tiistai 17. joulukuuta 2013

Kun työn perässä ei voi matkustaa

Käytyäni nyt muutamia kuukausia töissä Porvoosta Helsingissä, olen ymmärtänyt, miten kriittinen työpaikan sijainti on. Ei riitä, että se on Helsingissä, puhumattakaan pääkaupunkiseudusta, sillä on aivan eri asia, sijaitseeko kustannuspaikka Itäkeskuksessa tai Sörnäisissä, Katajanokalla, Töölössä, Eirassa, Pitäjänmäellä, Tikkurilassa vaiko peräti Espoossa. Esimerkiksi Katajanokan sijainti on jo aika haasteellinen, ellei sitten onnistu tekemään kuten porvoolainen tuttavapariskuntani, joka tulee yhdessä autolla moottoritietä rantateitä pitkin noin 50 minuutissa ovelta ovelle.

Porvoosta Sörnäisiin tai Itäkeskukseen pääsee bussilla 35-40 minuutissa, jolloin työmatkoihin ovelta ovelle kuluu maksimissaan 2 tuntia. Kerran kävin työpaikkahaastattelussa kipurajalla - jona pidän tuntia yhteen suuntaan - Pohjois-Haagassa, jonne pääsen hyppäämällä Viikissä pois, ja jatkamalla Jokerilla ovelta ovelle, tai vaihtoehtoisesti vaihtamalla Kumpulan kampuksella Helsingin sisäiseen bussiin 56, olettaen, että vaihdot menevät edes suurin piirtein.

Yhden työn hakemisen jätin kerran sikseen, se oli Myrskylässä. Järvenpäästä tai Keravasta ei kannata tässä edes puhua, ne eivät ole ulottuvillani. Jos työskentelisin esimerkiksi Leppävaarassa, työmatkustamisen vaihtoehtoja olisi kaksi: joko ensin matkustaa bussilla Kamppiin ja jatkaa siitä vielä junalla Leppävaaraan. Tähän vaihtoehtoon kuuluu vielä vajaan 10 minuutin kävelymatka Kampista juna-asemalle. Toisena vaihtoehtona olisi jäädä pois Viikissä ja jatkaa siitä Jokerilla Lepuskiin. Menisi työmatkoihin puolitoista tuntia yhteen suuntaan, mikä on juuri se aikaraja, jonka sisälle TEM:n säädöksien mukaan hyväksyttävän työmatkan on mahduttava. Eikä TEM:in säädös ota mitään kantaa siihen, minkä työn perässä sukkuloidaan. Sisällöllisesti kiinnostavan työn perässä voi tehdä enemmän uhrauksia.

No, hyvä. Oletamme siis, että ihmiset ovat monadeja ja nomadeja, erillisiä vaeltavia yksiköitä. Useimmat eivät kuitenkaan ole, vaan heidän valintansa koskettavat suoraan muitakin ihmisiä. Useilla - itse asiassa useimmilla - ihmisyksiköillä on perhettä, ja jos tähän vielä laskee mukaan sen, että lapsi haetaan päiväkodista, joka sijaitsee puolitoista kilometriä poispäin koti-kustannuspaikka -reitistöltä, tällöin päivässä menisi pelkkään matkustamiseen neljä tuntia, eli puoli työpäivää. Paitsi että tämä ei ole enää edes ministeriön mielestä kohtuullista, ei se ole perheelliselle mahdollista. Jos pitää tehdä lakisääteinen työpäivä, tällöin lapsi tulisi helposti viettäneeksi 12 tuntia päivässä päivähoidossa.

Erään Facebook-kaverini - sen saman, johon viittaan vähän aikaisemmassa artikkelissani menestymättömyydestä - seinällä keskusteltiin työn tekemisen esteistä, ja yksi keskustelija piti sitä etupäässä työhaluttomuutena ja asenteellisena ongelmana, jos pitää logistisesti hankalaa työmatkaa käytännöllisenä työnteon esteenä, eikä hän hyväksynyt verukkeeksi edes autottomuutta, ei edes ajokortittomuutta. Mikäli vaeltava työntekijäsubjektimme päättäisi sitten hankkia ajokortin laajentaakseen matka-aika -ikkunaansa joukkoliikennereitistön ulkopuolelle, tämä olisi helpommin sanottu kuin tehty, pakollisten maksujen jälkeen käteen jäävistä 600-700 nettotuloista, puhumattakaan sitten siitä, mitä auton ylläpitäminen maksaa. Jos yrittää sosiaalisesta mediasta kalastella arviota autoilun kustannuksista, tässä ei ole kavereista apua, sillä useimmat eivät hirveä edes laskea sitä, mitä auton ylläpitäminen maksaa kaikkinensa, koska oman elämäntavan kyseenalaistaminen yleensä on kivuliasta.

Tässä joku voisi kehottaa downshiftaamaan, ainakin perheellistä ihmistä. Kaikilla siihen ei kuitenkaan ole varaa. Jos siis työnteon esteitä halutaan poistaa, aloitettakoon niistä helpoimmista: harmonisoitakoon joukkoliikenteen lippujärjestelmät ensin. Ei varmaan myöskään eilen julkaistu ehdotus verottaa autoilusta kilometrien mukaan työntekoa helpota, vaikka kuinka haluaisin autoilua ja autoriippuvuutta vähentää. Minua tämä ei jättäisi työttömäksi, mutta tiedän porvoolaisia, joista se tekisi työttömiä.

Jos autoilusta halutaan kerätä nykyistä enemmän verotuloja ja tämän verotuksen takia nykyistä useamman harkitsevan autonsa jättämistä autotalliin - molempia tavoitteita kannatan mitä lämpimimmin - niin ainoana mahdollisuutena on nostaa työmatkavähennystä kompensaatioksi kilometripohjaisesta verotuksesta. Ostos- ja huvimatkoista sopii sitten maksaa käytännössä haittaveroa, mikä myös tukisi paikallisia palveluita ja paikallisia työmarkkinoita.

Jos kehyskuntalaisen pitää vaihtaa pääkaupunkiseudun sisäiseen liikenteeseen, tällöin merkitseviä eivät ole ainoastaan vaihtoyhteydet vaan myös lippujärjestelmä: porvoolaisena en saa ostaa Helsingin sisäisiä kausilipputuotteita. Matkalippujärjestelmä on kiireen vilkkaa harmonisoitava valtakunnallisesti, jos kerran TEM vaatii työnhakijoita matkustamaan puolenkintoista tunnin päähän töiden perässä, tai sitten HSL on laajennettava kattamaan koko tosiasiallinen Helsingin työssäkäyntialue Lahteen ja Hämeenlinnaan saakka. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti