Progressiivisella arvonlisäverolla elintasoerot kuriin?

Olen usein julistautunut olevani kulutusyhteiskunnan ulkopuolella. No, toki kuluttamista se on sekin, valita erilaisten pyöreiden näkkäreiden välillä. Ja yhdestä en luovu: cd-keräily.

Kun porvaristo esittää, että tuloverotusta tulisi laskea, jotta saataisiin kokonaiskulutuskysyntää nousemaan, uskoisin tehokkaammaksi tavaksi vaikuttaa kysyntään tehdä arvonlisäverosta progressiivista. Miksi?

Pienituloisena - vaikkakaan en virallisia pienituloisen mittoihin mahtuvana - en kuluta juurikaan palveluita tai tee heräteostoksia, mitä nyt pari kirjaa vuodessa tai jos viikoittaisia uimahallikeikkoja ei lasketa. Itse asiassa vältän ostoksilla maleksimista henkilökohtaiselle taloudelliselle kantokyvylleni sopimattoman heräteostoskiusauksen välttämiseksi, enkä koe sen takia elämääni puutteelliseksi, mitä nyt omatunto soimaa kun ei tikkaria suurempaa lahjaa naapurin lapsille ole tullut vastaan lähi-Siwassa...

Alvin progredioituminen ei toki nostaisi minua parturin asiakkaaksi edelleenkään, sillä siihen ei minulla ole luontaisia edellytyksiä, mutta esimerkiksi hieronta-ajan voisin hyvinkin varata, tai käydä elokuvissa pari kertaa enemmän vuodessa, jos palvelutuotteiden hintojen ALV porrastettaisiin samaan tapaan kuin tulovero. Kuntosalikortin sentään yleensä ostan, mutta voisi madaltaa joidenkin kynnystä hoitaa kuntoaan (ja terveyttään), jos näihin tuotteisiin kätketty ALV olisi porrastettu.

Samantyyppisen porrastuksen soisi myös elintarvikkeisiin: voisin suosia luomua joitakin kertoja moraalisissa dilemmatilanteissa tai ostaa niitä kotimaisia tomskuja tai omppuja, jos niiden ALV olisi porrastettu maksukyvyn mukaan.

Arvonlisäveron porrastaminen on paitsi kulutuskysymyksenä tasa-arvokysymys, se on myös kansanterveyskysymys. Voisin joskus käyttää vaikkapa yksityistä hammaslääkäriä, jos se ei olisi niin peijakkaan kallista. Eikä sen tarvitsisi olla. Jos porrastettu ALV. Nykyinen tasavero lisää terveyseroja, koska toisilla on varaa käyttää ohituskaistoja, toisilla ei.

Yritystuet, turhia ja vahingollisia?

Anu Tokilan Jyväskylän yliopiston väitöskirjatutkimuksen mukaan suurin osa yritystukia saaneista yrityksistä olisi pärjännyt vallan hyvin ilmankin. Mainitussa tutkimuksessa vielä täsmennetään, että erityisesti jo vakiintuneille yrityksille ja suuryrityksille ei kannata tukia kantaa. Lisään tähän listaan yhden henkilön toiminimiyritykset.

Yhden ihmisen perustamisen yrityksien työllistävän vaikutuksen varaan ei kannata laskea liikoja. Tukipalveluita eli loisia ne sen sijaan kyllä työllistävät. Kirjanpitäjät ovat toiminimien välttämättömiä kavereita, samaten TE-hallinto yrityksen perustamisvaiheessa. Aloittavista yrittäjistä hyötyvät myös pankit, joiden lainaneuvottelijoita moni toiminimi lähestyy hattu kourassa.

Olin kevään 2004 puolisen vuotta toiminimiyrittäjänä. Tätä ennen olin elättänyt itseni jonkin aikaa kohtuullisen hyvällä menestyksellä freelancerina. Olin tehnyt mm. siivouskeikkoja, muutamien kuukausien mittaisia tilaustutkimuksia ja selvityksiä vanhusten ja vaikeavammaisten palveluista ja lisäksi päivittänyt ammattikorkeakoulun yhden toimialan opintorekisterit kokonaan sekä opettanut siellä muutamia kursseja ja korjannut tenttejä. Olin tullut toimeen ihan ok kun asuin taloyhtiön vuokrakämpässä, eikä minulla ollut sellaisia extravagantteja harrastuksia kuin vaikka autolla ajaminen, valassafarit, lepakkomiesten keräily tai kuurakettien ampuminen. Reikäpelin pelaamisenkin rajoitin satunnaiseen minigolfiin ja läheisen Talin golfkentän ympärijuoksuun. Konjakinkin korvasin brändyllä.

Miten minusta tuli yrittäjä? Työvoimatoimistoni suositteli minulle varsin painokkaasti osallistumista TKK:n täydennyskoulutuskeskuksen kurssille, joka oli suunniteltu akateemisten nk. eliittihakijoiden osaamisen päivittämiseksi yrityssektorille sopivaksi. Lähiopetuksen jälkeinen loppuaika kurssista oli tarkoitus suorittaa työharjoitteluna yrityksessä. Tällaisen yhteistyöyrityksen hankkimisessa piti auttaa rekrytointikonsultin, jollaisen kanssa jokaisella kurssilaisella oli yksi henkilökohtainen tapaaminen. Tämä minulle räätälöity palvelukontakti poiki n. 6-sivuisen Yritystele-printin, jonka ruotimisen minä sitten aloitin kotigooglaamalla.

No, ei se mitään. Google on erikoisalaani, sekä jälkien jättäminen sinne että jäljestäminen. Kotigooglaamisen perusteella otin yhteyttä joihinkin kiinnostavan kuuloisiin yrityksiin, joista yksi vihjaisi toisesta kiinnostavasta yrityksestä. Sieltä näytettiin vihreää valoa, ja kiinnostus oli molemminpuolinen. Vaikutti siltä, että voisin olla osana edelläkävijyyttä, tutkijan ominaisuudessa kehittämässä ja keksimässä aivan uudenlaisia, kokonaisvaltaisia innovaatioita.

Kokemus oli kyllä opettavainen. Opin sen, miten uusi yritys perustetaan ja millaista tukea ja neuvontaa siihen voi saada, mutta ennen kaikkea sain elämänkokemusta. Opin myös, että aloitteleva yrittäjä saa starttirahaa hämmästyttävän helposti: siihen riittää kahden viikon intensiivikurssi yrittämisen alkeista ja varsin luonnosmainen liiketoimintasuunnitelma, joka, hämmästyttävää kyllä, meni täydestä sekä Helsingin kaupungin uusyrityskeskus NYP:in neuvojalta ja työvoimatoimistolle, joka starttirahoista päättää. Jossakin vaiheessa olisi pitänyt hälytyskellojen soida, oliko liiketoimintasuunnitelmani sellainen, että sen kuvaama yritystoiminta voi todella kannattaa edes siinä määrin että sillä yksi ihminen olisi pystynyt maksamaan vuokransa.

Starttirahaa saa siis liian helposti. Pahimmillaan se voi olla kuolemansuudelma, jolla työnnetään yrittämiseen tiedollisesti kyvyttömiä ja asenteellisesti kelvottomia ottamaan sellaisia riskejä, mistä heillä ei ole mitään tiedollisia, taloudellisia tai asenteellisia edellytyksiä selviytyä. Maksoin vasta keväällä 2011, 6 vuotta toiminimeni perustamisen jälkeen pois ne kulutusvelat, joita jouduin ottamaan starttirahan täydennykseksi jotta saisin sen vuokrani maksettua. Jos aloittavalla yrittäjällä ei ole valmiina minkäänlaista pääomaa, vuokria, puhelin- ja sähkölaskuja ei voi maksaa tulevaisuusodotuksilla. Jota jotkut pahansuovat tai ymmärtämättömät - ne, joita en onnistunut saamaan asiakkaikseni - voivat nimitellä hypeksi.

Yrittäminen voi olla monille sopiva tapa työllistää itsensä. Yrittämiseen pitää kuitenkin kannustaa, ei työntää. Työttömyystilastojen näennäinen siivoaminen piilottamalla työttömät pidemmän kaavan mukaan, työllistämiskurssien kautta leikkiyrittäjiksi on yksinkertaisesti työ- ja elinkeinotoimen suorittama heitteillejättö, tai sitten yrityskeskuksissa ja TE-toimessa ei vain ole riittävää yrittäjyyden asiantuntemusta.

Kaiken, mitä tein toiminimiyrittäjänä, oli ollut aikaisemmin mahdollista tehdä freelance-verokortilla. Verokortilla toimivalle freelancerille sitäpaitsi kertyy eläkettäkin. Suosittelenkin jokaista aloittelevaa yhden henkilön yrittäjää selvittämään, koituuko yrityksen perustamisesta mitään hyötyä freelancerina toimimiseen verrattuna, sillä toiminimiyrittäjäkin on käytännössä usein freelancer, sillä erolla, että hän kantaa riskit yksin, ja maksaa eläkkeensä ja vakuutuksensa yksin. En myöskään usko, että yrittäjäkokemukseni olisi vaikuttanut ainakaan merkitsevästi vastaiseen työllistymiseeni millään sektorilla.

Kuulemma yrittäjän pitää olla myös jotakin tiettyä ihmislajia. Kyllä minulla luovia ideoita löytyy, ja olen tottunut elämään ilman lomia. Mutta ehkei romantikko sovellu yrittäjäksi, henkilö, joka on hairahtunut haihattelemaan, että musiikkidivarin pitäminenkin olisi silkkaa elämäntapahippeilyä, jossa etuhuoneessa keitellään espressoa ja takahuoneessa poltellaan jointteja Bob Marleyn säestämänä eikä tiukan spartalaista kapitalismia, jossa toiminnan tavoitteena on voiton maksimoiminen, ei esimerkiksi musiikin ja asiakkaiden onnellisten kohtaamisten auttaminen tai oman vuokran maksaminen.

Pelaajasiirrot tammikuussa 2014

Jalkapallon pelaajasiirtoikkuna avautuu varsinaisesti vasta vuodenvaihteessa, mutta jo nyt on joitakin kauppoja sovittu pelaajista, jotka siirtyvät kesäliigoista talvikaudella pelaaviin liigoihin. Päivitän tätä sivua parhaani mukaan.

