Elämäni kirjat

Ressu ja punainen paroni. Sitä luettiin minulle etu- ja takaperin ja vielä kirjoitettiin kirjan tekstitkin uudestaan vielä selkeämpään muotoon jokaisen sivun alalaitaan, niin että ei ihme, että yksi kaunis kerta osasin lukea. Kolmivuotiaana, vielä istuessani rattaissa, järkytin syvästi vanhempiani kysyessäni vastapäisen ala-Elannon ikkunamainoksesta: "miksi tuossa lukee voita tarjouksessa"? Tämä, lukemaan oppiminen, määritti minua koko lapsuuteni. Sain monta vuotta etumatkaa ikätovereihini, joihin saattoi syöttää haikara- ja banaanimaatarinoita, kun taas minä saatoin itse tarkistaa asiantilan isäni kirjahyllystä, ja vielä valistaa ystäviäni, joiden maailmankuva järkkyi kun jouduin kavaltamaan heidän vanhempiaan joko valistumattomiksi tai valehtelijoiksi.

Roope-sedän miljoonat. Aku Ankan taskukirja numero 19. Muistan vielä sen hetken, kun sain sen plus yhden Aku Ankka-lehden, jotka odottivat minua mamman ja papan eli äitini vanhempien keittiön pöydällä, joka oli silmieni tasolla. Tämä on myös ensimmäinen varma oma muistikuvani. Oli kesää 1974, olin siis muutaman kuukauden yli kolmevuotias. Osasinkin Roope-sedän miljoonien repliikit sanasta sanaan, ja niitä jäi myös käyttövarantooni. Hiljainen kääk!

Per Hafslund: Löytöretki luontoon. Siinä tehtiin luonnosta kiehtovaa tarinaa, laakasukeltajasta, joka söi sammakonpoikasia, töyhtöhyypästä, ketusta. Luin sitä isäni kanssa, ja hän teki siihen reunahuomautuksiaan: "vietkö tuhkakupin keittiöön". "Isi ei välitä kirjoittaa hassuja juttuja".

Tunne itsesi. Lennart Nilssonin pyyhkäisyelektronimikroskooppikuvissa solut näyttävät sinisiksi värjätyiltä perunoilta. Minulle on turha ollut keskustella mitään kukista ja mehiläisistä. Saatoin tarkistaa kaiken itse.

Eläinten maailma. Vuonna 1930 eläinten maailma oli enimmäkseen mustavalkoinen, ja silloin vielä Australaasiassa eli muutamia pussihukkia ja Etelä-Afrikassa kvaggoja, joissa muutenkaan ei ole niin kovasti väriä. Silloin sudet vielä olivat julmia.

Viattomat tappajat. van Lawick-Goodallien kirja, joka laukaisi elämäni ensimmäisen kaukokaipuun, joka ei vieläkään ole saanut tyydytystään: Tansaniaan! Serengetiin, Ngorongoron kraateriin hyeenakoirien ja gnuiden luokse, asumaan teltassa ja laskemaan sitä, kuinka monta leijonaa ehtisi laskea ennen kuin...

Sata sientä. On edelleenkin Mauri Kunnaksen muutamaan kertaan päivittämänä alan ajaton perusteos loistavine kuvineen.

Jules Verne: Matka maan keskipisteeseen. Yhdistää paleontologian, arkeologian, tähtitieteen, historian ja oikeastaan melkein koko inhimillisen tutkimuksen ainutlaatuisen jännittävällä tavalla. Se on iktyosauruksen pää!

Korpien kutsu. Ensimmäinen lukemani varsinainen romaani, siis sellainen, jonka luin itse kannesta kanteen. Jack Londonin kirjassa pää"henkilönä" on eskimokoiraksi joutuva Buck, johon eläinrakkaana lapsena tietysti samastuin.

Richard Adams: Ruohometsän kansa. Ensin sitä luettiin minulle iltasatuina, ja sittemmin olen aika ajoin lukenut sen uudestaan. Samastun täysin Pähkinään, Viikkaan, Isopäähän ja Hopeaan kaniiniyhdyskunnan paetessa kaivinkoneita ja muita vaaroja halki Englannin nummien. Ensimmäistä kertaa Englannissa käydessäni minun oli tarkoitus lähteä paikan päälle tarkistamaan, miltä kirjan maisemat oikeasti näyttävät, mutta liikenneyhteydet ja suhteellisen niukka käytettävissä oleva aika sai minut keskittymään matkallani vain Lontooseen.

Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani. Edelleen ainoita kirjoja, jossa samastun naispäähenkilöön, mutta mikä paljon merkittävämpää, siinä tuodaan ihmisen esihistorian ehkä kiinnostavin taitekohta, Neandertalin ja Cro Magnonin ihmisten kohtaaminen eläväksi. Vielä jatko-osa Hevosten Laakso on hyvää luettavaa, mutta siinä löytynyt Jondalarin kalu hallitsee jatko-osia niin että niistä tulee paleopornoa.

