimällä hankkimaan vaihtoehtoista sisältöä jostakin harrastuksesta. Paha vaan, jos sekin tuottaa pettymystä. Pääsääntöisesti onkin parempi omalle mielen- ja -terveydelle lähteä juoksemaan metsään kuin tapella metsien puolesta toisuskovaisia vastaan. Parasta metsäaktivismia on aktiivisesti nauttia metsästä.
Paha vaan, jos polvi on niin kipeä, että tästä ei tule mitään. Siinä tapauksessa voi laittaa kameran kaulaan ja lähteä valokuvaamaan tai sienestämään. Jos aikaa ei ole musiikinkuuntelulle, voi tehdä saman, jonka keksin tänään: puuduttava työ sujuu huomattavasti paremmin kun taustalla kuuntelee vaikka pianomusiikkia. Claudio Arrau kirkastaa minkä tahansa päivän.
Siis: jos elämän tarkoituksettomuus ahdistaa ja se, että palkintoa ei ole luvassa kuin aikaisintaan tuonpuoleisessa, lopeta palkinnon haikaileminen. Jos päämäärästä ei ole oikeasti mitään tietoa tai se ainakin pakenee, pyri nauttimaan matkasta itsessään. Niin voit ainakin hetkeksi unohtaa päämäärän puuttumisen tai sen karkaamisen, ja valon siivilöityessä oikeassa kulmassa lehtien lomitse hetkeksi unohtuu matkanteon raskauskin, ja painovoiman hetkeksi voittaessasi unohdat kaikki käytännölliset reunaehdot. Ne askeleet voivat johtaa yllättävän pitkälle: ohikiitävienkin onnen tunteiden muisto kantaa silloin kun siivet eivät muuten tahtoisi kannatella. Heikkoina hetkinäni palaan Keskuspuistoon ja näihin maisemiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti