Herra Hakkarainen on mutu-koulukuntaa

Näyttäisi siltä, että Hakkarainen edustaa sitä koulukuntaa, jonka mukaan natsismi on uskonto. Näin on ainakin, jos oletamme herra Hakkaraisen tekevän argumentaatiossaan rinnastuksen. Sen voi suomen kielioppisääntöjen mukaan tehdä rinnastuskonjuktiolla tai sitten laatimalla luettelon, jossa rinnastettavat on erotettu toisistaan pilkuilla.

Koska "mutta" ei kuitenkaan ole rinnastuskonjuktio, tällöin pilkku osoittaa Hakkaraisen argumentin rinnastussuhteen, jossa väitelause koostuu samanarvoisesta kahdesta päälauseesta, joissa molemmissa objekti on lauseen lopussa. Ensimmäisen lauseen objekti on "natsit", toisen "islam".

En tiedä, mutta oletan, että Hakkarainen ei ole lukenut logiikkaa. Jos joku ei tiedä, mitä on logiikka, niin se käsittelee argumentaation pätevyyttä ja niitä kriteereitä, joilla pätevä argumentti muodostetaan. Epäilen myös, että Hakkarainen ei ole opiskellut uskontotiedettä, mutta tästä en tietenkään voi olla varma. Ei kuitenkaan kannattane nähdä jotain mieltä sellaisessa, jossa ei mieltä ole. Hakkarainen tuskin edustaa reduktionismia, nominalismia tai yhtään mitään. Hän äänestänee tieteenfilosofisesti, ontologisesti ja metodologisesti tyhjää. Tuskin hän koskee uskontotieteeseen tai mihinkään positivistisempaankaan materiaaliin pitkällä tikulla, hän kun on mutu-koulukuntaa.

J.k.: Totta kai natsismi rinnastuu uskontoon, mutta tällaisen väitteen pitää perustua johonkin.

Melkein viisi vuotta osastonsihteerinä

Olen kohta viisi vuotta työskennellyt palkalla, joka hädin tuskin riittää tarjoamaan jokapäiväisen elantoni, ja tästä ajasta yli 2 ja puoli vuotta minut on tästä hyvästä erotettu perheestäni niin että näen pientä tyttöäni vain pari tuntia päivässä. Mielipiteistä minua rangaistaan, ja osaamiseni minun kannattaa piilottaa. Olen osastonsihteeri.

Olen katsonut Steve McQueenin elokuvaa "12 vuotta orjana", mikä ei minulta teatterilevityksessä onnistunut, sillä elokuvateollisuus on irronnut kulttuurista, eivätkä edes hyvät ja todistetusti merkittävät elokuvat pysy ohjelmistossa muutamaa viikkoa kauempaa, edes Oscar-voittajat. Mistä haiseva vastalause Bio Rexille.

Tietenkin elokuvan kuvaamilla henkilöillä kaikki asiat olivat erittäin paljon heikommin kuin minulla. Päähenkilöllä oli esimiehen sijaan omistaja, joka mielsi hänet ihmisen sijasta otukseksi. Mutta aihetta rinnastukseen se antoi. Elokuvan päähenkilö Solomon Northup, ennen vapaa mies, kaapataan orjaksi, erotetaan perheestään, ja pian hänestä tulee orja, jolla on maine. Orja, joka ei suostu unohtamaan menneisyyttään, johon kuuluu nimi, perhe ja osaaminen, ja kuten kaikilla vapailla ihmisillä, omat katsantokannat. Mies, jota omistajan edustajana työnjohtaja rankaisee, kun hän ei osaa toimia etiikkansa vastaisesti, ja tehdä huonompaa jälkeä kuin osaisi.

Samastun Solomon Northupiin, mieheen, jolla on oma katsantokanta ja jonka on vaikea katsoa itseään peiliin, kun häntä vaaditaan tekemään työnsä huonommin kuin hän osaisi. Näin voi käydä palkallisessakin työssä 2000-luvun Suomessa. Niin on käynyt minulle.

Kadonnutta nuoruutta kirjan sivuilta etsimässä

Nautin oman ikäpolveni (mies)kirjailijoiden kirjoista, jotka säännönmukaisesti sijoittuvat 25-40 -vuotiaiden maailmaan. Sellaisten kirjailijoiden kuin David Nicholls, Erlend Loe, Karl Ove Knausgård tai Nick Hornby. Aika usein nämä kirjat uskoakseni ammentavat kirjoittajansa eletystä elämästä, ja usein huomaan kirjoittajan sijoittaneen itsensä päähenkilön nahkoihin, sellaiseksi itseä 10-20 vuotta nuoremmaksi versioksi.

Miksi sitten nautin näistä kirjailijoista? Ymmärsin tämän tässä lukiessani yhtä David Nichollsin kirjaa. Ne palauttavat minut itseni aikaan, jolloin en ymmärtänyt kantaa huolta vielä paljon mistään, korkeintaan seuraavan kuukauden vuokrasta. Asuntoja, työpaikkoja, kalsareita ja tuttavuuksia vaihtui, eikä siinä kai ole mitään ihailemista tai haikailtavaa, asuntovelallisen, elinkautisen, vaimon ostamissa ja kaverin lahjoittamissa vaateparsissa. En koskaan elätellyt kuvitelmia, että koko maailma olisi minulle avoin, mutta ainakin pomppu toimi, polvet eivät olleet kipeät ja viiniäkin mahtui. Ja jotain haaveitakin saattoi olla, vaikka sitten epämääräisiäkin.

Ihanteeni eivät sentään ole mihinkään kadonneet, kohta 45-vuotiaanakaan, vaikka poikani 8-vuotissynttäreissä muistin taas, miksi kannattaisi jo olla aloittamatta parkourin treenaamista. Se tie ei vie korkealle, vaan ortopedille. Polvien mukana kulunut on hyväuskoisuuteni, tai uskoisuuteni ylipäätään. Tämän unohdan hetkeksi Nichollsin, Loen, Knausgårdin ja Hornbyn kirjoissa, ja kirjoista. Ja polveni, ja karkaavan asuntolainani.

Rapakuntoiset nuoret

Tietenkään en kannata totalitarismia, jossa jokainen kansalainen pakolla pitäisi kouluttaa ruumiillisesti taistelukuntoiseksi, mutta jotain pitäisi tehdä kasvavien nuortemme kunnolle.

Kerroin eilen kohta 66 vuotta täyttävälle isälleni, että neljännes 19-29 -vuotiaista ei kykene juoksemaan ratakierrostakaan, mihin hän sitten totesi kuivakkaasti, että jos 20 etunojapunnerrusta minuutissa nykyään noteerataan hyväksi kunnoksi, ja hän tekee ainakin 40 punnerrusta 40 sekuntissa (en edes mainitse Sakari Timosta, jolle 150 punnerrusta on jokapäiväistä leipää), niin tästä hyväkuntoisuudesta voi kyllä jättää eriävän mielipiteen.

Tietenkään ei fyysinen kunto mittaa sitä, miten hyvä ihminen on, sillä siihen ei ole kehitetty kuntoisuustestejä, mutta isäni kanssa ilmoittaudun sen verta epäkorrekteiksi, että 20 punnerrusta minuutissa on huonokuntoisuutta, ei hyvää kuntoa nähnytkään, ei ainakaan verrattuna Hyväris-Erkkiin, jonka näin vetäisevän minuutissa 95 punnerrusta intissä.

Fyysinen kunto liittyy terveyteen, eikä sellaisia mitata Gaussin käyrillä. Ei suhteellisesta saa absoluuttista. Jos on huono kunto, niin on. On surullista, että kovin moni on niin kehnossa kuosissa, että on vaikeuksia kävellä suoraan ja hengästymättä, saati portaita. Siitä tulee iso lasku. Tulevat sukupolvet tulevat elämään yhä pitempään yhä sairaampina.

Paha olo ei oikeuta muiden kiusaamiseen

Oma paha olo ei oikeuta koulu- tai työpaikkakiusaamiseen. Jos kotona äidin isäpuoli hakkaa tai harrastuksiin on liian vähän rahaa, ei luokkakaverin naamalle silti tarvitse räkiä, hänen omaisuuttaan tärvellä tai uhata hänen julkista integriteettiään häpäisemällä hänet kiinnittämällä käytetty kortsu hänen takkinsa selkämykseen. Tai jos omat perheytymistoiveet tai parisuhde on kariutunut eikä se joskus melkein semikuuluisa kilpaveneilijä olekaan ymmärtänyt noteerata suurta juuri hänen syliinsä kaadettavaa varmaankin kukkeaa lahjaa miessukupolvelle, ei kollegaa sen takia tarvitse alistaa omaksi puhelinvastaajaksi ja evätä häneltä kaikki kollegiaalinen apu.

En tiedä ketään, joka hyväksyisi koulu- tai työpaikkakiusaamisen millään varjolla, saati em. varauksilla. Ei sitä hyväksy kiusaaja itsekään, hän vain ei tunnista omanapakeskeisyydessään tekevänsä väärin, ja jos tunnistaakin, panee palttua, koska ainut asia, jolla on väliä, on oma paha olo.

Syytä pahaan oloon on monenlaista, mutta yksikään niistä ei oikeuta perseilemään sivullisille, joilla ei ole mitään tekemistä pahan olon syiden kanssa. Miksi paha olo sitten oikeuttaisi maahanmuuttajien kiusaamiseen? Näin esitti tai ainakin toivottiin eräässä puheenvuorossa esitettiin Kuka kuuntelee köyhää -Facebook-ryhmässä, jossa pyydettiin ylläpitäjiä olemaan kiusaamatta ryhmässä kaiken maahanmuuttajien syyksi kääntävää poloista, jolla tämän ymmärtäjän (myötäilijän?) mukaan oli niin paha olla.

Hallitus romuttaa Suomen tulevaisuuden

Opiskelijoita vaaditaan valmistumaan nopeasti, mutta kuitenkin sen saman yksityisen sektorin työpaikat, joita hallitus haluaisi lisää, vaativat samanaikaisesti 25-vuotiailta hakijoilta kolme loppututkintoa ja 30 vuoden työkokemuksen. Siitä lienee turha edes mainita, että kun opiskelu on kohta mahdollista vain rikkaiden lapsille, tämä romuttaa loputkin meritokratian rippeet maastamme, jolloin enää eivät edes periaatteessa parhaat pääse jalostamaan osaamistaan, kun yksin isin ja äidin lompakko ratkaisevat.

Massiivinen aivovuoto on tiedossa. Jos Suomi ei voi kilpailla palkoilla, kohta ei enää osaamisellakaan, eikä sitä osaamista tule edes tuontitavarana, kiitos ulkomaalaisilta ja kohta kotoperäisiltäkin perittävien tuhansien eurojen lukukausimaksujen. Kun edes ristiriitaiset odotukset, mutta kun niitä kohdistavat opiskelijoihin yksi ja sama taho. Valmistua pitäisi mahdollisimman ripeästi, mutta pelkällä pyhällä hengellä.

Kansan Uutisten jutun aiotusta opintotukiuudistuksesta, joka aiotaan perustaa opintolainaan, voi lukea klikkaamalla otsikkoa. 

Ruostuneet ei-ihan huippuosaajat

Työttömän työnhakijan tilanne on useinkin monessa mielessä vaikea. Toimeentulo voi olla aika heikoilla, työttömyyteen liittyy leimautumista, minkä takia työnantajat ja pankkineuvojat katsovat kuin ruttotautista, ja itsekunnioitus ja mielenterveyskin voivat olla kovilla.

Hankalaa voi olla myös työssäkäyvällä. Palkasta voi jäädä matkalipun, asumisen ja muiden pakollisten kulujen jälkeen käteen juuri ja juuri toimeentulotuen verran, ja kyllä työssäkäyvälläkin on vaarana leimautuminen. Näin on varmasti ainakin silloin, jos kyse on akateemisesti koulutetusta henkilöstä, joka on juuttunut vuosikausiksi koulutustaan vastaamattomiin tehtäviin, jolloin hän näyttää epäonnistuneelta huippuosaajalta. Sitä hän tosin epäilee olevansa aina peratessaan sähköpostiinsa tulvineita työpaikkavahdin lähettämiä työ"tarjouksia", joista useimmista ymmärtää vain sen verran, että ei ymmärrä. Joissakin niistä puhutaan joistakin toiminnanohjausjärjestelmistä, joista työnhakija ei ole aivan varma, onko kyseessä neuropsykologia vai tietokoneet.

Tällöin on itsekunnioitus kovilla. Eikä asiaa yhtään helpota se, jos töissä jo alun alkaenkin on muistutettu siitä, että olet väärää sukupuolta, ylikoulutettu ja liian fiksu, jolloin sinusta tulee kävelevä itseään toteuttava ennustus. Kun tarpeeksi kauan sanotaan, että olet sopimaton, alat käyttäytymään sopimattomasti, pikku hiljaa suhtautumaan varmuuden vuoksi kriittisesti vähän kaikkeen, ampumaan kaikkea, joka liikkuu, kun ne ovat tähän asti tuoneet pelkkää jobinpostia.

Sitä alkaa epäilemään, että onko itsessä sittenkin jotain mätää, kun jatkuvasta taitojensa päivittämisestä ja täydennyskoulutuksista huolimatta ei pääse edes haastatteluihin, kun osa joskus hankituista valmiuksista on jo ehtinyt vanhentumaan. Mikäs siinä, jos olisi alle kolmekymppinen, mutta kohta 45-vuotiasta, joka alkaa epäillä, että väliaikaisesta järjestelystä onkin tulossa pysyvä, ei suuremmin naurata. Priimakin ruostuu pikku hiljaa sekundaksi.

Itsensä kouluttaminen toki kannattaa sikäli, että siitä saa edes ajoittaisen muistutuksen siitä, mikä on joskus ollut: ihan skarppi tyyppi, johon vielä keski-ikäisenäkin tarttuu tieto. Muuta apua siitä ei näytä olevan, ei, vaikka kognitiiviset valmiutesi olisivat dokumentoidusti poikkeuksellista huippuluokkaa. Huippuosaajaksi siitä on kuitenkin matkaa, mikä sinänsä on traagista kykyjen hukkakäyttöä.

Valmistuessani valtiotieteiden maisteriksi sosiologiasta, ymmärsin kyllä, ettei se ole mikään suoranainen käyntikortti. Oli siitä ainakin se apu, että opin ymmärtämään, millaisten rakenteellisen väkivallan prosessien kohteeksi olen joutunut.

Siihen meillä ei luulisi olevan varaa kansantaloutena, saati että se olisi kansanterveydellisestikään hyödyllistä, uskonsa menettäneet ihmiset. Jos on työttömyys tragedia, sitä on myös se, jos ei kaikkea koulutettua osaamistamme saada käyttöön Suomessa, yhdessä maailman koulutetuimmissa maissa.

Laitoin tämän kirjoituksen Hesariin. Saa nähdä, meneekö läpi.

Erilaisuuden patologiaa

Kun kävin koulua, luokkaani mahtui kaikenlaista. Yksi kävi välillä kaatamassa vettä pesusienestä kanssaoppilaiden niskaan, toinen taas heitteli pyyhekumeja ilmaan ja otti niistä koppeja. Kolmas taas äänsi ärrän omaperäisesti, ja neljäs oli poikkeuksellisen hyvä päässälaskija. Nykyään kaikki heidät patologisoitaisiin.

Omana kouluaikanani ei ollut olemassakaan mitään ADHD:ta, ADD:ta, Aspergeria tai Tourettea. Ok, Tourette sentään perustuu neurologiseen oireiluun. Vähän poikkeavista osa häiritsi luokkaopetusta, osa ei. Satunnaisista häiriöistä pantiin välillä jälki-istuntoon, ja kun näistä satunnaisista istunnoista tuli tapa, ja opettajan auktoriteetti joutui niin pahasti kyseenalaiseksi, että kyseenalaistavaa oppilasta ei saatu kuriin, laitettiin tarkkailuluokalle.

Joku on joskus keksinyt normin, jonka mukaan kaikkien tulisi olla, elää ja käyttäytyä, ja siihen normiin perustuvat kaikenkarvaiset oirekartoituslomakkeet: ASSQ:t, 17D:t, Viivit ja mitä näitä onkaan, ja kun ylittää tietyn sovitun pisterajan, määritellään vaivaiseksi.

Tämä vaivaiseksi määrittely tehdään kolmesta syystä. Kuten elämäni ensimmäinen psykiatri, jonka kanssa keskustelin, totesi: Kelaa varten, vammaistuen maksatusta varten tai kuntoutusten tai terapioiden maksamispäätöksiä jouduttamaan.

Toinen syy on oikeuttaa kaikki psyykenteollisuus: pönkittää lääketehtaita, psykologien ja psykiatrian ammatillista statusta ja sitä oikeutusta, johon se perustuu, heidän käsissään kun on sen määritteleminen, kuka mahtuu normeihin, elää hyväksyttävästi elämäänsä. Vaikka en minä sitä sano, ettei näistä interventioista apua olisi, ne kuitenkin oikeuttavat syyt, keskittyessään oireenmukaiseen hoitoon.

Kolmas syy on se, että kun ongelma on löydetty, lokeroitu, nimetty ja eristetty, oireita on paljon helpompi hoitaa kuin syitä. Esimerkiksi silloin, jos syy oirehdintaan löytyy sosialisaatiohistoriasta, ei koulua, kavereita ja työpaikkoja oikein jälkikäteen voi laittaa kollektiiviseen vastuuseen, eikä näin haluta tehdä silloinkaan, jos on osoitettavissa, että sairas onkin jokin tietty organisaatio, ja potilas on vain oire.

Otan esimerkiksi. Jos esimerkiksi työkykytutkimuksiin kuuluvissa neuropsykologisissa tutkimuksissa tulee esille joitakin piirteitä, joita voi liittää Aspergerin syndroomaan, ja osa ei sovellukaan muottiin, eikä tietenkään sovellu, sillä Aspergerin syndrooma, ADHD ja muut lomakekartoituksilla selvitettävät diagnoosit ovat synteettisiä diagnooseja: niissä on leikattu ja liimattu yhteen erilaisia piirteitä, joiden esiintyessä riittävän usein yhdessä ajatellaan, että ne jotenkin korreloivat. Tämän vuoksi varmaan Asperger poistettiinkin äskettäin ICD-diagnoostiikasta, jolloin tilalla voidaan käyttää vaikkapa "haastavan persoonan" diagnoosia. Tällainen diagnoosi väistää kokonaan ne syyt, mitä mahdollisesti haastetaan, ja mistä haastava käyttäytyminen oirehtii, ja leimaa tutkittavan itsensä ongelmaksi.

En ole yksin skeptikkona. Esimerkiksi filosofi Lauri Rauhala, jonka oppilas psykiatrian filosofiassani olen, on sitä mieltä, että psykiatriassa maailmankuvan kriisiytyminen projisoidaan yksilöön itseensä, ja norminmukaisuudesta poikkeaminen patologisoidaan.

Psykiatriassa erilaisuus määritellään poikkeavuudeksi, ja siitä tehdään sairaus, jolloin syyt projisoidaan seurauksiin.