Mauno Saari: Juoksemisen salaisuudet. Kun noin 11-12 -vuotiaana aloin ylipäätään kiinnostumaan urheilusta, fantasioin joskus ryhtyväni juoksijaksi. Tämän kirjan innoittamana kirjoitin kouluaineenkin, jossa Rautiaisen poika rynkytti kovia vauhtileikittelyjä Eltsun kentällä matkalla kohti olympialaista voittoa. Lisäksi tein lukion terveystiedon tunnilla esitelmän dopingista, joka pääasiassa oli tämän kirjan innostama. Parikymppisenä toisinaan motivoin itseäni juoksemaan kertailemalla kirjaa.

Yleisurheilun tuhat tähteä. Kirja tuo entisaikojen sankarit, niin Pauli Nyt, Iolanda Balasit, Alfred Shrubbit, Leo Sextonit kuin Kauko Harloksetkin penkkiurheilijan sohvalle. Tämä kirja on niin kädessä kulunut että se on jo parisenkymmentä vuotta sitten irronnut kansistaan. Onpa sen tilasto-osion pohjalta myös erinäisiä ranking-listoja laadittu.

Erik Allardt: Sosiologia I. Kun se ei enää ollutkaan niin selvää että lähtisin lukemaan biologiaa Helsingin yliopistoon kun siinä oli liian vähän eläimiä, liikaa yhteyttämistä, olin avoin kirja. Äitini sen minulle keksi, sosiologian. Kävin läheisessä Malminkartanon kirjastossa vilkaisemassa pääsykoekirjaa, Allardtin sosiologia ykköstä, ja avasin sen umpimähkään. Siellä oli Johan Galtungin rankiteoria, ja se oli niin käsittämätöntä tavaraa, että minun oli pakko lainata kirja tutustuakseni siihen lähemmin. Sitten sille tielle jäin. Luin reilun vuoden aikana Allardtini vähintään viisikymmentä kertaa, parhaina päivinä jopa kahdesti, töissäkin kun olin saanut siihen luvan kun eivät pystyneet aina antamaan minulle niin paljoa järjellistä tekemistä. Muistakaamme, että Pitirim Sorokinin äiti oli syrjääni!

Jukka Törrönen & Pekka Sulkunen (toim.): Semioottisen sosiologian näkökulmia. Sain käteeni paksun nivaskan Hesarin urheiluaineistoa, ja vapaat kädet. Ristiintaulukoituani niitä yhden lukukauden opiskelijakollegani Mian kanssa, havaitsin olevani maihintuomassa greimasilaista semiotiikkaa. Sillä tiellä edelleen olen, diskurssianalyytikko, retoriikan, sanomisen tapojen ja oletettujen vaikutusten, oletettujen sisäislukijoiden maassa. 

Daniil Harms: Sattumia. Harmsin groteski maailma, jossa mummot putoilevat ikkunoista, poliisit piileskelevät penkkien takana ja saappaat putoilevat jaloista on aina takuuvarma piristyskeino vaikka menisi kuinka muuten kehnosti.

SolomonVolkov: Dmitri Sostakovitsin muistelmat. Samantekevää, onko kirja autenttista Dmitriä, Volkovia vai onko Seppo pannut parastaan, mutta kirja on tragikoominen - paino yhdyssanan molemmissa osissa - kaskukokoelma säveltäjän elämästä mutta myös elävä kuvaus taiteilijan, herkän ihmisen ja toisinajattelijan elämästä Stalinin Neuvostoliitossa, joka kiinnostaisi vaikka ei piittaisi Sostan musiikista tuon taivaallista.

Penguin Guide to compact discs. Vaikka  kiitos tämän Greenfeldin, Laytonin ja Marchin laajahkon klassisten levytysten katsauksen, osaankin paremmin kuvailla musiikkia attribuuteilla kuin englanniksi, siinä on pompia, panacheta ja swaggeria yllin kyllin. On hämmästyttävän viihdyttävää tarkistaa jälleen taas kerran, miksi Richard Hickoxin Beethoven ei sittenkään pärjää (?) Charles Mackerrasille. Sen näkee, että tällaista on tehty kun ei kannet pysy tässäkään. Saa unohtamaan ulkomaailman ja ajankulun yhtä tehokkaasti kuin musiikin kuuntelu, musiikista lukeminen.

Dmitris Haitalis: The best traditional recipes of Greek cooking. Kreikkalainen ruoka kantaa eri elämänvaiheiden ylitse, se tekee aina onnelliseksi, Aegeanmeren kalakeitto, mustasilmäpapupata, Isoäidin spagetti. Kreikka tuo sentään jotakin positiivistakin eurooppalaisten elämiin, ainakin pöytiin.

Arto Melleri: Runot. Luulen ymmärtäväni, mistä Melleri kirjoittaa ja ehkä hieman jopa puolisalaa idolisoivani hänen boheemielämäntapaansa, mutta aina tarttuessani Melleriin, uinuva runoilija minussa herää. Tosin Melleri on sanonut sen jo.

Peter Heyworth: Otto Klemperer, his life and times. Selkeyden apostoli, kapellimestari Otto Klemperer on ollut ilmiselvästi paitsi eksentrinen, myös umpihullu. Heyworthin elämäkerta kertoo humoristisen lämpimästi kohteestaan, kaskuja unohtamatta. Ihastutan usein ystäviäni Klemperer-vitseillä...