Keisuke Honda: CSKA Moscow - AC Milan
Clint Dempsey: Seattle Sounders - Fulham (laina)
Mikko Sumusalo: HJK - RB Leipzig
Jan Kirchhoff: Bayern München - Schalke (laina)
Mladen Petric: West Ham -Panathinaikos
Marcos Alonso: Fiorentina - Sunderland (laina)
Riku Riski: Hönefoss - Rosenborg
Jaanai Gordon: Peterborough - West Ham
Djibril Cisse: Kuban Krasnodar - Bastia
Ricardo Quaresma: vapaa - Porto
Pelé: Ergotelis - Olympiakos
Alexander Madlung: vapaa - Eintracht Frankfurt
Lee Camp: West Bromwich - Bournemouth
Robert Lewandowski: Borussia Dortmund - Bayern München (kesällä)
Lacina Traore: Antzhi Mahatskala - AS Monaco
José Ernesto Sosa: Metallist Kharkiv - Atletico Madrid (laina)
Maarten Martens: AZ Alkmaar - PAOK Salonika
Jordan Ayew: Marseille - Sochaux (laina)
Hedwiges Maduro: Sevilla - PAOK Salonika
Roger Johnson: Wolverhampton - West Ham (laina)
Dario Kresic: Lokomotiv Moscow - Mainz
Sidney Sam: Bayer Leverkusen - Schalke
Tobias Weis: Hoffenheim - Eintracht Frankfurt (laina)
Radja Nainggolan: Cagliari - AS Roma (laina)
Magnus Wolff Eikrem: Heerenveen - Cardiff
Aleksander Aleksandrov: Cherno More Varna - Ludogorets Radzgrad
Izet Hajrovic: Grasshoppers - Galatasaray
Cabral: Sunderland - Genoa (laina)
Pekka Lagerblom: IFK Mariehamn - HamKam
Jermain Defoe: Tottenham - Toronto FC
Tim Väyrynen: Honka - Borussia Dortmund
Abdoualaye Meite: Honka - Doncaster
David Ramadingaye: Mypa - Mariehamn IFK
Mika Ojala: Häcken - vapaa
Mats Möller Daehli: Molde - Cardiff
Aiden McGeady: Spartak Moscow - Everton
Kevin de Bruyne: Chelsea - Wolfsburg
Jonas Gutierrez: Newcastle - Norwich (laina)
John Guidetti: Manchester City - Stoke (laina)
Grant Holt: Wigan - Aston Villa (laina)
Tadanari Lee: Southampton - vapaa
Adrian Mutu: Ajaccio - Petrolul Ploiesti
Bryan Ruiz: Fulham - PSV Eindhoven (laina)
Stefan Johansen: Strömsgodset - Glasgow Celtic
Alessandro Matri: AC Milan - Fiorentina (laina)
Kevin Phillips: Crystal Palace - Leicester
Nikica Jelavic: Everton - Hull
Nemanja Matic: Benfica - Chelsea
Nicky Maynard: Cardiff - Wigan (laina)
Gedo: Hull - Al Ahly (laina)
Sebastian Rode: Eintracht Frankfurt - Bayern München (kesällä)
Seung-Woo Ryu: Jeju United - Bayer Leverkusen (laina)
Mika Ääritalo: TPS - Holstein Kiel (laina)
Duarte Tammilehto: TPS - Honka
Ryan Bertrand: Chelsea - Aston Villa (laina)
Geoffrey Castillion, Danzell Gravenberch: Ajax - NEC Nijmegen (laina
Shane Long: West Bromwich - Hull
Ji Dong-Wong: vapaa - Borussia Dortmund (kesällä)
Sporting Braga: Elderson - AS Monaco
Aleksander Ryazantsev: Rubin Kazan - Zenit St. Petersburg
Ji Dong-Won: Sunderland - Augsburg
Anderson: Manchester United - Fiorentina (laina)
Elderson Echiejile: Sporting Braga - AS Monaco
Ola John: Benfica - HSV (laina)
Ouasim Bouy: Juventus - HSV (laina)
Stanislav Manolev: PSV Eindhoven - vapaa
Jorginho: Hellas Verona - Napoli
Juan Agudelo: Stoke - Utrecht (laina)
Santiago Vergini: Estudiantes - Sunderland
Tiago Ilori: Liverpool - Granada (laina)
Michel Bastos: Al-Ain - AS Roma (laina)
Dominik Furman: Legia Warsaw - Toulouse
Bobbie Friberg de Cruz: IFK Norrköping - IFK Mariehamn
Alvaro Pereira: Inter Milan - Sao Paulo (laina)
Daniel de Ridder: vapaa - RKC Waalwijk
Oscar Ustari: Almeria - Sunderland
Ola Toivonen: PSV Eindhoven - Rennes
Abdisalam Ibrahim: Manchester City - vapaa
Alex Telles: Gremio - Galatasaray
Salih Dursun: Kayserispor - Galatasaray
Umut Gündogan: Bucaspor - Galatasaray
Diego Forlan: Internacional - Cerezo Osaka
Mohamed Salah: Basel - Chelsea
Chris Iwelumo: Scunthorpe - St. Johnstone
Adryan Tavares: Flamengo - Cagliari (laina)
Lacina Traore: AS Monaco - Everton
Daniel Ayala: Norwich - Middlesbrough
Jo Inge Berget: Molde - Cardiff
Jherson Vergara: AC Milan - Parma (laina)
Ja-Cheol Koo: Wolfsburg - Mainz
Dong-Won Ji: Augsburg - Borussia Dortmund (kesällä)
Cristian Erbes: Boca Juniors - Real Betis
Antonio Nocerino: AC Milan - West Ham (laina)
Marco Borriello: AS Roma - West Ham (laina)
Jermaine Pennant: Stoke - vapaa
Kenwyne Jones: Stoke - Cardiff
Peter Odemwingie: Cardiff- Stoke
Ivan Marcano: Rubin Kazan - Olympiakos
Juan Mata: Chelsea - Manchester United
Carl Valeri: Ternana - Sassuolo
Teemu Honkaniemi: Viikingit - VPS
Thomas Kula: Jaro - VPS
Ignacio Scocco: Internacional - Sunderland
Willian Jose: Santos - Real Madrid
David Ngog: Bolton - Swansea
Michael Essien: Chelsea - AC Milan
Jan Rajnoch: Adana Demirspor - Slovan Liberec
Marek Jarolim: Iraklis - Slovan Liberec
Radoslav Kovac: Slovan Liberec - Sparta Prague (kesä)
Eduardo Vargas: Napoli - Valencia (laina)
Lucho Gonzalez: Porto - Al-Rayyan
Anthony Lurling: NAC Breda - Heerenveen
Maxi Lopez: Catania - Sampdoria (laina)
Alexei Eremenko junior: Kairat Almaty - Kilmarnock
Aaron Martin: Southampton - vapaa
Vladimir Bystrov: Rubin Kazan - Anzhi Mahatskala (laina)
Marek Suchy: Spartak Moscow - FC Basel (laina)
Antonio Adan: vapaa - Real Betis
Luuk de Jong: Borussia Mönchengladbach - Newcastle (laina)
Yohan Cabaye: Newcastle - PSG
Muhammed Ildiz: Nürnberg - Gaziantepspor
Tamas Priskin: vapaa - Austria Vienna
Mario Alberto Santana: Genoa - Olhanense (laina)
Mariano Andujar: Catania - Napoli
Elliott Grandin: Crystal Palace - vapaa
Adrian Nikci: Hannover - Thun (laina)
Abdul Razak: Antzhi Mahatskala - West Ham
William Kvist: VFB Stuttgart - Fulham (laina)
Danilo D'Ambrosio: Torino - Inter Milan
Andres Guardado: Valencia - Bayer Leverkusen (laina)
Joseph Yobo: Fenerbache - Norwich (laina)
Nathan Delfouneso: Aston Villa - Coventry (laina)
Adel Taarabt: QPR - AC Milan (laina)
Helder Postiga: Valencia - Lazio (laina)
Alfred N'Diyae: Sunderland - Real Betis (laina)
Bebras Natcho: Rubin Kazan - PAOK Saloniki
Martin Dubravka: Zilina - Esbjerg
Taras Burlak: Locomotiv Moscow - Rubin Kazan
Peter Ankersen: Esbjerg - Salzburg
Henrique: Palmeiras - Napoli
Koray Gunter: Borussia Dortmund - Galatasaray
Nordin Ambarat: Galatasaray - Malaga (laina)
Armindo Bruma: Galatasaray - Gaziantepspor (laina)
Albert Riera: Galatasaray - vapaa
Cristian Molinaro: VFB Stuttgart - Parma
Marcelo Estigarribia: Chievo - Atalanta (laina)
Seydou Keita: Dalian Aerbin - Valencia
Dorlan Pabon: Valencia - Sao Paolo (laina)
Jermaine Jones: Schalke - Besiktas (laina)

Nelson Valdez: Al-Jazira - Olympiakos
Liam Bridcutt: Brighton - Sunderland
Wilfried Zaha: Manchester United - Cardiff (laina)
Lewis Holtby: Tottenham - Fulham (laina)
Craig Conway: Cardiff - Blackburn
Aaron Hughes: Fulham - QPR (laina)
Danny Higginbotham: Sunderland - Stoke
Victor Casadesus: Real Mallorca - Levante
Modibo Diakite: Sunderland - Fiorentina (laina)
Kurt Zouma: St. Etienne - Chelsea
Emmanuel Frimpong: Arsenal - Barnsley
Guilherme Dellatorre: Desportivo Brasil - QPR (laina)
Ludovic Obraniak: Girondines de Bordeaux - Werder Bremen
Milos Jojic: Partizan Belgrad - Borussia Dortmund

Pablo Armero: Napoli - West Ham (laina)
Kim Källström: Spartak Moscow - Arsenal (laina)
Dani Osvaldo: Southampton - Juventus (laina)
Kostas Mitroglou: Olympiakos - Fulham
Jose Campana: Crystal Palace - Nürnberg
Björn Sigurdarson: Wolverhampton - Molde
Jay Fulton: Falkirk - Swansea
Wayne Hennessey: Wolverhampton - Crystal Palace
Fabio: Manchester United - Cardiff
Faouzi Ghoulam: St.Etienne - Napoli
Leigh Griffiths: Wolverhampton - Glasgow Celtic
Razvan Rat: West Ham - vapaa - Rayo Vallecano
Scott Dann: Blackburn - Crystal Palace
Modibo Maiga: West Ham - QPR (laina)
Dimitar Berbatov: Fulham - AS Monaco
Joe Ledley: Glasgow Celtic - Crystal Palace
Tom Ince: Blackpool - Crystal Palace
Thievy Bifouma: Espanyol - West Bromwich (laina)
John Heitinga: Everton - Fulham
Philippe Senderos: Fulham - Valencia
Marwin Emnes: Middlesbrough - Swansea
Gael Kakuta: Chelsea - Lazio (laina)
Diego: Wolfsburg - Atletico Madrid
Vinicius Araujo: Cruzeiro - Valencia (laina)
Aymen Abdennour: Toulouse - AS Monaco (laina)
Andreas Cornelius: Cardiff - FC Köpenhamn
Ever Banega: Valencia - Newell's Old Boys
Danny Graham: Sunderland - Middlesbrough (laina)
Park Cho-Young: Arsenal - Watford (laina)
Jack Hobbs: Hull - Nottingham
Petteri Forsell: Bursaspor - IFK Mariehamn
Markus Rosenberg: West Bromwich - vapaa
Hernan Perez: Villarreal - Olympiakos
José Rondon: Rubin Kazan - Zenit St.Petersburg
Erfan Zeneli: HJK - Maccabi Petah Tikva
Moshtagh Yaghoubi: Honka - Spartaks Jurmala
Ruben Vezo: Vitoria Setubal - Valencia

Uusmaalaisen identiteetin jäljillä

Helsinkiläisenä en vielä ymmärtänyt, mitä maakuntalaiset tarkoittivat kun pitävät helsinkiläisiä ylimielisinä. Eivät tietenkään läheskään kaikki sitä ole, mutta jo termi "maakuntalaiset" on paljonpuhuva: helsinkiläiset eivät kuulu mihinkään maakuntaan. Helsinki on oma maakuntansa, mikä tosin ei ole mitään ainutlaatuista: kyllä esimerkiksi Oslokin muodostaa oman lääninsä, virallisestikin.

Helsinkiläiset pitävät omaa puheenparttaan yleiskielenä, he eivät välttämättä edes tunnista toisten murteita. Helsingin kieli ei ole murre, ja Stadin slangin puhujia ei Valkassa tai Hermannissa taida olla jäljellä. Kaikkein pisimmälle kielellinen helsinkiläistyminen on tapahtunut silloin kun ei tunnisteta toisen puhuvan mitään murretta ylipäätään.

Kykenen huomaamaan nämä helsinkiläisiin liittyvät yleistykset ja suhtautumaan niihin mitenkään vasta muutettuani Helsingistä. Stereotypioihin pitää siis ottaa etäisyyttä, jotta voisi huomata niiden sisältävän totuutta edes siteeksi, olenhan asunut Helsingissä 38 vuotta (lasken kaksi vantaalaisvuottani mukaan, Vantaahan oli ja on Helsingin maalaiskunta), ensin virsta väärään ja sitten vaaksa vaaraan riittää repimään irti helsinkiläisyydestä.

Jos en olisi asunut kahteen otteeseen vajaat kaksi vuotta Oslossa, en olisi koskaan kyennyt tekemään päätöstä lähteä Porvooseen, ainakaan näin kivuttomasti. Ja miltei samantien ennen kuin sudeettikannelmäkeläiseltä olivat korvat ehtineet kuivua, kaksi vuotta porvoolaisen kunnallisjärjestön puheenjohtajana ja sittemmin neljä kuukautta työmatkasukkulointia Porvoosta Helsinkiin on avannut silmäni. Vielä ihan vähän aikaa sitten en pitänyt Uusimaatakaan maakuntana, vaan metropolin ylivuotoalueena ja eräänlaisena eteläisen Hämeen valuma-alueena.

Vaikka Tammisaaren, Karkkilan, Lapinjärven ja Porvoon todellisuudet eronnevatkin toisistaan huomattavasti enemmän kuin utsjokelaisten kylien todellisuudet, enkä ole edelleenkään ihan varma, voidaanko uusmaalaista identiteettiä oikein määritellä muualla kuin maakuntaliittojen kokouspöydissä, niin ainakin on olemassa uusmaalaisia etuja. Mitä ne sitten ovat?

Uusmaalaiset edut liittyvät ainakin paikallisten palveluiden saatavuuteen ja tavoitettavuuteen: siihen, että edelleenkin toisen asteen koulutusta ja synnytyssairaalan palveluita on tarjolla. Niitä palveluita, joita ei pystytä tarjoamaan paikallisesti, tarjotaan Helsingissä, ja joissain tapauksissa myös Lahdessa, Kouvolassa tai Kotkassa. Uusmaalaiset edut liittyvätkin myös sujuviin liikenneyhteyksiin ennen kaikkea Helsinkiin, mutta myös Lahteen, Kouvolaan ja Kotkaan. Uusmaalainen etu olisikin raideliikenteen vahvistaminen maakunnassa muuallekin kuin etelä-pohjoissuuntaisesti.

Kun valtakunnallisesti ollaan pidetty tärkeänä, että kaikkialta pääsee Helsinkiin, tässä ovat unohtuneet ennen kaikkea itäinen suunta, mutta myös länsi. Uusimaa leviää pitkin Suomenlahden rannikkoa, ja valtakunnanpolitiikassa Uusimaan maakunnalliset tarpeet ovat jääneet lapsipuolen asemaan.

Jotta maakuntamme ei näivettyisi pelkäksi Helsingin työssäkäyntilähiöksi, jonka asukkaita syyllistetään epäekologisesta autoilulla sisääntuloväylien tukkimisesta, maakuntamme yli puolitoista miljoonaa asukasta tarvitsee itäisen junayhteyden Porvoon kautta Loviisaan, Haminaan ja Kotkaan, M-junan jatkeen Nurmijärvelle, pistoraiteen Hyrylään ja mielellään raideyhteyden myös Vihtiin. Näitä yhteyksiä tulee täydentää bussiyhteyksillä esimerkiksi Porvoosta Lahteen ja Järvenpäälle vaikka kutsulinjatyyppisesti yhtenä tai kahtena päivittäisenä työmatkayhteytenä, jos kriittinen massa ei riitä ylläpitämään riittävän tiheää bussiliikennettä. Vain riittävän kattava joukkoliikenne, johon liittyy myös matkalippujärjestelmien harmonisointi, voi estää Helsingin seudun tukkeutumisen, mikä on vähintään yhtä tärkeää kuin maakunnan pitäminen asuttuna, mikä on saman kolikon toinen puoli. Jos nimittäin jotakin tukkeutuu, seurauksena on ylivuoto.

Asuminen Porvoossa on siis vahvistanut käsitystäni uusmaalaisuudesta, ja uusmaalainen identiteettini on nupuillaan, ainakin käsitys uusmaalaisista eduista. Näitä etuja alan luultavasti ajamaan taas vuoden 2014 perhesapatin jälkeen täyspainoisesti.

Muusikon jäljittelemätön kädenjälki

Taide - myös musiikki - on oikeastaan käsityötä, tai ainakin käsityö on sille toimiva metafora, riippumatta siitä, onko kyseessäolevan taidemuodon ruumiillinen käyttövoima suu, kädet, jalat, silmät vaiko koko kroppa.

Tarkastelen seuraavaksi muusikoita, joiden oma persoonallinen käden-(tai jalanjälki) on aina erotettavissa, ihan riippumatta siitä, mitä musiikkia he esittivät tai esittävät. Valikoimani on pakostakin ja tarkoituksella vino, koska lopetin pop-/rockmusiikin aktiiviseuraamisen samoihin aikoihin kun kohtasin Amadeuksen.

Laulajien oma, selkeästi tunnistettava tyyli on ymmärrettävä kadunmiehellekin. Hyvä imitaattori voi "esittää" Elvistä, Frank Sinatraa tai Edith Piafia, mutta kuitenkin, parhaimmillaankin esitys on hyvä imitaatio, ja näitä artisteja imitoidaankin juuri siksi, että heillä on niin persoonallinen tyyli. Ei vähäpätöistä artistia kannata matkia, vaikka varmaan Matti Nykäsenkin V-tyyliä on kokeiltu.

Laulajat:

Kathleen Ferrier (1912-1953), englantilainen alttolaulaja, joka jää historiaan etenkin Mahlerin tulkkina. Ferrierin vibraatto lienee taltioidun laulumusiikin historian suurin, ja on siinä ja siinä hyvän maun rajoilla; samaten on hyvän maun siinä rajoilla, kuuluuko taiteilijan itkeä vai itkettää.

Maria Callas (1923-1977), kreikkalainen (mezzo)sopraano, joka tekee mistä hyvänsä - kehnostakin - musiikista totisinta draamaa. Callasin kuuluisimmat esitykset lienevät Tosca ja La Traviata.

Jussi Björling (1911-1960), ruotsalainen tenori, jonka laulun helppous ja valoisuus on omaa luokkaansa. Björlingin laulu kuulostaa siltä että hänen ei tarvitse kuin avata suunsa ja päästää. Ainakin Suomessa "Jussi" on jäänyt kansalliseen soivaan muistiin Adolphe Adamin joululaulun "omistajana"; Jussi hiljentää edelleenkin joka joulu tuhansia suomalaiskoteja.

Dietrich Fischer-Dieskau (1925-), ainakin ennen Pavarottin aikaa eniten levyttänyt klassinen mieslaulaja, jonka ääni on monille sama kuin Schubert, mutta myös sama kuin Jeesus. Dietrichin ääni säteilee viisautta, hyvyyttä ja lämpöä.

Fjodor Saljapin (1873-1938), venäläinen bassolaulaja, jonka kyky karakterisoida komiikasta tragediaan on kaikkien suurten bassolaulajienkin joukossa täysin omassa kastissaan. Erityisesti Saljapinin Boris Godunov on jäänyt historiaan.

Enrico Caruso (1873-1921), monille oopperatenoreiden synonyymi, kuten ikätoverinsa Saljapin, suuri karakterisoija ja ennen kaikkea, luultavasti ensimmäinen suuri äänilevytähti. Caruson ääni ei ollut aivan perinteinen tenori, vaan siinä oli varsin baritonaalisiä sävyjä.

Luciano Pavarotti (1935-2007), jonka äänen tunnistaa moni sellainenkin, joka ei muuten kuuntele "klassista", on tehnyt luultavasti enemmän kuin kukaan muu oopperalaulun popularisoimiseksi yhtenä Kolmesta tenorista, joka on duetoinut myös Zuccheron ja ties vaikka kenen kanssa. Kuitenkin, 80-luvulle saakka Pavarotti oli myös aikansa suurin oopperatenori ihan oikeasti, jonka - kuten Björlinginkin - tarvitsi vain avata suunsa.

Billie Holiday (1915-1959), jazzlaulaja, joka on antanut kissalle inhimillisen äänen. Holidayn ääni on dialektinen sekoitus kärsimystä ja kiusoittelua.

Edith Piaf (1915-1963), Pariisin varpunen, jonka tapa kirota ja räkiä ranskaa edustaa monille ranskan kieltä, mukaanlukien itseni.

Louis "Satchmo" Armstrong (1901-1971), trumpetisti, laulaja, jonka bulldoggimainen olemus ja Tom Waitsmainen rääkkyminen levittivät hyvää mieltä. Satchmon ääni lienee kaikkein tunnistettavin ihmisääni.

Frank Sinatra (1915-1998), "Vanha sinisilmä", joka tulkitsi uskottavasti vaikka puhelinluetteloa, on ehkä matkituin laulaja koskaan (Elviksen ohella). Monesta standardista on tullut Frankin laulavana Frankin "omaisuutta"; kuka hyvänsä esittääkään laulut My Way ja Strangers in the Night, joutuu aina jäämään Frankin varjoon, tai muussatapauksessa tekemään kunniamurhan.

Ei-laulajat 1: Instrumentalistit

Miles Davis (1926-1991), trumpetisti, joka runsaalla, jäljittelemättömällä - mutta ehkä jazzmusiikissa kaikkein eniten jäljitellyllä - vibraatolla varustetulla mutta sordiinoakin käyttäessään, uskomattoman kirkkaalla äänellä, rikkoi genrerajoja enemmän kuin kukaan muusikko häntä aikaisemmin.

Jan Garbarek (1947-), norjalainen saksofonisti, joka on "keksinyt" jazzin pohjoisen tai ainakin norjalaisen äänen. On mahdollista, että Garbarekin kermainen mutta korkealla leijuva saksofoninääni on kaikista instrumentalisteista kaikkein tunnistettavin.

Keith Jarrett (1945-), jolle ei tee täyttä oikeutta sanoa häntä jazzin Glenn Gouldiksi, vaikka hänen kirkas sormituksensa ja haltioitunut hyrinänsä tuovatkin Gouldin mieleen.

Glenn Gould (1932-1982), klassisen Keith Jarrett, jonka sormien irtonaisuus oli omassa kastissaan, samaten äärimmäisen säästeliäs pedaalin käyttö. Gould tunnetaan etenkin Bachistaan, mutta ihan sama, mitä hän soitti, aina kyse oli Gouldista hyräilyineen ja narisevine jakkaroineen. Gouldin muusikkous ei kuitenkaan tyhjene Bachiin; hänen wieniläisklassikonsa ovat jotensakin pinnallisia - hän ei itse arvostanut Mozartia ja Beethovenia - mutta esimerkiksi hänen Sibeliuksensa avaa korvat, etenkin Szalkiewicziin ja Tawaststjernaan tottuneelle suomalaiselle.

sir Sidney Sutcliffe (1918-2001), englantilainen oboisti, pitkäaikainen Lontoon Philharmonia-orkesterin oboesolisti, jonka oboessa on enemmän vibraattoa kuin kaikkien muiden maiden kaikkien sinfoniaorkesterien oboesolisteilla yhteensä. 50-60-levytyksissä paljon orkesteria johtaneen Otto Klempererin - joka antoi puupuhaltimien kuulua - levyille Sutcliffe antaa aivan oman nasaalisävynsä. Kannattaa kuunnella erityisesti Klempererin levytys Brucknerin kutosesta, jossa oboe todella nyyhkii. En koskaan ehtinyt kiittää sir Sidneytä henkilökohtaisesti, mutta thanks, Sidney!


Adolph (Bud) Herseth  (1921-2013), norjalaissyntyinen trumpetisti, joka johti Chicagon sinfoniaorkesterin trumpettisektiota 53 vuoden ajan (1948-2001), myötävaikutti Chicagon soinnin kehittymiseen siinä missä kapellimestari Fritz Reinerkin, koska Chicagon orkesteri tunnetaan nimenomaan loisteliaasta, trumpettijohtoisesta soundistaan.

Fritz Kreisler (1875-1962), wieniläisviulisti, joka määritteli ja johon päättyi saksalaistyylinen romantiikka musiikin tulkinnassa. Kreislerin tyyli glissandoineen voi asiallisista nykykorvista olla asiallisuuden rajoilla, mutta Kreisler on omassa tyylissään linjakas. Myös yksi ensimmäisiä todellisiä äänilevytähtiä, Kreislerin kadenssit suuriin konserttoihin ovat edelleenkin standardi, samaten Kreislerin tulkinta Beethovenin konsertosta. Kaikkein tyypillisimmillään hän kuitenkin oli "lyhyissä erikoisissaan", kuten sovituksissaan ja pikku wieniläisminiatyyreissään, jotka hän yleensä julkaisi salanimellä.

Wanda Landowska (1879-1959), puolalainen pianisti ja ennen kaikkea cembalisti, joka oli esiäiti koko "autenttisen" musisoinnin liikkeelle. Tosin Landowskan soittopeli ei mitenkään kuulostanut nykykorviin cembalolta, oli sen verta iso ja rämisevä.

Andres Segovia (1893-1987), espanjalainen kitaristi, klassisen kitaran isä, jonka ansiota on käytännössä miltei koko klassinen kitaraohjelmisto, paitsi hänen tilaamansa, myös suurin osa sovituksista. Segovia ei tyytynyt vain näpyttelemään, hän liu'utti kieleltä toiselle vähän samaan tyyliin kuin Kreisler viululla.

Pablo Casals (1876-1973), espanjalainen kitaristi ja orkesterinjohtaja, jonka sello karjui kuin leijona.

Ei-laulajat: orkesterinjohtajat

Otto Klemperer (1885-1973) ja Philharmonia Orchestra. Levytuottaja sir Walter Leggen levytysorkesteri perustama Lontoon Filharmonialla oli paljon hienoja instrumenttisolisteja, jotka pääsevät oikeuksiinsa parhaiten Klempererin läpivalaisutyylissä. Orkesterin kanssa ovat tehneet hienoja levytyksiä myös esimerkiksi Furtwängler, Karajan ja myöhemmin vaikka Sinopoli, mutta oikeastaan vain Klempererin kanssa sillä on omanlaisensa ääni, ja oikeastaan Klemperer ja Philharmonia on ainoa, täysin omanlaiseltaan kuulostava johtaja-orkesteriyhdistelmä. Varsinainen koloristi Klemperer ei ollut, eikä hänen soundiaan voi luonnehtia hienostuneeksi, vaan pikemminkin selkeäksi.

Arturo Toscanini (1867-1957), italilaisamerikkalainen kapellimestari, jonka kiihkeää, tiukkaa, nuottiuskollista tyyliä on moni - esimerkiksi George Szell, Fritz Reiner ja koko autenttinen liikehdintä - jäljitellyt, mutta alkuperäisen Tosciksen tunnistaa aina, ei vähiten siksi että suurin osa hänen levytyksistään on tehty täysin kaiuttomassa ja kuivassa 4H-hallissa.

Gil Evans (1912-1988), amerikkalainen sovittaja-orkesterinjohtaja, jolta muistetaan erityisesti Miles Davisin kanssa tehdyt levyt, joissa käytetään Evansin sovituksia ja Evansin omaa orkesteria. Evansin saundi on aivan omanlaisensa, sykkivä ja tuoksuva kuin Malagan yö.

Konserttitalot:

Konserttisalitkin ovat oikeastaan instrumentteja, tai, lopultakin, ne ovat kuin organismeja. Tapa, miten musiikki kiertää, levittäytyy, vangitsee tai karkaa riippuu paitsi konserttitalon mallista, koosta ja materiaaleista, myös sen "ambienssista" ja "muistista".

New Yorkin 4h-sali: kts. Toscanini

Amsterdamin Concertgebouw-halli: sen ambienssi on aivan omaa luokkaansa, vaikka kuuntelisi 30-luvun Mengelbergin levytyksiä, tai myöhempiä van Beinumeita, Szellejä tai Haitinkeja, aina kuulee että levytykset on tehty Concertgebouw'ssa. Willem Mengelbergin muisto edelleenkin leijailee jopa uudempien Riccardo Chaillyn levytyksien yllä.

Voi kun uskoisin johonkin

Kahden läheisen ihmisen hautajaiset läpikäyneenä kuukauden sisällä, huomaan tuntevani itseni sisäisesti kovin epätäydelliseksi, jotenkin ontoksi. Vaikka en kristitty olekaan kuin kulttuurisessa mielessä, toivoisin, että oma sisäinen mielenmaisemani olisi samalla tavalla sisäisen rauhan, varmuuden ja perusonnellisuuden läpäisemä kuin hartailla, tunnustavilla uskovaisilla.

Kuva uskovaisen ihmisen sielusta tyynenä kuin lammen pinta lienee toki idealisointia. Kyllä esimerkiksi ystäväni oli loppuun saakka etsijä, joka ei vain rukoillut herraansa vaan huusi häntä. Hän tunsi pienuutta, koska hän ei vielä ollut mielestään ymmärtänyt vielä kaiken tarkoitusta, yleensäkin hän tunsi olevansa pieni ja epätäydellinen ihminen.

Varmastikin ihminen tuntee tyytymättömyyttä itseensä, turhautumistakin, jos hän kokee tulleensa luoduksi jumalansa kuvana. Mutta minkä kuva on sitten uskonnoton tai ateisti? Itsensä, juu. Minkä siis? Miehen, isän, eurooppalaisen, suomalaisen, sosiologin, osastonsihteerin, ylikoulutetun, epäonnistuneen huippuosaajan, minkä? Vähemmästäkin lebensangst iskee kun on vaikea valita, ja nämä sitäpaitsi eivät aika ajoin ole niin väleissä keskenään.

Joskin ateistia ei vaivaa perisynti, häntä vaivaa tarkoituksettomuus. Asioiden tärkeysjärjestys ja elämän kokonaisuuden hahmottaminen voi olla kadoksissa. Tosin moni ateisti omistautuu kuin riivattuna "objektiivisen" totuuden löytämiselle uskovaisen subjektiivisen todistuksen asemesta, enkä nyt ole ollenkaan niin varma, kummalla on helpompaa, puhumattakaan siitä boheemista, joka vaatii viiden aistin todistuksen (Melleri).

Vakaumuksellisista ihmisistä - käytän täst´lähien tätä sanaa mieluummin kuin "uskonnollinen" - yleensä aistittava ulospäin heijastuva sisäinen rauha saa ateistinkin uskomaan jumalan olemassaoloon, oli sitten kyseessä heidän jumalansa tai jokin muu. Ja jos vakaumuksellisten ihmisten taivas on siellä jossakin, niin meille muille he luovat taivaan tänne maan päälle.

Usko ja tieto eivät sulje toisiaan pois. Molemmat ovat nimittäin sosiaalisia konstruktioita, ja ihminen on rationaalinen olento: hän uskoo mieluiten siihen, joka toimii. Se, joka tekee elämästä mielekästä, selittää taikka turvaa, toimii, ja siihen uskominen on siis rationaalista hänen itsensä kannalta.

Ehkä joskus vielä valo koittaa. Uskon, että esimerkiksi ystävyys ylittää ajan ja paikan rajat, riippumatta siitä, mitä tomumajoillemme tapahtuu, samaten elämäntyö, ihmisestä jäävä muisto ja häneltä saadut opetukset. Ei vakaumus tietenkään tee immuuniksi maailmallisille kärsimyksille: vaikka vakaumuksella uskoisikin, että ei ainoastaan manan majoille siirtyneellä ystävällämme kipu ja muu paha olisi poistunut, vaan myös ikuinen autuus koittanut, niin ei se yksinäisyyttä, tyhjyyden tunnetta omassa arjessa poista, kun toinen onkin yhtäkkiä poissa.

Uskon siis kääntymyksellisenä ateistinakin jotakin. Ainakin uskon, että elämän pienehköt murheet, kuten reiät sukassa ja "haastavat" työolosuhteet asettuisivat paremmin oikeaan valoonsa, jos olisin uskossa. Nyt kun ei ole taivaallista, on vain tämä maallinen, ja sen kanssa on elettävä, niin voi se joskus tuntua raskaalta, vailla varmuutta lopusta, jossa kiitos seisoo.

Armollista joulua myös heille, jotka eivät armoon usko, tai sellaista luule tarvitsevansa. Tai jouluakaan. Kun olisi aika armotonta toivottaa armotonta vuodenaikaa...

Norjalainen jouluateria

Norjalainen joululihapannu. Etualalla pinnekjøtt, keskellä Vossakorv ja takana medisterkake.

NORJALAINEN JOULUATERIA

Norjalainen jouluateria koostuu kahdesta välttämättömästä pahasta: pinnekjøttistä ja joululautasesta. Lisäksi voi syödä, eli "spise" meilläkin tuttua lipeäkalaa. Koska kaikkia norjalaisen jouluaterian ainesosia ei voi ostaa suomalaisista ruokakaupoista, helsinkiläinen tapaa mennä etsimään erikoisaineksia Stockmannilta. Koska oletettavasti kaikkia aineksia ei saa sieltäkään, seuraavaksi on luvassa tarkempi kuvaus siitä, mitä nämä tarkoittavat, ja miten nämä aterian osat voi koostaa Suomesta saatavilla elintarvikkeilla:

VAROITUS: NORJALAINEN JOULUATERIA EI SOVELLU KASVISSYÖJILLE!

PINNEKJøTT ELI TIKKULIHA

Pinnekjøtt, eli suomeksi "tikkuliha" voi kuulostaa leikkiruoalta, mutta kyse on lyhyesti suolatuista ja kuivatuista lampaanluista, joita liotetaan vedessä n. vuorokauden. Tämän jälkeen suuren kasarin pohjalle kootaan limittäin sijoitetuista "pinneistä" eli puutikuista alusta, eräänlainen haudutusritilä, ja kasariin laitetaan vettä sen verran, että päällimmäinen tikkukerros ei aivan peity. Tikkuaineksia voi mennä itse repimään esimerkiksi Keskuspuiston puista - jos eivät viranomaiset tai Ei enää palaakaan Keskuspuistosta -kansalaisliike huomaa - koska Suomessa ei myytäne valmiita tikkuja avuttomille tai metsättömille.

Tikkulihan annetaan hautua kasarissa miedolla lämmöllä n. 2-3 tuntia, kunnes liha on niin kypsää, että se irtoaa luista käytännössä itsestään. Nimestään huolimatta, tikkuliha ei ole lasten ruokaa. Lampaanlihalla on omanlaisensa maku, puhumattakaan tuoksusta, ja sitä ei suositella heikkohermoisille, etenkin kun tässä tapauksessa lampaanlihan luonnollista aromia vahvistetaan vain suolalla, pippurilla ja muskottipähkinällä. Lampaanlihan makua pehmentämään suositellaan valkoista kastiketta; perinteinen suomalainen sipulikastike kelpaa mainiosti.

Tikkulihan kerakkeiksi suositellaan keitettyjä manteliperunoita, lanttulaatikkoa ja Vossakorv -nimistä lihamakkaraa. Tosin en ymmärrä, miksi norjalaiset kutsuvat tässä tapauksessa makkaraa nimellä korv kun se on muuten pølse, mutta kyse on siis norjalaisesta sekalihamakkarasta, jolla on ruotsalainen nimi. Vossakorvin voi hyvin korvata esimerkiksi Wilhelmillä tai Kabanossilla. Pinnekjøttin lisäkkeeksi soveltuu (toim. huom.) erityisen hyvin punakaali, jonka valmistusohje seuraa edellä ja lanttulaatikon sijasta voi käyttää mitä hyvänsä juureslaatikkoa.

JULETALLERKEN ELI JOULULAUTANEN

Joululautanen tulee koostaa medisterkakesta, joulumakkarasta, ribbestä, manteliperunoista ja ruskeasta kastikkeesta. Lisäksi suositellaan lisäkkeiksi hapankaalia ja punakaalia. Hapankaaliksi käy mainiosti Suomesta saatava hapankaali, ja punakaalin voi kokeiluhenkinen valmistaa itse, ja Suomessa Noras Hjemmelagede Rødkålin puutteessa onkin pakko.

Punakaali (1 kg) pestään, kuoritaan ja pilkotaan. Kiloa kohti raastetaan n. kolme omenaa. Kaali ja omena paistetaan suolalla (1 1/2 tl) ja kuminalla (2 tl) maustetussa voissa. Lisätään vettä tai lihafondia tai -lientä 4 desilitraa kaalikiloa kohti. Keitetään tunti ja/tai kunnes kaali on pehmentynyt. Maustetaan vielä suolalla, pippurilla ja appelsiinimehulla maun mukaan.

Medisterkaket ovat porsaanlihasta tehtyjä suurehkoja vaaleita lihapyöryköitä, joiden maku muistuttaa siskonmakkaraa. Nimensä mukaisesti, niissä on paljon ihraa, eli "isteriä". Joulumakkaroiksi käyvät mitkä hyvänsä omat suosikkimakkarat, kuten esimerkiksi nakit, jotka paistetaan esimerkiksi medisterkakeja esittävien makkaroiden, kuten siskonmakkaroiden, ryynimakkaroiden - tai nakkien - kera rasvassa 10-15 minuuttia. Samassa huonon lihan sinfoniassa paistetaan ribbe, joka on - aivan oikein arvattu - kylkeä, eli huonoa kinkkua, jossa on mukana läskiä, rustoa ja muita sellaisia osia, joita tavataan jauhaa esimerkiksi jauhelihaan tai koiranruokaan. Ribben voi korvata kinkulla, ja kannattaa.

Koulussa ei pidä olla helppoa

Koululaiset haluavat, etenkin lukiossa, vapaaehtoiseksi sellaisia aineita, joita he pitävät itselleen vaikeina. Tai kuten erilaisten kasvatusammattien slangissa: "haastavina".

Kuitenkin oppimisessa on kysymys juuri itsensä haastamisesta. Jos ei koskaan tunnu vaikealta, ei opikaan paljoa mitään, puhumattakaan siitä tilanteesta, jos koskaan ei tuntuisi haastavalta. Silloin ei koskaan oppisi yhtään mitään. Ei ihme, että meillä on suomalaisissa kouluissa niin paljon oppimisvaikeuksia. Ja miksi niin moni kokee työelämän liian armottomana, kun siellä voi joskus olla kurjaa, jos nimittäin koulussa jokin oppi on mennyt perille, on se, että jos jokin on kurjaa, sitä ei vain tarvitse tehdä.

Edellämainitusta syystä en voikaan kannattaa valinnaisuuden lisäämistä kouluihin, ainakaan toisella asteella tai sitä alempana. Valinnaisuus vain lisää eroa oppilaiden pärjäämisessä. Eriyttäminen on toinen juttu, siihen en tässä uskalla ottaa kantaa. Valinnaisuus myös antaa jo koulussa aivan vääristyneen kuvan maailmasta: ei se ole mikään valintamyymälä. Ei elämässä yleensäkään kurjia asioita voi valita pois, esimerkiksi laskujen maksamista, sairauksia, avioeroja tai työttömäksi jäämisiä.

Mitä paremmin lapset ovat oivaltaneet abstraktiivisen ajattelun idean jo kotoa ja mitä enemmän lapsille tarjotaan mahdollisuutta lukea, sitä informoidumpia valintoja he osannevat tehdä, olettaen siis, että 15-vuotias voi tietää mitään siitä, millainen maailma on silloin kun hän on 30-vuotias, puhumattakaan siitä, mitä käyttöä hänen valitsemallaan koulutuksella on siinä maailmassa. Jos toisen asteen koulutuksen on määrä valmistaa tulevia opintoja varten, ei siitä siihen ole, jos se ei anna eväitä kohtaamaan elämää.

Miksi Sote-uudistus on impotentti

Hallituksen Sote-uudistus, jonka pitäisi taata sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisen tehokkuus tai ylipäätään niiden saatavuus kaikille, on umpisolmussa, koska se on liimautunut kiinni kuntauudistuksiin. Nämä kuntaliitokset tulee tehdä kerralla, muuten ei säästetä mitään: henkilöstön irtisanomissuoja alkaa juoksemaan aina alusta jokaisessa kuntaliitoksessa. Lisäksi kuntien investointitarpeet tulisi selvittää ennen lopullisia liitospäätöksiä ja myös tehdä nämä investoinnit, ettei homekouluista tule liitoksien kynnyskysymyksiä.

Kun hallitus on keskittynyt askartelemaan lähinnä kuntarajojen kanssa, niin muista rajoista ei sitten ollakaan puhuttu mitään. Säästöjä saavutettaisiin myös sektorirajojen - niin hallinnollisten kuin yhteiskunnallistenkin - rikkomisella. Nuorisotakuu, jossa kaikki nuoren elämään vaikuttavat hallinnolliset tahot kutsutaan saman pöydän ääreen, toimii tästä hallintosektorien rikkomisesta eräänlaisena hyvänä pilottikokeiluna, ja tästä hyvästä esimerkistä kannattaisi ottaa mallia muuallakin. Lisäksi palveluohjauksessa ja -tuotannossa kannattaisi hyödyntää nykyistä enemmän kansalaisjärjestöjen asiantuntemusta ja vapaaehtoisten sitoutumista, mikä ei kuitenkaan saa tarkoittaa sitä, että yhteiskunta pesee kätensä sosiaalisena toimijana, vaan pikemminkin sitä, että esimerkiksi vapaaehtoistoimijoiden vetämille vertaistukiryhmille annetaan tiloja ja niiden vetäjille myös edes säädyllisiä kulukorvauksia, jotka eivät saisi vaikuttaa näiden vetäjien usein saamiin tukiin.

Toinen asia, johon Sote-uudistus ei ota mitään kantaa, on sosiaaliturvan taso ja sen järjestämisen tavat: mikä on Kelan/kunnan sosiaalitoimen/yksityisten sosiaalivakuutusten keskinäinen roolijako, mikä on sosiaaliturvan kannustavuuden aste, miten sosiaaliturvaa verotetaan ja mikä on ansioturvan ja perusturvan suhde.

Sote-uudistuksessa ei myöskään puhuta mitään kuntien tehtävistä. Ei tietenkään kunnilla ole edellytyksiä selvitä koko ajan lisääntyvistä tehtävistä, joita niille sälytetään. Eipä Sote-uudistuksessa puhuta myöskään mitään vaikuttamisesta tai lähidemokratiasta, vaikka näiden pitäisi liittyä läheisesti kuntauudistukseen. Niistä kannattaisi puhua jo siksikin, että kuntalaisen eli palvelun käyttäjän näkökulma auttaa myös palveluiden kehittämisessä. Myöskään palveluiden saavutettavuudesta ei puhuta mitään: kuntien koon kasvaessa vastaavasti joukkoliikennettä kylien ja etääntyvien kuntakeskusten välillä tulisi kehittää tai sitten viedä palvelut kyliin terveyskioski- ja kirjastobussityyppisesti.

Sote-uudistuksessa uhataan jo toimivia palvelurakenteita vain siksi että hallituksen on pakonomaisesti jätettävä jokin puumerkki. Esimerkiksi HUS:iin ei kannattaisi kajota.

Sote-uudistus tulee pakostakin jäämään torsoksi. Kun edellinen hallitus jäi historiaan hallituksena, joka ei kyennyt saattamaan itse asettamiaan tavoitteita maaliin Sata-komitean avulla, nykyinen hallitus on yhtä impotentti keskittyessään pakkomielteisesti kuntien määrän vähentämiseen ja ainoastaan siihen.

Kirjoitus julkaistiin Uusimaassa tiistaina 2.10.

Metsän joulurauhaa Keskuspuistossa

Metsän joulurauhaa hiljennyttiin viettämään Laaksossa nyt 9. kerran peräkkäin. Tilaisuuteen toi terveisensä Suomen luonnonsuojeluliiton Risto Sulkava, joka totesi, että vaikka Keskuspuisto onkin uudessa yleiskaavassa suhteellisen hyvin suojattu, niin sitä valitettavasti kuitenkin reunoilta nakerretaan. Tästä esimerkkinä Keskuspuiston puolesta ry:n Martti Manu kertoi, että nykyistä maaliikennekeskusta vastapäätä Maunulaan on suunniteltu rakentamista, Keskuspuistoon. Lisäksi Kuninkaantammen asuinalue kaventaa Keskuspuistoa sen pohjoisimmasta päästä, ja Jokeri II -poikittaislinjan tunnelityöt ovat aiheuttaneet ennakoitua suurempaa tuhoa Paloheinä-Pitkäkoski -välillä.

Manu kertoi Lääkärinkadun kaavoitustilanteen nykyvaiheista sen verran, että aivan tuoreen suunnittelukilpailun voittaneessa ehdotuksessa rakennuksia tulisi kaksi riviä, 2-3 kerroksisia pienkerrostaloja Lääkärinkadun varteen. Suunnitelmaan voi tutustua lisää Narinkkatorin jatkuvassa kaupunkisuunnittelunäyttelyssä.

Tilaisuuden ovella pikkulinnut lauloivat, että Tuck-munkki oli tällä kertaa estynyt saapumasta tilaisuuteen, hän on toipumassa läheisessä Laakson sairaalassa kaatumisonnettomuudesta. Tuck-munkki oli vannonut, että hän aikoo käyttää jatkossa stepperiä ja lupauksensa mukaisesti voimistella entistäkin enemmän, jahka pääsee kunnolla jalkeillensa.

Ei enää palaakaan Keskuspuistosta -kansalaisliikkeen grand old man, puistotaistelun aloittaja, Keskuspuiston tervaskanto, agrologi Vilho Ikkala nähtiin laulavassa juhlayleisössä tututtuun tapaan, vaihtamassa tietoja Risto Sulkavan kanssa. Muutenkin oli hienoa nähdä taas kerran jo tutuiksi muodostuneita, alueen rakkaita asukkaita. 

Ensi vuonna on sitten 10.kerta. Toivottavasti silloin saadaan kauan odotettuja ilouutisia, joissa koko kaavasuunnitelmasta oltaisiin luovuttu!

Joulun tähti nähtiin lumettoman Keskuspuiston yllä.

9 on miehen mitta ja kirous

Vaikka Joseph Haydnia voidaan pitää isänä vakiintuneelle neliosaista perusformaattia noudattavalle sinfoniamusiikille, Ludwig van Beethoven yhdeksine sinfonioineen on vaikutusvaltaisin suunnannäyttäjä tässä genressä. Beethovenin yhdeksäs on luultavasti koko länsimaisen taidemusiikin tärkein teos: se toi laulusolistit ja kuoron sinfoniamusiikkiin ja sen rakenne, jossa sinfonian finaali on synteesi aikaisemmista osista, oli jotakin aivan uutta. Ihan suoraa mallia siitä ovat ottaneet Brahmsin ykkönen (jota on kutsuttu myös Beethovenin kympiksi) ja Brucknerin vitonen. Mallia Beethoven on näyttänyt myös siinä, että hämmästyttävän moni sinfonikko on tehnyt yhdeksän sinfoniaa. Säveltäjän itsekritiikki petti kuitenkin kerran: hänen pitäessään lastenlaulumaista kahdeksattaan parhaanaan.

Beethovenin sinfonioiden esitystraditiot kuvastavat koko konserttimusiikin traditioita, jotka voidaan tiivistää partituuriuskollisuudeksi ja säveltäväksi, teoksen esityksessä luovaksi. Jälkimmäistä traditiota joskus kutsutaan romanttiseksi ja edellistä objektiiviseksi. No, objektiivisia totuuksia on aika monta. Ääripäinä nuottikuvaan pitäytymisessä ovat Arturo Toscaninin rytmisesti napakat ja Otto Klempererin laajakaariset levytykset; romanttista traditiota edustaa puhtaimmillaan Wilhelm Furtwängler. Niiden väliin putoavaa unohdettua keskitietä, jota voisi luonnehtia ei-traditioksi tai klassisuudeksi, edustaa tyypillisimmilllään Herbert von Karajan. Beethovenin musiikin rikkaus on siinä, että se paitsi määrittelee musiikin esitystraditiot, myös tekee mahdolliseksi näiden traditioiden raja-aitojen ylittämisen. Esimerkiksi Bruno Walter olisi romanttis-klassinen suhteessa 60/40, Rudolf Kempe samaten, mutta he tulevat aivan toisenlaiseen lopputulokseen samoista premisseistä. Erich Kleiber taas voisi olla objektiivis-klassinen suhteessa 60/40.

Levytyksiä ei ole mahdollista käydä tässä tyhjentävästi läpi, mutta kokonaispaketeista Toscanini ja sinfoniat ensimmäisenä säveltäjän oman ajan tyyppisellä kokoonpanolla ja instrumenteilla levyttänyt Roger Norrington kuuluvat itsestäänselvinä lähtökohtina yleissivistykseen. Suositella voi myös hämmästyttävän likilaskuista yhdeksättä lukuunottamatta Walteria, Klempereriä, sinfoniat ainakin neljään kertaan taltioinutta Karajania, George Szelliä ja Günter Wandia. Suhteellisen moderneista levytyksistä Wandin lisäksi voin suositella lämpimästi ainakin Stanislaw Skrowaczewskia ja Herbert Blomstedtia Staatskapelle Dresdenin kanssa. Furtwänglerin levytykset on myös pakko tuntea, ja hänen livetaltiontinsa yhdeksännestä vuodelta -51 on suuruudessaan ja intensiteetissään ohittamaton. Häneltä löytyy myös vitosesta – siis se tä-dä-dää –biisi – vähintään kaksi ohittamattoman intensiivistä liveversiota. Vähän stereofonisempi näkemys on George Szellin Concertgebouw-orkesterin kanssa tekemä. Kolmosessa eli Eroicassa ykkönen on Rudolf Kempe.  Seiskoja ja kutosia on lukuisia hyviä, molemmista oma suosikkini on Kleiber. Pastoraalin toteuttaa ihanteellisesti myös Walter, mutta yllätyksen tarjoaa Fritz Reiner, joka yleensä missaa Beethovenissa jotakin hyvin pientä mutta silti oleellista. Beethovenin hengen.

Yhdeksän sinfonian säveltäjiä tunnetuimmasta päästä ovat Beethovenin itsensä lisäksi Mahler, Dvorak, Vaughan Williams, Bruckner ja Schubert. Ei heidän ollut tarkoituksenaan tehdä yhdeksää sinfoniaa. Gustav Mahler ehti aloittaa aimo annoksen kymppiään saaden valmiiksi vain agadio-osan. Myöhemmin luonnoksista on täydennetty esityskuntoinen kokonainen teos. Ei se kuitenkaan ole täysipätöistä musiikkia. Kahdeksannelle – joka tunnetaan sen vaatiman jättimäisen esityskalustonsa vuoksi Tuhannen sinfoniana – tekee parhaimmin oikeutta Jascha Horenstein elämää suuremmalla livetaltionnillaan. Mahlerin ylenpalttiselle vaikutteiden runsaudelle ja groteskin ja angstin jatkuvalle limittäisyydelle tekevät oikeutta ainakin ensimmäisessä ja toisessa sinfoniassa mestarin ystävä Bruno Walter, ja yhdeksännessä sinfoniassa Jascha Horensteinin version jälkeen kaikki muut kuulostavat pintaliipaisuilta. Myös sir John Barbirollin vitonen ja kutonen, George Szellin kutonen ja Willem Mengelbergin nelonen ovat itseäänsuosittelevia. Kolmas sinfonia on tunnetun länsimaisen sinfoniakirjallisuuden kaikkein pisin teos. Mahlerilla linnunlaulu, lehmänkellot ja alppitorvet tuovat maanläheisyyttä taivaallisiin ulottuvuuksiin yltävään musiikkiin. 

Kuulemistani kokonaispaketeista meillä melko vähän tunnettu Gary Bertini on omassa luokassaan; lähelle samaa tasoa pääsee eloisasti karakterisoiva Rafael Kubelik ja hysteriaa välttelevä Haitink, jonka Mahler on loistavasti soitettua ja kohtuullista. Historiallisista esityskäytännöistä kiinnostunut hankkii myös Dimitri Mitropouloksen live-esityksistä kootun paketin, josta puuttuvat vain kakkonen, nelonen ja seiska. Huipputason paketteja ovat myös Claudio Abbadon Berliinin levytykset, täydellinen koko tuotannon kokonaislevytys Michael Gieleniltä ja epätäydellisenäkin loistava Bernard Haitinkin joulukonserttitaltiointien sarja Kerstmatinees. 

Antonin Dvorakin melodista, rytmikästä ja rapsodista sinfonista tuotantoa soitetaan kahta viimeistä sinfoniaa lukuunottamatta aivan liian vähän. Yhdeksännessä, joka tunnetaan myös lisänimellä Uudesta maailmasta, kuulee Dvorakin etnomusikologisen matkailun tuomien negrospirituaali -(joka on varmaan nyttemmin poliittisesti epäkorrektina kielletty) ja intiaani-inspiraatiota. Se on ainakin jossakin vaiheessa ollut maailman levytetyin sinfonia, eikä esimerkiksi Beethovenin ysi tai vitonen. Istvan Kerteszin Lontoon sinfonikkojen kanssa tekemä kokonaislevytys tekee oikeutta harvinaisemmillekin sinfonioille, jotka ovat ehtymätön aarreaitta. Suosittelen!

Suurin englantilainen sinfonikko, Sibeliusta avoimesti ihaillut Ralph Vaughan Williams on maisemamaalari. Hänen musiikkiansa ei voi ylistää kovin dramaattiseksi, mutta sen pastoraalinen rapsodisuus on omalla tavallaan tunnelmallista. Huonoiten kuuntelemista kestävät RVW:n ohjelmoidut teokset Antarktinen ja Lontoo, ja absoluuttisinta ja iskevintä musiikkia tarjoavat nelonen, vitonen ja kahdeksainen. Minulle esitteli RVW:n tuotannon nettikaupasta puoli-ilmaiseksi tilaamani Andrew Daviesin ja BBC:n sinfoniaorkesterin paketti, ja olen siihen oikein tyytyväinen. Yleensä englantilaisessa musiikissa kannattaa kuitenkin pitää nyrkkisääntönä kuunnella minkä tahansa muunmaalaisia kapellimestareita tahansa kuin englantilaisia - kuten Berglundia tai Haitinkia - koska britit tapaavat sotkeutua liikaa maisemamaalailun yksityiskohtiin ja kuulija nukahtaa.

Anton Bruckner palvoi syvästi luontoa ja Jumalaansa. Hänen musiikkinsa on samalla kertaa mystistä ja kiinni maassa. Hänen orkesterinsa soi kuin urut kaikkine äänikertoineen, ja hänen musiikkinsa ainutlaatuisuuden vähättelijät saattavat kuulla Wagner-ja Schubert –vaikutteita. Kaikki hänen yhdeksän numeroitua sinfoniaansa ovat täysipätoistä musiikkia, myös ne kaksi nuoruuden”harjoitelmaa” joita hän ei suostunut julkaisemaan. Ne tunnetaan nyt takaperoisesti ja kornisti nollana ja tuplanollana. Bruckner ei saanut koskaan tehtyä yhdeksänteen sinfoniaan finaalia, mutta ei se sitä kaipaakaan. Se jää ikään kuin haihtumaan avaruuteen, ja hyvä niin. On siihenkin koetettu jälkikäteen rekonstruoida finaali, mutta se ei kelpaa edes kuriositeetiksi. Brucknerin sinfonioita on oikeastaan kolme kertaa yhdeksän: niistä soitetaan yleensä Novakin tai Haasin painoksia, mutta oikein paljon asiasta kiinnostuneen kannattaa hankkia käsiinsä Eliahu Inbalin levytykset Brucknerin alkuteoksista. Eniten novakeista ja haaseista poikkeaa neljäs, ”Romanttinen” sinfonia Brucknerin alkuteoksena. Novakkien ja Haasien väliin ei mahdu edes poliisi, paitsi ykkösen ekassa osassa.

Suurimpia Bruckner-levytyksiä ovat Otto Klempererin ja Lontoon Filharmonia-orkesterin kanssa tehdyt kutonen ja nelonen; ihanteellisesti Bruckneria johti myös Jascha Horenstein, kuten livetaltioinnit ysistä ja vitosesta todistavat. Hänen tulkinnoissaan yhdistyy Klempererin objektiivisyys ja selkeys Furtwänglerin henkeäsalpaavaan kiihkeyteen, josta on onneksi näytteitä: etenkin nelonen, vitonen ja ysi kuuluvat kaikkien Brucknerista kiinnostuneiden hyllyyn. Lisäksi kahdesti kaikki sinfoniat levyttäneen Eugen Jochumin levytyksiä voi pitää peruslevytyksinä hyvässä mielessä; Herbert von Karajanin levytykset varsinkin kolmesta viimeisestä sinfoniasta ovat ihanteellisia. Günter Wand taas taritsee Brucknerinsa klassisen lyyrisenä, ja nyt kuulija ymmärtää, miksi Bruckner on kuin kasvatettua Schubertia. Hänen Berliinissä tekemänsä livelevytys nelosesta saattaa olla kaikkien aikojen onnistuneinen sinfonialevytys. Stanislaw Skrowaczewskin esitys kahdeksaisesta on ihanteellinen balanssiltaan ja temmoiltaan; viidennestä sinfoniasta kannattaa kuunnella Klempererin Wienissä tehdyn livetaltioinnin lisäksi Günther Herbigiä ja Kurt Eichhornia. Seitsemännestä sinfoniasta erinomaisia levytyksiä ovat esimerkiksi Naxos-kapellimestari Georg Tintner, Skrowaczewski ja Herbert Blomstedt.  Klempererin lisäksi kuudennesta sinfoniasta loistolevytyksiä tarjoavat esimerkiksi Wolfgang Sawallisch, Horst Stein ja Rafael Kubelik. Lisäksi Sergiu Celibidachen livetallenteet kolmosesta, nelosesta, vitosesta, kutosesta ja kasista kannattaa ainakin kuulla. Kuitenkin, jos vain yksi Bruckner-levytys olisi pakko valita, valinta olisi Klempererin kutosen, Wandin nelosen ja Carlomaria Giulini suurenmoisen, haltioituneen mutta räjähtävän voimakkaan yhdeksännen sinfonian levytyksen välillä.

Brucknerilla itsekritiikki ja kuolema jättivät sinfoniat virallisesti yhdeksään musikologien suosiollisella avustuksella. Tai ainakin suurin sinfonian numero on yhdeksäs. Samaten on Franz Schubertilla, vaikka sinfonioita onkin kahdeksan. Syfilikseen kuollut Schubert-raukka jäi niin Beethovenin ennustuksen vangiksi, että hänkään – kuten Bruckner – ei saanut viimeistä sinfoniaansa valmiiksi. Se jäi keskeneräiseksi. Viimeiseksi sävelletty sinfonia, jossa on vain kaksi osaa, ei kaipaa jatkoa. Paitsi että tavallisesti ”Suuri” C-duuri –sinfonia tavallisesti ymmärretään yhdeksäisenä. Jotta sinfonioissa päästäisiin yhdeksään, seitsemättä sinfoniaa ei ole! Mutta jotta asia ei olisi aivan näin yksinkertainen, joskus c-duurisinfoniaa pidetään aivan oikein puuttuvana seitsemäntenä ja kahdeksas keskeneräinen jäi viimeiseksi. Kahdeksanneksi. Kuuden ensimmäisen sinfonian numeroinnissa ei kuitenkaan ole onneksi mitään ongelmaa. Neljäs, ”traaginen” sinfonia, ylimaallista onnellisuutta säteilevä viides sinfonia ja rytmiltään jännästi pyörivä kutonen ovat myös kuuntelemisen arvoista musiikkia.

C-duurisinfonian ihanneversio on Josef Kripsin ja Lontoon sinfoniaorkesterin valoisa levytys, tai sitten uudempana Günter Wandin suurenmoinen livelevytys Berliinistä. Keskeneräisen traagisuus on kaikkein vääjäämättömin ja raskain Bruno Walterin livelevytyksessä ja uudemmista levytyksistä Günter Wand tarjoaa sopivasti dramatiikkaa ja sinfonista painoa. ja vitosen taivaallinen aurinkoisuus pääsee parhaiten oikeuksiinsa ehkä Pablo Casalsin 94-vuotiaana tehdyssä livetaltioinnissa. Hänellä ei ollut enää mihinkään kiire. Ei musiikillakaan. Kokonaislevytyksistä Nikolaus Harnoncourt tiristää Schubertista pois kaiken sen, mikä ei sinfonista ole, korostaen teosten reippautta ja dramatiikkaa. Hyvä! Jos haluaa vähän klassisemman kokonaislevytyksen, tällöin esimerkiksi Herbert Blomstedt ja Günter Wand ovat erinomaisia.

Edellämainittujen lisäksi myös moni vähäisempi tekijä, kuten Ruotsin suurin sinfonikko Kurt Atterberg jaksoi laskea yhdeksään. Yhdeksän sinfoniaa näyttää olevan miehen mitta, mutta myös sitkeä kirous, itseään toteuttava ennuste, luovan säveltaiteilijan kohtalo. Tämän kohtalon toteutumista teoksia numeroivat musiikkitieteilijät avittavat. Mestarin asettama rima on korkealla ja varjo pitkä.

Kaupunkimetsät eivät ole metropolin menestymisen este

Oslon asukastiheys on 1386 asukasta/km2, Helsingin 2856 asukasta/km. Oslossa asuu norjalaisista 12,34%, Helsingissä suomalaisista 11,26%. Näiden lukujen valossa ei ole osoitettavissa, että vertailukelpoiseen kaupunkiin - jollaisen kanssa Helsingin sanotaan kilpailevan yrityksistä ja huippuosaajista - verrattuna, Helsinki olisi mitenkään harvaanasuttu tai väestö kovinkaan erityisen keskittynyttä pääkaupunkiin. Väestön keskittymistä Helsinkiin ei voi pitää näiden lukujen varjossa minään luonnonlakina, ainakaan sellaisena luonnonlakina, joka pätisi sellaisiin Helsingin kanssa vertailukelpoisiin metropoleihin, joiden kanssa Helsingin väitetään kilpailevan. Näin ollen Helsingin kasvattaminen vetoamalla kansainvälisellä kilpailukyvyllä on aika ontosti perusteltua.

Oslossa on koko asuttua kaupunkialuetta kiertävä Oslomarkan kaupunkimetsä, joka on ymmärretty suojella erityislainsäädännöllä. Norjassa vallitsee poliittinen konsensus siitä, että kaupunkimetsä on tärkeä, ja sinne pääsee kuudella metrolinjalla. Odotan Helsingin päättäjiltä vastaavaa visionäärisyyttä, mutta taitaa olla turha toivo.

Pitkäkoski Helsingin Keskuspuistossa.

Suosittelen siis etsimään muita argumentteja kaupungin kasvattamiselle, ja muita syntipukkeja kasvamisen estämiselle kuin kaupunkimetsät.

Sognsvann Oslomarkassa.

Kun työn perässä ei voi matkustaa

Käytyäni nyt muutamia kuukausia töissä Porvoosta Helsingissä, olen ymmärtänyt, miten kriittinen työpaikan sijainti on. Ei riitä, että se on Helsingissä, puhumattakaan pääkaupunkiseudusta, sillä on aivan eri asia, sijaitseeko kustannuspaikka Itäkeskuksessa tai Sörnäisissä, Katajanokalla, Töölössä, Eirassa, Pitäjänmäellä, Tikkurilassa vaiko peräti Espoossa. Esimerkiksi Katajanokan sijainti on jo aika haasteellinen, ellei sitten onnistu tekemään kuten porvoolainen tuttavapariskuntani, joka tulee yhdessä autolla moottoritietä rantateitä pitkin noin 50 minuutissa ovelta ovelle.

Porvoosta Sörnäisiin tai Itäkeskukseen pääsee bussilla 35-40 minuutissa, jolloin työmatkoihin ovelta ovelle kuluu maksimissaan 2 tuntia. Kerran kävin työpaikkahaastattelussa kipurajalla - jona pidän tuntia yhteen suuntaan - Pohjois-Haagassa, jonne pääsen hyppäämällä Viikissä pois, ja jatkamalla Jokerilla ovelta ovelle, tai vaihtoehtoisesti vaihtamalla Kumpulan kampuksella Helsingin sisäiseen bussiin 56, olettaen, että vaihdot menevät edes suurin piirtein.

Yhden työn hakemisen jätin kerran sikseen, se oli Myrskylässä. Järvenpäästä tai Keravasta ei kannata tässä edes puhua, ne eivät ole ulottuvillani. Jos työskentelisin esimerkiksi Leppävaarassa, työmatkustamisen vaihtoehtoja olisi kaksi: joko ensin matkustaa bussilla Kamppiin ja jatkaa siitä vielä junalla Leppävaaraan. Tähän vaihtoehtoon kuuluu vielä vajaan 10 minuutin kävelymatka Kampista juna-asemalle. Toisena vaihtoehtona olisi jäädä pois Viikissä ja jatkaa siitä Jokerilla Lepuskiin. Menisi työmatkoihin puolitoista tuntia yhteen suuntaan, mikä on juuri se aikaraja, jonka sisälle TEM:n säädöksien mukaan hyväksyttävän työmatkan on mahduttava. Eikä TEM:in säädös ota mitään kantaa siihen, minkä työn perässä sukkuloidaan. Sisällöllisesti kiinnostavan työn perässä voi tehdä enemmän uhrauksia.

No, hyvä. Oletamme siis, että ihmiset ovat monadeja ja nomadeja, erillisiä vaeltavia yksiköitä. Useimmat eivät kuitenkaan ole, vaan heidän valintansa koskettavat suoraan muitakin ihmisiä. Useilla - itse asiassa useimmilla - ihmisyksiköillä on perhettä, ja jos tähän vielä laskee mukaan sen, että lapsi haetaan päiväkodista, joka sijaitsee puolitoista kilometriä poispäin koti-kustannuspaikka -reitistöltä, tällöin päivässä menisi pelkkään matkustamiseen neljä tuntia, eli puoli työpäivää. Paitsi että tämä ei ole enää edes ministeriön mielestä kohtuullista, ei se ole perheelliselle mahdollista. Jos pitää tehdä lakisääteinen työpäivä, tällöin lapsi tulisi helposti viettäneeksi 12 tuntia päivässä päivähoidossa.

Erään Facebook-kaverini - sen saman, johon viittaan vähän aikaisemmassa artikkelissani menestymättömyydestä - seinällä keskusteltiin työn tekemisen esteistä, ja yksi keskustelija piti sitä etupäässä työhaluttomuutena ja asenteellisena ongelmana, jos pitää logistisesti hankalaa työmatkaa käytännöllisenä työnteon esteenä, eikä hän hyväksynyt verukkeeksi edes autottomuutta, ei edes ajokortittomuutta. Mikäli vaeltava työntekijäsubjektimme päättäisi sitten hankkia ajokortin laajentaakseen matka-aika -ikkunaansa joukkoliikennereitistön ulkopuolelle, tämä olisi helpommin sanottu kuin tehty, pakollisten maksujen jälkeen käteen jäävistä 600-700 nettotuloista, puhumattakaan sitten siitä, mitä auton ylläpitäminen maksaa. Jos yrittää sosiaalisesta mediasta kalastella arviota autoilun kustannuksista, tässä ei ole kavereista apua, sillä useimmat eivät hirveä edes laskea sitä, mitä auton ylläpitäminen maksaa kaikkinensa, koska oman elämäntavan kyseenalaistaminen yleensä on kivuliasta.

Tässä joku voisi kehottaa downshiftaamaan, ainakin perheellistä ihmistä. Kaikilla siihen ei kuitenkaan ole varaa. Jos siis työnteon esteitä halutaan poistaa, aloitettakoon niistä helpoimmista: harmonisoitakoon joukkoliikenteen lippujärjestelmät ensin. Ei varmaan myöskään eilen julkaistu ehdotus verottaa autoilusta kilometrien mukaan työntekoa helpota, vaikka kuinka haluaisin autoilua ja autoriippuvuutta vähentää. Minua tämä ei jättäisi työttömäksi, mutta tiedän porvoolaisia, joista se tekisi työttömiä.

Jos autoilusta halutaan kerätä nykyistä enemmän verotuloja ja tämän verotuksen takia nykyistä useamman harkitsevan autonsa jättämistä autotalliin - molempia tavoitteita kannatan mitä lämpimimmin - niin ainoana mahdollisuutena on nostaa työmatkavähennystä kompensaatioksi kilometripohjaisesta verotuksesta. Ostos- ja huvimatkoista sopii sitten maksaa käytännössä haittaveroa, mikä myös tukisi paikallisia palveluita ja paikallisia työmarkkinoita.

Jos kehyskuntalaisen pitää vaihtaa pääkaupunkiseudun sisäiseen liikenteeseen, tällöin merkitseviä eivät ole ainoastaan vaihtoyhteydet vaan myös lippujärjestelmä: porvoolaisena en saa ostaa Helsingin sisäisiä kausilipputuotteita. Matkalippujärjestelmä on kiireen vilkkaa harmonisoitava valtakunnallisesti, jos kerran TEM vaatii työnhakijoita matkustamaan puolenkintoista tunnin päähän töiden perässä, tai sitten HSL on laajennettava kattamaan koko tosiasiallinen Helsingin työssäkäyntialue Lahteen ja Hämeenlinnaan saakka. 