Maahanmuuttajat kuluttavat ja työllistävät

Maahanmuuttoon liittyvä niin sanottu keskustelu tuppaa olemaan siinä mielessä yksipuolista, että siinä maahanmuuttajat - siis eivät sellaiset, joilla on työpaikka täällä valmiina - nähdään yksipuolisesti pelkkinä kuluerinä, ja tämäkin tarkastelu vielä tehdään lyhyehköllä aikajänteellä. En ole mielelläni ensimmäinen enkä edes viimeinen ihminen muuntamaan rahaksi sellaista, joka ei ole rahaksi muunnettavissa, kuten ihmisyyttä tai luontoa, ylipäätään mitään, jonka olemassaololla on itseisarvo, mutta väännetään nyt hieman kuitenkin. Ihminen ei minulle ole ensi- eikä edes viimesijaisesti kuluttaja, vaan arvon tuottaja, enkä tarkoita tällä ensisijaisesti tuotannollista arvoa. Vaikka ei mikään todistelu änkyröiden mieltä muuta, sillä he ovat jo valmiiksi lukkinneet katsantonsa.

Vaikka otettaisiin maahanmuuttajien kotoutumiseen nihkeämpi kanta, ja oletettaisiin heidän työllistymisensä olevan ainakin alkuvaiheessa heikonlaista, siltikään heidän kansantaloudellinen saldonsa ei ole yksituumaan kielteinen. Miksi näin?

Vaikka maahanmuuttaja olisi vasta matkalla oman elämänsä subjektiksi, itsensä saati toisten työnantajaksi, hallinnollisena objektinakin hän työllistää: paitsi virkamiehiä, tutkijoita ja sosiaalitointa, joita tietenkin niin nuivisto kuin hallituskin yksimielisesti pitävät julkisrahoitteisina pahoina, he myös ostavat palveluita ja tuotteita. Eli työllistävät yksityisten palveluiden tuottajia, pitäen omalta osaltaan pyöriä pyörimässä. Ei tarvitse tuntea kansantaloustiedettä ymmärtääkseen, että lisääntyvä kulutuskysyntä lisää tuotantotarvetta, mikä taas lisää mahdollisuuksia työllistää.

Tämä siis lyhyellä tähtäimellä. Pidemmällä tähtäimellä maahanmuuttajat muuttuvat arvon kuluttajista sen tuottajiksi. Vaikka kyllä he jo lyhyemmällä tähtäimelläkin he tuottavat tänne arvoja, jotka ravistelevat, avaavat ja tuulettavat ummehtuneen, sisäsiittoisen, ksenofobisen, masentavan ja lannistavan ilmapiirimme. Mutta tämä menee nuiviston mielestä sen verta hippiosastolle, että olkoon oman messunsa väärti aihe.

Heikki Hiilamo, tolkun ääni

Sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamon sunnuntaihesarin kirjoitusta, jossa analysoitiin rasismin yhteiskuntapoliittisia taustatekijöitä, on moni jakanut ihastuneena. Parasta antia Heikki Hiilamon kirjoituksessa oli sen yritys maahanmuuttovihan yhteiskuntapoliittiseen analyysiin. Tässä osuudessa Hiilamo puhui tutkijana. Tässä tiivistettynä Hiilamon kirjoituksen positiivinen anti, miehen itsensä sanoin:

""Suomalaista maahanmuuttokeskustelua ei voikaan ymmärtää ilman sen yhteiskunnallista taustaa. Ja vielä tärkeämpää on huomata, että siihen voi tuskin vaikuttaa ilman yhteiskunnallisia ratkaisuja."

"Suuri yhteiskuntapoliittinen haasteemme on yhtä aikaa integroida maahanmuuttajat suomalaiseen yhteiskuntaan ja pitää huolta siitä, että myös keskiluokka ja köyhälistö pysyvät mukana."

Sen sijaan Hiilamon anti oli pettymys siinä mielessä, että hän ei käyttänyt tutkijan paikkaa ottaa kantaa. Hiilamo normalisoi aivan liiaksi rasismia, ja postuloi vain rasistien päiväunissa esiintyvän kauhukuvan "toisesta ääripäästä", varmaankin koettaakseen vierittää syyllisyydentuntoa niiden epäonnistuneiden luusereiden - joiden muotokuvan Hiilamo ansiokkaasti piirsikin - harteilta, jotka projisoivat työttömyyttään, tarkoituksettomuuttaan ja naisettomuuttaan turvapaikanhakijoihin.

Jäin kaipaamaan analyysia niihin yhteiskunnallisiin prosesseihin, jotka aiheuttavat juurettomuutta, syrjäytymistä ja tarkoituksettomuutta. Eivät ne syiksi mainitut ylikansallisen pääoman liikkeet nyt niin kasvottomia ole, vaan kyllä taustalla on poliittisia päätöksiä, jotka aikaansaavat omaisuuden keskittymistä, veronkiertoa, peruspalveluiden lakkauttamista ja ulkoistamista.

Okei, paperitehtaan lakkauttamisen takia työttömäksi jäänyt ei ole surkea luuseri. Sen sijaan se, joka tästä tekee sellaiset johtopäätökset, että mamut vievät leivän ja naiset, on, sillä se, miten päättää suhtautua tähän onnettomuuteen, on oma valinta. Aikuinen ihminen ei päätä siitä, miten maailmanmarkkinat makaavat, mutta sen, miten hän itse makaa, hän päättää itse.

Hiilamon kirjoituksesta oli vaikea olla saamatta sitä vaikutelmaa, että kun rasismia ymmärretään, se myös hyväksytään. Toivon olevani väärässä, sillä toki sen syitä voi pyrkiä ymmärtämään, mutta hyväksyttävää siitä ei saa millään. Kun Hiilamo väittää, että tolkuksi nimitettyä keskitietä ei enää ole missään, Hiilamo itse paikoittaa sen tolkun tukevasti samoille majoille presidentti Niinistön kanssa. Tolkku ei ota kantaa, vaan hiljaa hyväksyy paitsi rasismin, myös sitä Hiilamon sanoin aiheuttaman eriarvoisuuden.

Linkki Hiilamon kirjoitukseen löytyy klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Epäjohdonmukaiset rasistit

Rasistit syyttävät, että tänne tulijat loisivat meidän kustannuksellamme. Sitten jos joku meikäläinen armosta antaa heikäläiselle työtä, vievät työpaikkamme. Rasistit eivät tykkää siitä, että tuovat tänne perheensäkin mukanaan helpottamaan kotiutumista, ja sitten toisaalta rasistit syyttävät maahanmuuttajia siitä, että nämä eivät kotiutuisi. Ja jos eivät saa perhettään yhdistettyä Suomeen, ja sattuvat tapaamaan suomalaisen (naisen), vievät sitten naisemmekin. Maahanmuuttajanainen saa tietenkin viedä suomalaisen miehen, sillä eivät naiset mitään vie, koska ovat miesten omaisuutta. Heitä saakin sitten käyttää miten lystää. Mies vie, nainen vikisee.

Sitten rasistit syyttävät, että näiden naisetkin kulkevat burkhassa, hijabissa tai niqabissa niin että heistä ei näe mitään. Ei näe Ku Klux Klanistakaan, eikä niistä naisista, jotka on hakattu hiljaisiksi kotiorj... äideiksi.

Olisi reilua, että rasisti myöntäisi olevansa rasisti. Ja sen jälkeen pitäisi leipäläpensä kiinni. Opettelisi ainakin ensin johdonmukaisuutta ennen kuin avaa sen sanaisen arkkunsa "ilmaistakseen mielipiteensä" (ei-läntisestä) maahanmuutosta, joka on "kriittinen", koska se perustuu sellaiseen "kansalais"mediaan, jonka "uutiset" on suoraan imuroitu mistä tahansa chatistä tai litteroitu suoria kuulopuheita ja josta mainostulot valuvat suoraan Espanjaan veropakolaiseksi muuttaneen roikaleen taskuun. Opettelisi lukemaan, opettelisi ajattelemaan. Typerys.

Kasvaminen on kasvamaan saattamista

Kun mietin sitä, missä, milloin ja kenen toimesta minua on kasvatettu, ensimmäisen tahon luulisi loogisesti olevan omien vanhempien, jotka huolehtisivat primaarisosialisaatiosta. En kokenut koskaan lapsena minua kasvatettavan, vaan minua kohdeltiin täysiveroisena yksilönä, jonka mielipidettä kysyttiin ja kunnioitettiin, ei vähiten silloin kun vanhempieni erotessa minua pyydettiin ottamaan kantaa siihen, kumman luona haluaisin vastaisuudessa asua ja kumman sukunimeä kantaa.

Muistan saaneeni vanhemmiltani vain kaksi ohjetta, molemmat isältäni, ensimmäisen murrosiässä ja toisen aikuistumisiän kynnyksellä (minulla aikuistuminen oli hyvin hidas prosessi, eikä se milloinkaan pysähdy). Näiden eksplisiittisen ohjeiden lukumäärän ollessa näin rajallinen, sitäkin paremmin ne jäivät mieleeni.

Ollessani arviolta 15-16 -vuotias, isäni halusi ilmeisesti alleviivata kasvatustilannetta ostamalla minulle yhden lonkeron. Avasimme lonkerot, jolloin isäni sanoi, että hän toivoisi minun hankkivan ulospäinsuuntautuneen tyttöystävän, joka veisi minut ulkomaailmaan, ihmisten pariin (olin jo lapsesta alkaen viihtynyt niin hyvin itsekseni, että vanhempani tästä huolestuneena veivät minut perheneuvolan psykologin tutkittavaksi jo noin 3-vuotiaana).

Toisen kerran isäni ohjasti minua abivuotenani, tunnustaen, että yksi niistä asioista, joita hän elämässään eniten katui, oli se, että hän keskeytti oppikoulun vain muutamaa kuukautta ennen ylioppilaskirjoituksia, ja sitten katseli vain vähän myöhemmin kun hänen ikätoverinsa olivat siellä, missä tapahtui historiallisena hetkenä, eli valtaamassa Vanhaa. Isäni sitten vannotti minua, että "poika, valtaa Vanha".

Vailla eksplikoituja ja sanallistettuja kasvatuksellisia ohjeita, vanhempani ovat siirtäneet minuun paljon arvostuksiaan: äitini kauneudentajun ja idealismin, isäni luonnonrakkauden ja urheilun arvostuksen. En tiedä, tunsivatko vanhempani J.A. Hollon kasvatusfilosofiaa muuten kuin korkeintaan otsikkotasolla, mutta ajatellessani sitä, miten vanhempani ovat täyttäneet kasvatustehtävänsä, ajattelen Hollon mottoa "kasvaminen on kasvamaan saattamista". 

Tämä oli aloituspuheenvuoroni kasvatustieteen kurssilla "Kasvatus, koulutus ja kehitys elämänkulussa"

Asiakkaaksi vapautettu potilas priorisoi itsensä

Jotta palvelu voisi kehittyä, sitä on koeteltava ennakkotapauksin, joita vastaan on kehiteltävä toimintastrategioita. Ajatellaanpa hypoteettisesti tilannetta, jossa autoton, joukkoliikenteen vaikutusalueen ulkopuolella asuva loukkaisi sen verta pahasti jalkansa, että ei pääsisi lääkäriin. Ei edes taksilla, sillä hänen rahansa ovat loppu let's say viikkoa ennen palkkapäivää. Oletamme myös, että hän on paikkakunnalle vastatullut tai muuten vain erakko, eikä hänellä ole ystäviä tai sukulaisia asuinpaikkakunnallaan. Mikä neuvoksi?

Laitoin parviälyn asialle, kuten professori Yrjö Engeström sanoisi, yhteiskehittelyn merkeissä. Keskusteluun osallistuikin kaksi terveydenhoidon ammattilaista. Näistä sairaanhoitajan neuvona oli soittaa hätäkeskukseen ja tilata ambulanssi, kun taas ambulanssikuski kehotti priorisoimaan vakavasti sitä, kuinka vakavasta vammasta on kyse ja onko sen takia tarpeen varata kallisarvoista resurssia itselleen. Tämä nimittäin johtaa siihen, että kyseinen palvelu on pois jonkun muun käytöstä, ja joku muu voi vaikka heittää henkensä tämän takia.

Suunnilleen tämän vuosituhannen aikana terveydenhuollon on vallannut asiakkuusparadigma aiemman potilasparadigman sijaan. Tässä paradigmassa lääkäri ei ole asiantuntijatiedon yksinvaltias, vaan asiakas osallistuu itseään koskevissa asioissa palveluneuvotteluihin. Tämä suuntaus on linjassa yhteiskunnan muitakin sektoreita läpäisseen (uus)liberalistisen suuntauksen kanssa. On kuitenkin vaarana, että kun potilas vapautetaan asiakkaaksi, samalla päästetään peto irti.

