Voi kun uskoisin johonkin

Kahden läheisen ihmisen hautajaiset läpikäyneenä kuukauden sisällä, huomaan tuntevani itseni sisäisesti kovin epätäydelliseksi, jotenkin ontoksi. Vaikka en kristitty olekaan kuin kulttuurisessa mielessä, toivoisin, että oma sisäinen mielenmaisemani olisi samalla tavalla sisäisen rauhan, varmuuden ja perusonnellisuuden läpäisemä kuin hartailla, tunnustavilla uskovaisilla.

Kuva uskovaisen ihmisen sielusta tyynenä kuin lammen pinta lienee toki idealisointia. Kyllä esimerkiksi ystäväni oli loppuun saakka etsijä, joka ei vain rukoillut herraansa vaan huusi häntä. Hän tunsi pienuutta, koska hän ei vielä ollut mielestään ymmärtänyt vielä kaiken tarkoitusta, yleensäkin hän tunsi olevansa pieni ja epätäydellinen ihminen.

Varmastikin ihminen tuntee tyytymättömyyttä itseensä, turhautumistakin, jos hän kokee tulleensa luoduksi jumalansa kuvana. Mutta minkä kuva on sitten uskonnoton tai ateisti? Itsensä, juu. Minkä siis? Miehen, isän, eurooppalaisen, suomalaisen, sosiologin, osastonsihteerin, ylikoulutetun, epäonnistuneen huippuosaajan, minkä? Vähemmästäkin lebensangst iskee kun on vaikea valita, ja nämä sitäpaitsi eivät aika ajoin ole niin väleissä keskenään.

Joskin ateistia ei vaivaa perisynti, häntä vaivaa tarkoituksettomuus. Asioiden tärkeysjärjestys ja elämän kokonaisuuden hahmottaminen voi olla kadoksissa. Tosin moni ateisti omistautuu kuin riivattuna "objektiivisen" totuuden löytämiselle uskovaisen subjektiivisen todistuksen asemesta, enkä nyt ole ollenkaan niin varma, kummalla on helpompaa, puhumattakaan siitä boheemista, joka vaatii viiden aistin todistuksen (Melleri).

Vakaumuksellisista ihmisistä - käytän täst´lähien tätä sanaa mieluummin kuin "uskonnollinen" - yleensä aistittava ulospäin heijastuva sisäinen rauha saa ateistinkin uskomaan jumalan olemassaoloon, oli sitten kyseessä heidän jumalansa tai jokin muu. Ja jos vakaumuksellisten ihmisten taivas on siellä jossakin, niin meille muille he luovat taivaan tänne maan päälle.

Usko ja tieto eivät sulje toisiaan pois. Molemmat ovat nimittäin sosiaalisia konstruktioita, ja ihminen on rationaalinen olento: hän uskoo mieluiten siihen, joka toimii. Se, joka tekee elämästä mielekästä, selittää taikka turvaa, toimii, ja siihen uskominen on siis rationaalista hänen itsensä kannalta.

Ehkä joskus vielä valo koittaa. Uskon, että esimerkiksi ystävyys ylittää ajan ja paikan rajat, riippumatta siitä, mitä tomumajoillemme tapahtuu, samaten elämäntyö, ihmisestä jäävä muisto ja häneltä saadut opetukset. Ei vakaumus tietenkään tee immuuniksi maailmallisille kärsimyksille: vaikka vakaumuksella uskoisikin, että ei ainoastaan manan majoille siirtyneellä ystävällämme kipu ja muu paha olisi poistunut, vaan myös ikuinen autuus koittanut, niin ei se yksinäisyyttä, tyhjyyden tunnetta omassa arjessa poista, kun toinen onkin yhtäkkiä poissa.

Uskon siis kääntymyksellisenä ateistinakin jotakin. Ainakin uskon, että elämän pienehköt murheet, kuten reiät sukassa ja "haastavat" työolosuhteet asettuisivat paremmin oikeaan valoonsa, jos olisin uskossa. Nyt kun ei ole taivaallista, on vain tämä maallinen, ja sen kanssa on elettävä, niin voi se joskus tuntua raskaalta, vailla varmuutta lopusta, jossa kiitos seisoo.

Armollista joulua myös heille, jotka eivät armoon usko, tai sellaista luule tarvitsevansa. Tai jouluakaan. Kun olisi aika armotonta toivottaa armotonta vuodenaikaa...