Suomi nousuun sosiaalisilla innovaatioilla

Kolmansiin, nopeaa vauhtia teollistuviin maihin kadonneita savupiipputeollisuustyöpaikkoja haikailevien kannattaisi tulla 2000-luvulle, jälkiteolliselle ajalle. En tarkoita jälkiteollisuudella sitä, että ennen perustuotantoon kuuluneita töitä on nimetty uudestaan ja saatu niitä näennäisesti siivottua palveluiksi, joiden työntekijöiden ammatillinen asema muistuttaa usein lähinnä orjuutta. En tarkoita myöskään sitä informaatioteknologiaa, jossa Suomi piti itseään Nokian vanavedessä 90-luvulla edelläkävijänä. Siitäkin on kohta sukupolvi. Muut ovat käyneet edelle, meidän.

Missä me sitten olemme hyviä? Sosiaalisissa innovaatioissa. Niitä meillä riittäisi vientituotteiksi asti. Kyse ei ole niinkään teknologioista kuin pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle ominaisista tavoista tehdä. Tähän kun lisätään suomalainen ratkaisukeskeisyys, meillä on menestystarina!

Millaisia innovaatioita tarkoitan? Esimerkeiksi käyköön työpajatoiminta, kouluruokailu, kirjastolaitos, kuivauskaappi, äitiyspakkaus, iltapäiväkerho ja ainutlaatuinen musiikkioppilaitosverkostomme, joka sisältää suoran jatkumon muskarista Sibelius-Akatemiaan. Mikä näitä innovaatioita yhdistää? Kaikki tuottavat tasa-arvoa, siis lisäävät mahdollisuuksien tasa-arvoa, tasaten eroa lähtökohdissa. Melkein kaikki palvelut ovat lapsiperhepalveluita, tai ainakin lapsiperheet niistä nauttivat.

Edes pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa kaikki nämä eivät suinkaan ole itsestäänselvyyksiä. Esimerkiksi Oslon kirjastolaitosta ei voi verratakaan Helsingin vastaavaan, hyvä kun Porvooseen. Ja jokaisissa vaaleissa säännönmukaisesti jokin puolue tekee poliittisen itsemurhan ehdottamalla maksutonta kouluruokailua. Yleensä tästä maksaa huuhaa-puolueeksi leimautumisella paikallinen vasemmistopuolue, koska eihän heillä ole moiseen varaa, Norjalla.

Sosiaaliset innovaatiot kannattaisi patentoida, sillä niitä kopioidaan. Esimerkiksi Venezuela on rakentanut samantapaisen musiikkioppilaitosverkoston, ja tämä il Sistema tuottaa jatkuvalla syötöllä kansainvälisiä muusikoita, joista tunnetuin helmi on kapellimestari Gustavo Dudamel.

Ehdotan siis suomalaisen tieto-taidon viennin systematisoimista ja sosiaalisten innovaatioiden patentointia kiireen vilkkaa. Suomesta voi tulla tasa-arvon tuottamisen mallimaa!

Menestymään on opittava jo lapsena

"N. 13 vuotiaana viimeistään on sellaset menestyjät päässeet aloittamaan joiden esikuva on ollut perheen ulkopuolella ja on pitänyt ostaa harjoitusvälineitä omilla tienesteillä.", kirjoitti erään sosiaalisen työllistämisen ammattilaisen Facebook-seinällä eräs ilmeisestikin menestyjä. No, minä voin vakuuttaa, että ei se näin mene.

Päätin lukioon mennessäni, että sairasta, toimeentulotuen, sairauspäivärahojen ja ajoittaisten pienten palkkatulojen yhdistelmillä taiteilevaa äitiäni ei tarvitse rasittaa minun menestymisenhalullani, halusinhan professoriksi. Tähän uhrauksena kustansin koulunkäyntini ja kaikki muutkin hankintani kesätienesteilläni: ensimmäisen lukiovuoden mainostenjakotuloilla, toisen Kallion virastotalon keittiössä astioita pesemällä ja lautasia kantamalla, kolmannen nurmikoita leikkaamalla Maunulan uurnalehdossa. 

Menestystäni ei voinut mikään estää. Valmistuinkin valtiotieteiden maisteriksi, minkä jälkeen olen taiteillut ajoittaisten työttömyysjaksojen, lumeyrittäjyyden, hanttihommien, pätkätöiden ja ajoittaisten jatko-opiskeluyritysten välillä. Äidistäni minut erottaa koulutuksen lisäksi hyvä terveys. Yliopiston alumniksi en viitsi mennä demoralisoimaan opiskelevia toivoja, etteivät saa varoittavaa esimerkkiä, nuoret.

Kannattaa siis tavoitella menestystä. Todelliset menestyjät tosiaankin erottaa siitä, miten tavoitteellisesti he toimivat jo nuoruudessaan.

Bruckner on sieluni soiva kuva

Itävaltalaissäveltäjä Anton Bruckner (1824-1896), joka teki lähinnä sinfonioita ja uskonnollista messumusiikkia, on oma, aivan erityinen suosikkisäveltäjäni. Bruckner oli syvästi kristillistä uskoa tunnustava ja luontoa rakastava mies, ja koen hänen sinfoniansa oman luontorakkauteni ja holistisen ja metafyysisen joskin ateistisen maailmankatsomukseni soiviksi kuviksi. Tarkastelen alla Brucknerin sinfonioita ja niiden levytyksiä.

Brucknerin sinfonioiden esitystraditioihin liittyy monia paikallisia kultteja. Takashi Asahina Japanissa, Georg Tintner Uudessa Seelannissa, Sergiu Celibidache Münchenissa, puhumattakaan Günter Wandista Kölnissä ja Eugen Jochumista Dresdenissä. Moni muuten suurelle yleisölle varsin tuntemattomaksi jäänyt kapellimestari tunnetaan Bruckner-spesialistina, olkoonkin, että myös universaalit suurnimet, sellaiset kuin Karajan, Klemperer, Haitink, Barenboim ja Furtwängler ovat jättäneet pyyhkiytymättömät sormenjälkensä Bruckner-esitystraditioon ja diskografiaan.

Bruckner ei hyväksynyt kahta nuoruudenteostaan, myöhemmin tuplanollaksi ja nollaksi nimettyjä äpärälapsiaan sinfoniseen kaanoniinsa, vaikka upeaa musiikkia nekin ovat. Itse elän tyytyväisenä Vladimir Ashkenazyn Ondinelle nollanollasta tehdyn levytyksen ja Daniel Barenboimin "nollasta" tekemän DG-levytyksen kanssa.

Brucknerin sinfoniat ovat keskeneräiseksi jäänyttä yhdeksättä lukuunottamatta neliosaisia, sonaattimuotoisia. Niissä ensimmäinen osa on tyypillisesti tunnelmaltaan joko ylevöittävä tai mystinen johdanto. Hidas osa on toisena kaikissa muissa paitsi kahdessa viimeisessä sinfoniassa, ja nämä hitaat osat sisältävät ehkä vaikuttavinta koskaan sävellettyä sinfonista musiikkia. Scherzo-osat tavallisesti ovat mallia sotaisa scherzo - lyyrinen trio - scherzon kertaus. Niissä on huumoriakin kosolti, sellaista aika roisia Schweinsteigen-huumoria. Finaalit eivät yleensä ole Brucknerin parasta antia, paitsi vitosessa ja ysissä, jossa ei oikeastaan ole finaalia vaan säveltäjän elämän hiipumisen merkiksi hiipuva mahtava adagio.
 
Kokonaislevytyksiä Brucknerin sinfonioista on saatavilla lukuisia. Itse olen kuunnellut kannesta kanteen Karajanin 70-luvun paketin, molemmat Eugen Jochumit (60-luvulla Berliinin filharmonikkojen ja Bayerin radio-orkesterin kanssa tehdyn sekä 70-luvun Statskapelle Dresden-paketin), Bernard Haitinkit, Stanislaw Skrowaczewskit ja Günter Wandit. Kaikki ovat vallan erinomaisia, mutta Jochumin Dresden-paketin kanssa olen oppinut elämään jo opiskeluajoistani, jolloin uusin sen lp-levyinä aina vain uudestaan Myyrmäen kirjastosta. Se taisi olla yhdestä kolmivuotisjaksosta omassa hyllyssäni noin kahden vuoden ajan, ennen kuin ostin sen pois cd:inä Stockalta. Haitinkin paketti on järkevää ja hyvää perus-Bruckneria, Karajanin paketti on hieno mutta epätasainen. Nelonen ja kutonen ovat lähes käyttökelvottomia kun taas kolme viimeistä sinfoniaa ovat levykirjallisuuden klassikkoja. Wandin Bruckner alleviivaa säveltäjää Schubertia seuraavana klassikkona; hänen anttoninsa on valoisaa ja lyyristä. Skrowaczewski tarjoaa valoisaa ja lyyristä, pakotonta Bruckneria, ja paketin ehdoton kohokohta on ihanteellinen tulkinta 8. sinfoniasta. Barenboimin Berliinin paketin aion vielä joskus kuunnella ja ehkä hankkiakin, siitä ainakin ysi ja vitonen ovat hyvässä maineessa. Celibidachen epätäydellinen paketti (sisältää sinfoniat 3-9 ja kaksi messua) on pakollinen hankinta Brucknerin vakavasti ottaville; kaikessa ylimaallisessa hitaudessaan, Celi löytää teoksista ajatonta hartautta ja kauneutta usein enemmän kuin yksikään toinen.

Levyttämisestä kieltäytyneen romanialaisen zenbuddhisti Celibidachen tulkintoja julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen, ja paljon niitä oli odotettu ja hehkutettu. Hesarin Jukka Isopuro nosti ne koko äänilevyhistorian suurimmiksi äänitteiksi, minkä ansiosta nuhtelin häntä kerran kohtuuttomien odotuksien nostattamisesta. Joka tapauksessa niistä kannattaa kuulla ainakin kolmonen, nelonen, vitonen, kutonen ja kasi, vaikka nelosessa intensiteetti välillä hädin tuskin riittää kantamaan teoksen hereillä. Hämmästyttävän upeita ne ovat kuitenkin, elämää suurempia kokemuksia, ja teknisesti aivan hämmästyttäviä ollakseen livelevytyksiä.

Brucknerin sinfonioista on lukuisia painoksia, joista tavallisimmat ovat Haasin ja Novakin editiot. Niiden erot ovat mielestäni hiuksenhienoja. Säveltäjän nk. alkuperäispartituurit ovat ehdottomasti aficionadolle välttämätöntä kuunneltavaa. Ne on levyttänyt kokonaan ainakin Eliahu Inbal erittäin laadukkaasti, ja ainakin nelossinfonia eroaa merkittävästi totutusta. Jochum käytti novakkeja, kun taas Wand haaseja, ja niissä ei korvinkuultavaa eroa ole kuin ekassa sinfoniassa.

Ensimmäinen sinfonia on itseluottamusta puhkuva nuoruudenteos, vaikkakin säveltäjä olikin jo reilu nelikymppinen.Sinfonia on rytmiikaltaan vinkeän äkkiväärä, jotenkin joka suuntaan keikahteleva. Eugen Jochumin vanhempi levytys on ylittämätön, etenkin sen hidas osa on riipaisevan kaunis. Sinfonian ensimmäisen osan viimeiset kolmisen minuuttia ovat vaskisoitinten riemunjulistusta.

Toisesta sinfoniasta ylittämättömän esityksen tarjoaa yllättävä taho, sir Georg Solti, jonka kolmannen sinfonian levytys taas on brutaalina vältettävä. Soltin lähes tuikean tarkka epäsentimaalisuus tuottaa uskomattoman kauniita tuloksia. Soltin levytyksessä toisen sinfonian pulssi ei katkea missään vaiheessa, ja siltikin se on kaihoisan kaunis. Toinen sinfonia on aliarvostettu ja hyvin vähän soitettu, syyttä. Se enteilee kuudetta sinfoniaa, joka taas on lähes liian kaunista musiikkia.

Jälkikirjoitus: Tähän Brucknerin luultavasti vähiten soitettuun numerosinfoniaan palaaminen on ollut kotiinpaluuta, aikaan Haagan solun, jolloin uusin kerta toisensa jälkeen Myyrmäen kirjastosta Jochumin lp-kansion niin että se jo henkisesti kuului minulle. Silloin mietin, että pitäisikö vaatia kuuluvampia vaskipuhaltimia, ja että oliko se nyt niin huono juttu että pappa Eugen selvästi hillitsi Dresdenin neuvostovalmisteisia säröisiä torvia. Ei ollut. Dresdenin jousisointi on sitävastoin kuin sulaa vahaa, ja ensimmäisessä osassa n. kohdassa 13 minuuttia 18 sekuntia hyväilevän muriseva sellosaundi on uskomattoman hellä, ihana, täynnä rakkautta ja kulttuuria. Lempiorkesterini, ja levytyksestä välittyy kansainvälisen Bruckner-yhdistyksen presidentin Eugen Jochumin usko siihen, että tämäkin sinfonia on mestariteos. Niin se onkin, kutosen sisarteos.

Kolmas sinfonia alkaa hiipien, ja mitä kevyemmin sen alun jousisoinnin saa kellumaan, sitä parempi. Eugen Jochumin myöhäisin Dresden-levytys toteuttaa tämän ideaalisesti. Myös ne otteet, mitä olen kuullut Hans Knappertsbuschin levytyksestä, antavat ymmärtää, että myös hyvin epäsentimaalinen ja joutuisa otekin voi viedä tämän teoksen ytimeen. Celibidachen levytys on siinä mielessä ihanteellinen, että tämä äänekäs teos esitetään lyyrisimmässä mahdollisessa valossa. Jopa finaalin usein varsin mitäänsanomattomat töräyttelyt hän alisoittaa. Kolmosessa on yksi parhaita Brucknerin Scherzo-osia, mutta kokonaisuutena kolmonen on minulle vierain Brucknerin sinfonioista.