Uusliberalistinen diskurssi on nimittäin täysin neuvoton yleisinhimillisen itsekeskeisyyden kanssa, jossa tietenkin asiakkaaksi voimaannutettu eks-potilas uuden voimansa tunnossa tietenkin priorisoi juuri oman vaivansa kaikkein tähdellisimmäksi, polttavimmaksi ja letaaleimmaksi. Näitä tapauksia muuten tulee lisää, uusliberalistisen diskurssin seurauksena olevan palvelujen keskittämisen (jota sanotaan keskittymiseksi, huomaa yhden kirjaimen ero, yy ei ole ää) johtaessa siihen, että palvelujen saatavuus priorisoidaan niiden saavutettavuuden edelle.

Ajatellaan esimerkiksi synnyttämistä. Raskaushan ei ole sairaus. Sellainen siitä kuitenkin on medikalisoitu päivystysasetuksen myötä, ja tämä päivystysasetus tulee johtamaan siihen, että yhä useammin niitä ambulansseja tullaan tilaamaan niinkin arkipäiväistä ja vieläpä myönteistä tapahtumaa varten kuin synnytys ihan vain siksi, että oma synnytyssairaala ollaankin lakkautettu, eikä perheellä ole käytössä autoa tai luotijunaa 24/7.

Tästä varmaankin uusliberaalit viis veisaavat, vaan sulkevat silmänsä näiltä päätösten ei-aiotuilta seurauksilta, jotka eivät sovi kuvaan.

Onko perhe vain hyvätuloisen suomalaisen oikeus?

Tänään Hesarissa julkaistun mielipidekirjoituksen mukaan Petteri Orpon sisäministeriö valmistelee lainmuutosta, jossa perheenyhdistämiseen vaaditaan yhdistäjältä 2600 euron kuukausittaiset nettotulot. Kun samanaikaisesti työ- ja oikeusministeri Jari Lindström toteaa, että maahanmuuttajille ei tarjota työllistymiseen mitään ohituskaistaa (ei siis ilmeisesti edes etuajo-oikeutta kuntouttavaan työtoimintaan, työehtosopimuksia alittaviin palkkoihin tai matalapalkka-alojen töihin), nähtäväksi jää, mitä kautta maahanmuuttaja ylipäätään työllistyy Suomessa saati niin, että hänellä olisi oikeus perheeseen.

Jo nyt monille aloille on vaikeuksia saada kotoperäisiä tekijöitä edes työntämällä, kuten bussikuskeiksi, joka ei ole varsinainen matalapalkka-ala, mutta jää kuitenkin selkeästi alle tuon vaaditun 2600, puhumattakaan siitä, mistä jatkossa saadaan lähi- ja apuhoitajat vanhainkoteihimme, kun sairaanhoitajakin saa tehdä jatkuvaa kolmivuorotyötä voidakseen edes haaveilla em. tulotasosta. 

Millainen tulotaso sitten vaaditaan perheenyhdistämiseen? 2600 euron nettotienesteille tarvitaan noin 4000 euron bruttotulot. Tämä onnistuu ehkä IT-huippuosaajilta tai vierailevilta professoreilta, jos siis maahanmuuttajia ajatellaan, tai menestyvältä yrittäjältä. Tai vakituisesti palkatulta keskiasteen lehtorilta, jos hänellä on kaikki ikälisät ja useamman aineen opetustunteja, ja vielä oppilaanohjausta päälle, ja sellaisia ei maahanmuuttaja saa: lehtoraattia saati ikälisiä, koska hänen työkokemuksensa eivät kuulu Suomen kunta-alojen piiriin, ja toisaalla hankitun pätevyyden suoraan tunnustamisesta ollaan kaukana. 

Sisäministeri näyttää olevan Hommafoorumin panttivankina - kuten vasemmistoliiton Annika Lapintie huomautti - ja oikeus- ja työministeri tietämätön siitä, että hänenkin rooteliaan säätelee perustuslaki, jonka mukaan kaikki Suomessa asuvat ihmiset ovat lain edessä edes periaatteellisesti samanarvoisia. Jos perheenyhdistäminen aiotaan näillä askelmerkeillä mahdolliseksi, nostettakoon sitten kaikkien alojen minimipalkkaa noin 4000 euroon. Muuten perhe-elämään on oikeus vain hyvätuloisilla Suomen kansalaisilla, jolloin rajalinja ei kulje vain kansalaisuuden vaan myös tulojen mukaan. Tällä meiningillä loppuvat Suomesta paitsi työntekijät sellaisilta aloilta, joihin ei kukaan syntyperäinen suostu työntämättä, myös lapset, ja huoltosuhteemme käy mahdottomaksi. 

Hesarin kirjoituksen voi lukea klikkaamalla otsikkoa. 

Itsensäsiirtohinta kansalaisille!

Oikeistolle ihmisyyden ylin mittari on kuluttaminen. Luen oikeistoon tässä myös liberaalit yleensä, ja heitä löytyy melkein kaikista puolueista. Jos se, että ihmisarvo riippuu kulutuskyvystä, ei ole aiemmin tullut selväksi, niin nyt viimeistään tuli siinä, miten Kataisen hallitus junaili maamme sähköverkoston yksityisen toimijan yksityisomaisuudeksi, tämän nostaen saneluluontoisesti ja kertaheitolla kuluttajasähkönsiirron hintaa.

Tässä olisi tutkivalla journalismilla töitä, kuka tästä hyötyi. Ketkä hyötyivät lähes verottomista eläkefirmojen sijoituksista, näiden "Carunan" ja "Elenian" (mitä ihmettä nuokin tarkoittavat) johdon lisäksi? Joskin voi näyttää hyvältä, että eläkesijoituksia vahtivat demokraattisesti valitut tahot, tästä kaksoissidoksesta aiheutuu myös jääviysongelma, vai tietääkö joku sellaista mekanismia, miten rahasäkin intressejä voi vahtia ottamatta huomioon sen omistajien intressejä, ja tietääkö joku sellaista mekanismia, jossa pyyteellinen osapuoli ei toimisi pyyteellisen osapuolen tavoin, ja siihen pyyteellisyyteen kuuluvat palvelukset ja vastapalvelukset.

Kapitalistien on mahdotonta tunnustaa vapaan kilpailun johtavan keskittymiseen, joka johtaa oligopoliin. Vastaväitteenä joku kapitalisti voi esittää, mitä tapahtui kilpailun myötä pitkän matkan bussiliikenteen hinnoille (lukuunottamatta ns. lipputuotteita, joihin tämä ei ole vaikuttanut). No, kyllähän tämä kieltämättä näkyi positiivisesti kertalippujen hinnoittelussa, mutta erotuksena sähköverkkoon on se, että teitä ei voi myydä, tai kyllä kai nekin voi siinä missä liikeyrityksiä nyt voi myydä.

Kyllä liikeyritykseksi muutetun, entisen liikelaitos-Destian myymistä on jotenkin helpompi ainakin ajatella, kuin Tie- ja vesihallituksen. Jos ajatellaan, että Suomi myisi Destian Luxemburgiin, jokainen tielläliikkuja joutuisi tavalla tai toisella maksamaan itsensäsiirtohintaa, ja helpoimmin tämä olisi kerättävissä joukkoliikenteen lippujen hinnoissa.

Tosin Matkahuollolla on edelleenkin oligopoli bussi-infran osalta kilpailulle avatuilla kvasimarkkinoilla, mikä ilmenee esimerkiksi siinä, että heillä on yksinoikeus linja-autoasemien käyttöön. Tätäkään ei yksityistämis- ja kilpailutususkontoa tunnustava kapitalisti varmaankaan myönnä.

Edellisten esimerkkien luulisi kuitenkin opettavan sen, että valtion infrastruktuuria ei kannata yksityistää, enkä tarkoita infralla junia, vaan infran infraa eli raiteita. Anne Bernerin tekemisiä kannattaakin pitää silmällä.

Jos jotain hyvää tästä koplauksesta seuraa, on se, että sähkölämmitettyjen talojen kysyntä romahtaa, mikä johtaa pakkoon laskea talojen myyntihintoja.

Taloussanomien jutun aiheen ympäriltä voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Työssä oppimisen piilo-opetussuunnitelma

Koska työhistoriani on hyvin kirjava ja osin siinä mielessä traumatisoivakin, että olen vain harvoin päässyt hyödyntämään palkkatöissäni kykyjäni tai edistämään kiinnostuksenkohteitani, koen, että merkittävin töistäni saamani oppi liittyy omaan itseeni. Tärkeämpää minulle on ollut se, mitä olen oppinut itsestäni ja organisaatioista yleensä kuin varsinaiseen tiettyyn tehtävään sidottu oppiminen, näiden tehtävien vaihtuessa tiheään. Tiettyyn tehtävään sidottu oppiminen, joka koskee esimerkiksi organisaation rakennetta, työnjakoa, ammattiterminologiaa tai tietokoneohjelmia, vanhenee nopeasti, mutta em. kaltainen metatieto on pysyvämpää.

Olen oppinut palkkatöissäni paljon omista toimintamalleistani ja motiiveistani, mutta lähinnä vasta jälkeenpäin, saatuani hieman etäisyyttä. Mitä enemmän erilaisista töistä ja työyhteisöistä on kokemusta, voi havaita toistavansa joitain samoja toimintamalleja suhteessa esimerkiksi työyhteisöön, tai sitten toimivansa ihan eri tavoin. Tämä vertailutieto voi eräänlaisena metakognitiona auttaa muodostamaan tulevissa työpaikoissa toimivia toimintatapoja tai ainakin siitä voi ammentaa varoittavia esimerkkejä. 

Jotta en tulisi kyynisyyksissäni täysin väistäneeksi varsinaista aihetta - mitä on työssä oppiminen - niin työssä oppimiseen liittyy paljon poisoppimista, ainakin pätkätyöläisillä. Tästä anekdoottina voi mainita sen, että jos aiemmin opetusalan liepeillä - esimerkiksi opetussuunnittelussa - toiminut vaihtaa alaa terveydenhoitoon, tällöin hänelle voi aiheutua kognitiivista dissonanssia hänen huomatessaan, että "ops" ei enää tarkoitakaan opetussuunnitelmaa vaan jotain ihan muuta. 

Minä ja työminä

Joku - en muista kuka, ja liekö sillä asian kannalta suurta väliäkään - on suositellut, ettei pitäisi pitää (liian) poissulkevaa erottelua työminän ja siviiliminän välillä. Taisi olla kasvatustieteen opettajan ehdotus. 

Jos käsitys itsestäni työssäni - epäkelpo osastonsihteeri - ulottaisi lonkeronsa vapaa-ajallenikin, en voi nähdä tuosta seuraavan mitään hyvää. Voisin luulla olevani väärä mies oikeassa paikassa, vaikka asia on aivan päinvastoin. 

Sen sijaan logiikan kannattaa antaa kulkea päinvastoin: siviilissä olen ystävistäni ja perheestäni välittävä, monin tavoin lahjakas ihminen, jolle on ominaista taistella niiden asioiden puolesta, joihin uskoo. Tosin tämäkin suunta voi olla omiaan aiheuttamaan turhautumaa: havaitsisin oitis, että en pääse toteuttamaan lahjojani palkkatyössäni, ja se, että taistelen uskomieni asioiden, itseni ja kollegoideni oikeuksien puolesta, on aiheuttanut minulle ongelmia töissä, tai tarkemmin sanoen työpaikassani.

Tästä päästäänkin aasinsillan kautta pohtimaan työn määritelmää: työtä kai se on se taistelunikin uskomieni asioiden puolesta, vaikka se saattaakin ainakin osittain olla kompensaatiota, pyrkimystä toteuttaa itseään edes jossakin, jos se ei työpaikassa onnistu. Eivätkä työ ja työpaikka ole synonyymejä, kuten edellä on nähty: työpaikka on se fyysinen ympäristö, jossa palkkatyötä satutaan harjoittamaan, mutta eivät tekemiseni sieltä ala eivätkä sinne lopu. Onneksi. 

Uusliberalistinen koulu

Tämä on tenttivastaukseni verkkotenttiin opintojaksolla "Kasvatus, yhteiskunta ja kulttuuri", josta sitten paljastui, että olinkin tehnyt sen turhaan. 

2000-luvun koulussa oppilaita on alettu kutsumaan opiskelijoiksi, ja heidät ymmärretään koulutuksen asiakkaiksi, jotka suorittavat kulutusvalintoja. Yleensäkin trendinä on koko ajan kasvattaa koulutuksen valinnaisuutta, uusliberalistisen ideologian mukaisesti. Kertoisin heille (1970-luvulta aikakoneella nykyaikaan matkanneille) myös, että tällä hetkellä vallalla on sivistystä halveksiva ilmapiiri, mikä näkyy siinä, että innovaatiopuheista huolimatta, korkeakoulut nähdään pikemminkin menoeränä kuin resurssina. Tämä näkyy nykyhallituksen politiikassa, jossa perussuomalainen sivistyksen halveksunta lyö kättä kokoomuslaisen uusliberalismin ja keskustalaisen teeseitse-insinörismin kanssa. 