Oma ensituttavuuteni Bruckneriin oli Töölön kirjastosta lainaamani Otto Klempererin levytys neljännestä eli "Romanttisesta" sinfoniasta. Klemperer on edelleen teoksesta ylittämätön tulkki, hänen suoraviivainen tyylinsä pitää teoksen rakenteen oikeastaan ainoana koossa. Eugen Jochumin molemmat levytykset ovat myös hienoja. Oslon Deichmanske Bibliotekista lainaamani Günter Wandin hyvin iäkkäänä tekemä livelevytys Berliinistä sai minut kuulemaan teoksen uudestaan ikään kuin ensimmäisen kerran. Ehdottomasti kuulemisen arvoinen on myös Eliahu Inbalin "alkuperäislevytys", jossa etenkin hitaan osan loppu tuntuu kuin valuvan tulivuoren kraateriin. Furtwänglerin Kairossa tekemässä live-levytyksessä musiikki katkeaa ja katoaa välillä kokonaan. Ehdottoman jännittävää ja vangitsevaa. Teos tulee katetuksi Klempererillä, Wandilla ja Inbalilla. Haitinkin 60-luvun levytys tarjosi myös positiivisen tuttavuuden: se on äärimmäisen selkeästi, keveällä otteella artikuloitu.

Vitonen on omituinen teos. Satuin kerran Oopperataloon konserttiin, jossa mies kerran päätti päättää päivänsä aikomalla kuolemanhyppyä kesken ensimmäisen osan. Hämmästyttävää kyllä, kuin yhteisestä sopimuksesta neljä lähellä istunutta miestä kantoi miespolon suorin jaloin ulos. Brucknerin sinfonioista viides on rakenteeltaan ehdottomasti mielenkiintoisin, siinä finaalissa aikaisimpien osien teemat ensin kerrataan alussa, ja teos oikeastaan loppuu ennen kuin se edes alkaa, kerättyään ensin vauhtia yhteen musiikkihistorian mahtavimmista loppunousuista viimeiset noin kolmisen minuuttia. Jascha Horensteinin livelevytys vuodelta 1971 on aivan omassa luokassaan intensiteetissään; lähimmäs tulee Furtwänglerin sota-aikainen liveversio. Aivan ihanteellista studiolevytystä tästä teoksesta en ole kuullut, eikä Celin taltiointi tietenkään ole studiolevytys, vaan aivan omanlaisensa näkemys, "one of a kind" kaikessa verkkaisuudessaan, onnistuen siltikin jotenkin säilyttämään teoksen jännitteen. Ehkä ihanteellisimpia kuulemiani studiolevytyksiä ovat tehneet Wand ja Haitink.

Kuudetta sinfoniaa kuunnellen yritin päästä yli ensirakkaudestani. Sen hitaassa osassa on aivan taivaallinen oboesoolo, ja Otto Klempererin levytyksessä Sidney Sutcliffen oboe itki samassa tahdissa kuin minä. Klempererin epäsentimentaalisessa tyylissä teoksen järkyttävyys pääsee kaikkein eniten oikeuksiinsa. Aivan toisenlaisen kokemuksen tarjoaa Celibidache, jossa hidas osa kestää 22 minuuttia Klempererin 14.42 minuuttia vastaan. Celibidachella etenkin vasket julistavat kuin taivaalliselle tuomiolle, tuomiopasuunoita kuulemaan menevä pystypäinen syntinen. Myös Christoph von Dohnanyin Clevelandissa tekemä levytys on upea, ennen kaikkea upeasti soitettu. Tässäkin teoksessa pitää välttää sir Georg Soltin levytystä, Karajankaan ei ole suositeltava.

Seitsemäs sinfonia lienee mestarin melodisin ja kaikkein lähestyttävin teos. Sen kanssa taas toivotin ensirakkauteni tervetulleeksi. Voin suositella siitä esimerkiksi Eugen Jochumia, Herbert von Karajania, Dohnanyitä tai Haitinkia. Dohnanyin levytys on ehkä upeimmin soitettu, Jochum riipaisevin ja Karajan ehkä kokonaisuutena paras. Aivan ihanteellista yksittäislevytystä en ole edelleenkään onnistunut 22 vuoden aikana löytämään. Wand olisi muuten, mutta hän tapaa jättää hitaan osan kliimaksin antikliimaksiksi. Seiska on varsin valoisa teos, ja sen toinen, hidas osa yksi sinfoniakirjallisuuden kauneimmista.

Kahdeksas on taas koko sinfoniakirjallisuuden suurimmista järkäleistä ja minulle hieman enigmaattinen. Aivan omassa kastissaan on Celibidache, mitä tulee kestoon: hänellä teokseen menee tunti neljäkymmentäkolme minuuttia kun useimmat "kamelinajajat" (käyttääkseni Sergiun oma termiä) hurjastelevat sen johonkin tunti viidentoista ja tunti 25 välille. Celibidachen levytys on kuitenkin suurensuuri kokemus, jos haluaa kaikki mehut irti Brucknerin metafysiikasta. Erinomainen digitaalinen peruslevytys siitä on Carlo Maria Giulini, ja vanhempi peruslevytys Karajanin vuoden 1957 versio, jossa on hämmästyttävän hyvä äänitys. Hans Knappertsbuschin versio lienee jännittävin kuulemani, vaikka sen suhteellisen ohuehko äänitys voikin vaatia joiltakin suvaitsevaisuutta. Minulle tutumpi on hieman ohutääninen stereolevytys Münchenistä, mutta Kna on levyttänyt teoksen kolmesti; ainakin 50-luvun alun Berliinin levytys on parempaa soittoa kuin mitä müncheniläiset tarjosivat. Horensteinin liveversiossa on kaikki kohdallaan, vaikka tällä kertaa siitä ei siltikään saa ihan kaikkea irti lähinnä äänitystekniikan takia. Hänen Brucknerinsa on jälleen sanalla sanoen ideaalia, vaikka liveäänitys ei tietenkään tarjoa yhtä täyteläistä kokemusta kuin Giulini tai Celi.

Onneksi sentään suuri musiikki näyttää itsestään satojenkin kuuntelukertojen jälkeen uusia puolia. Günter Wand tarjoaa ihanne-esityksen, jos haluaa saada jotakin tolkkua teoksesta. Wandin levytyksessä on kaikkea kohtuullisesti, mitään ei liikaa, mittasuhteet kohdallaan. Adagion hiljaisimmatkin kohdat kuulee, eikä teoksen jännite missään vaiheessa ole vaakalaudalla. Ennen kaikkea: se pysyy koossa. Stanislaw Skrowaczewskin levytys on myös hyvin lähellä ihannetta: temmot ovat aivan oikeat, etenkin Scherzo-osassa, joka on tämän teoksen "testikuva", sointiväri erotteleva, jouset valoisat ja vasket sopivan häijyt, ja puupuhaltimet kuuluvat. Äänitys tekee oikeutta Skrowaczewskin puristamattomalle otteelle.

Yhdeksännestä sinfoniasta on tarjolla vaikka kuinka paljon upeita levytyksiä. Furtwänglerin livelevytys 40-luvulta on intensiteetissään aivan kärventävä. Klempererin rauhallinen strukturalismi tuo teoksesta esille kaiken. Horensteinin livelevytyksessä yhdistyvät molempien parhaat puolet ihanteellisella tavalla. Karajanin 70-luvun levytys on ehkä kuitenkin ihannelevytys, nimenomaan taltiointina. Tosin 60-luvun liveversio on vieläkin intensiivisempi.

Stop the press: tartuin 25 vuoden jälkeen aluksi hylkäämääni Carlo Maria Giulinin live-levytykseen Wienistä. Ensin hylkäsin sen, koska siinä oli liiaksi samaa Klempereriin, joka esitteli minulle teoksen. Kuitenkin Giulinissa on Klempererin ylevyys, Karajanin sointi ja Furtwänglerin intensiteetti; sen lisäksi Giulini välittää ihmettelyä, ihailua ja rakkautta musiikkia kohtaan, jota hän pitää mitä suurimpana jumalallisena luomismysteerinä.

Kun tartuin Töölön kirjastossa vähän yli 20 vuotta sitten Bernard Haitinkin levytykseen Brucknerin 7.sinfoniasta, loppuelämäni mittainen matka alkoi. Brucknerin musiikki on minun sieluni soiva toteutus.

Kannattaako politiikassa olla mukana?

Koska henkilökohtaisista perhesyistä pidän ensi vuoden välivuotta aktiivisesta politiikan tekemisestä, ero- ja surutyönä olen huomannut yrittäväni löytää vikoja niin politiikasta kuin omasta puolueestani. Samaa menetelmää olen käyttänyt töissänikin: kun ne loppuvat kuitenkin, olen välttänyt kiinnittymästä niihin liiaksi. Ja näitä vikoja olenkin löytänyt, etenkin siinä suhteessa, missä määrin puoluepolitiikka on osoittautunut käyttökelpoiseksi välineeksi omassa lempiaiheessani eli kaupunkiluonnon virkistyskäytön merkityksen muille teroittamisessa. 

Kun lähdin mukaan puoluepolitiikkaan, tein sen siksi, että katsoin puoluepolitiikan olevan ainoa kanava, jossa voin päätöksenteon kautta vaikuttaa minulle rakkaiden kaupunkimetsien puolesta. Sopivimpana puolueena pidin luonnollisesti Vihreitä, vaikka tosin tähän valintaan liittyykin paradoksi: Vihreät on niin urbaani puolue, että luonto ei todellakaan ole kaikille itsestäänselvästi arvoasteikon yläpäässä, tai on, mutta ehkä kukkaruukussa.

Politiikassa joudutaan tekemään jatkuvasti arvovalintoja, alkaen itselle sopivimman puolueen valinnasta. Täydellistä ei ole, mutta sopivin ehkä. Tällaisia arvovalintoja voivat olla esimerkiksi raha vrs. luonto, pitkän tähtäimen kestävän kehityksen, ennaltaehkäisyn, tasa-arvon tai kansanterveyden edistäminen vrs. lyhyen aikavälin pikavoittojen välillä valitseminen. Näistä arvovalinnoista seuraa puhtaasti välineellinen valinta: onko tehokkaampi kanava ajaa itselle tärkeitä arvoja puoluepolitiikka vai kansalaisjärjestö?

Toivon, että kovin moni luonnonpuolustaja ei luovuttaisi politiikassa siksi, että he kokevat, että (liian) moni valitsee mieluummin rahan tai että olisi vähemmistönä sen oman tärkeimmän asian itseisarvon ymmärtämisessä, vielä. Ymmärrän kuitenkin jokaista, joka valitsee oma-aloitteisesti kanavakseen luonnonsuojelujärjestöt, ilman, että urbaanit puoluetoverit sinne ajaisivat, heittäisivät, saattaisivat tai että vain kokisi vieraantuneisuudentunnetta. 

Minä olen kaupunkilainen. Olen viettänyt lapsuuteni Vuorimiehenkadulla, Eiran, Punavuoren ja Ullanlinnan rajamailla. Löysin luonnon kuitenkin jo lapsena, mummon sienimetsän ja Keskuspuiston.

Kuitenkin puolueissa on puolensa. Jos niissä voikin turhautua siihen, että ne usein osoittautuvat kelvottomiksi asioiden ajamiseen, niissä oma maailmankuva avartuu. Oppii uutta toisten ihmisten arvostuksista, asioiden suhteellisuudesta ja ylipäätään oppii asioita. Paitsi että oppii, miten päätöksenteko toimii, yleissivistys karttuu. Ja puolueiden kautta pääsee vaikuttamaan itselle tärkeisiin asioihin takaoven kautta: esimerkiksi Uudenmaan Virkistysalueyhdistyksen hallituksessa en ole vain porvoolaisena, vaan myös vihreänä ja virkistysalueaktivistina ja -tutkijana.

Politiikassa on mukana erilaisia ihmisiä, joille erilaiset asiat ovat tärkeitä ja jotka elävät eri tavalla kuin itse. Politiikassa olen oppinut ymmärtämään ympäröivää maailmaa ja muita ihmisiä paljon paremmin kuin muuten. Siinä on pakko perehtyä itselle uusiin aiheisiin, ja käyttääkseni sarasvuolaista kielikuvaa, pakottautua välillä ulos omilta mukavuusalueilta. Ja vaikken ymmärtäisikään ihan kaikkea, hyväksyn melkein kaiken niin kauan kuin se ei ole minulta pois tai ristiriidassa tärkeimpien tavoitteideni kanssa.

Vaikka en henkiystäviä välttämättä politiikasta olekaan saanut siitä syystä etten ole niin tiiviisti ja pitkään toiminut missään puolue-elimessä (koska välillä, yleensä parin-kolmen vuoden välein on syytä vetää henkeä ja ikään kuin aloittaa uudestaan takamatkalta, eikä puoluepolitiikassa tunneta nolla-autoa, vaikkakin jo tehty pohjatyö auttaakin kirimään takamatkan nopsasti kiinni), niin arvokkaita tuttavuuksia joka tapauksessa, ja muualtakin kuin omasta puolueesta. Elämyksiä unohtamatta: kyllä Pekka Haaviston vaalikampanja on palkitsevimpia ja parhaita asioita, joita olen elämässäni tehnyt, ja vaikka olisin kyllä päässyt siihen mukaan ilman puoluettakin, niin puolueen ansiosta jouduin olemaan siinä niin tiiviisti mukana, tai sain. 

Tunnen itseni myös niin hyvin, että olen jokseenkin vakuuttunut siitä, että tulen tekemään paluun aktiivitehtäviin ennen kuin edes kukaan huomaa minun olleen poissa. Mihinkä seepra juovistaan pääsisi.