Tällä hetkellä muodissa on ns. ilmiöpohjainen oppiminen, jossa pyritään laajojen asiakokonaisuuksien haltuunottoon oppiainerajojen ylitse. Juuri hyväksytyssä uudessa opetussuunnitelmassa sanotaan lukioiden osalta, että oppimiskäsitys perustuu opiskelijan aktiiviseen, itseohjautuvaan ja tavoitteelliseen toimintaan. Tämä itseohjautuvuuden ideaali on opiskelijoille esitetty vaatimus, ja tulee johtamaan koulupudokkuuden lisääntymiseen, kun samanaikaisesti vähennetään resursseja oppilashuollosta. Itseohjautuvuus on palauttanut takaovesta Bernsteinin ajatuksen kehittyneestä ja rajoittuneesta koodista, lisäten koulutuksen sosiaalista määräytyvyyttä. Toinen syy koulutuksen luokkamääräytyneisyydelle on rinnastainen Bernsteinin ajattelulle: kyky tehdä koulutuksen vaatimia valintoja on luontevammin kehittynyt ylemmissä yhteiskunnallisissa kerrostumissa, joiden lapset osaavat luovia koulutus- ja uraviidakossa. Kerran jo kadonneeksi luultu koulutuksen yhteiskuntaluokkarakennetta uusintava vaikutus on palannut.

Kun tolkuttomuuskriittinen presidentti jakoi kansan kahtia

Ns. tolkkua puolustanut tasavallan presidentti valitsi sitten puolensa. Hän on tolkun mies tai ainakin tolkuttomuuskriittinen.

Tolkun luulisi viittaavan ns. ääripäiden väliin, siihen tilaan, jossa suuri, hiljainen enemmistö sijaitsisi, mutta koska toinen ääripää sijaitsee vain äärioikeistobloggareiden fantasiamaailmassa, poissulkemismenetelmällä tolkkua ei voi paikantaa minnekään muualle kuin juuri tänne. Äärioikeiston fantasiamaailmaan. Ainakin minulle on opetettu sellainen ontologia, jossa olevaisen ja tyhjän välissä ei voi olla mitään muuta kuin tyhjää.

Kun Sauli Niinistö oli juuri ehtinyt suosittelemaan tolkullisuutta, hänen seuraava puheensa sitten paikoitti lopullisesti tolkun ontologian, sen,  missä se tolkku on. Tolkullisuus on presidentin kuvaamana suvaitsemattomuuden suvaitsemista, rasismin hyssyttelyä, vaikenemista ja käsien nostelua.

Presidentin tulee olla arvojohtaja, ei peesaaja. Retorisesti tämä kieltämättä yrittää olla ovela temppu: käyttää arvojohtajan asemaa, toimien peesaajana niille tahoille, jotka ovat nousseet valtaan sillä, että ovat keksineet johtaa parinkymmenen prosentin kansanosaa harhaan siinä määrin, että ovat myyneet heille sen ajatuksen, jonka mukaan edustavat heitä, vaikka tosiasiassa he johtavat näitä harhaan omassa vallanhimossaan. Tosiasiassa he ovat markkinamiehiä, jotka kaupittelevat arvotyhjiössä eläville omia arvojaan.

Nyt meillä on siis presidentti, joka mukailee ja peesailee nuivia. Jos se on arvojohtamista, että peesaillaan sitä, että hallituksessa peitellään rasistien tekosia ja naamioidaan se hyväksyttävän näköiseksi, olen sitten johtamiskriittinen.

Kasvatus sosialisaationa

Tämä on tenttivastaukseni verkkotenttiin opintojaksolla "Kasvatus, yhteiskunta ja kulttuuri", josta sitten paljastui, että olinkin tehnyt sen turhaan. 

Kasvatus voidaan jakaa perheissä tapahtuvaan primaarisosialisaatioon ja kasvatusinstituutioissa tapahtuvan sekundaarisosialisaatioon. Primaarisosialisaatiossa opitaan ihmiselle lajityypillistä käyttäytymistä ja siinä opittu toimii pohjana sekundaarisosialisaatioprosessille. Primaarisosialisaatiossa opitaan myös opiskeluedellytykset, kuten kieli ja yleinen tiedonjano. Usein nämä edellämainitut edellytykset ovat suhteessa perheen yhteiskunnalliseen asemaan; Basil Bernsteinin mukaan opiskelu on alemmille sosiaaliluokille vaikeaa, koska heiltä usein puuttuu käsitteellisen kielenkäytön kyky ja kyky abstraktiin ajatteluun. Tätä hän kutsuu rajoittuneeksi koodiksi. Varhaisin sekundaarisosialisaation kasvatusinstituutioista on tietenkin päiväkoti, ja keskeisin koulu. 

Sekundaarisosialisaatio rakentaa primaarisosialisaation päälle, mutta ei voi korvata sitä, sillä se on kuin rakennettaisiin talo suolle, ilman perustaa. Sekundaarisosialisaatiossa institutionalisoidaan kasvatus systematisoiduksi koulutukseksi, jota säätelee poliittisesti säädelty opetussuunnitelma. Jos primaarisosialisaatiossa opitaan olemaan ihminen, sekundaarisosialisaatiossa opitaan olemaan ihmisiksi, eli toimimaan yhteiskunnallisen työnjaon rooliodotusten mukaisesti. Nämä rooliodotukset ovat usein sosiaalisesti periytyviä, ollaan sosialisoiduttu tietyn kulttuurin kuten esimerkiksi työväestön tai keskiluokan jäseneksi.

.

Työttömät tohtorit kilpailukykyä pelastamassa

Ihmettelen, miten oman alansa korkeasti koulutettujen asiantuntijoiden irtisanominen pienentää työttömyyttä. Miten yliopistolla ja ehkä vain siellä uraa tehnyt "tuotteistaa" osaamisensa? Minne? 

Toki akateeminen tutkija on useimmissa tapauksissa hakemisen ekspertti, hänhän on tottunut hallinnoimaan hakemuksia ja apurahoja. 

Kilpailukyvystä ja innovaatioista en tässä puhu mitään, sillä ne on jo heitetty romukoppaan, se osa, joka ei ole aivovuotanut sivistysvaltioihin, vieden projektirahoituksensa ja tutkimusryhmänsä mukanaan esimerkiksi Norjaan. 

Verotus vähentää porvarillisen katsantokannan mukaan innovatiivisuutta, joten akateeminen tutkija, jonka palkasta edes osa maksetaan verovaroista, on tällä logiikalla vähemmän innovatiivinen kuin vaikkapa sataprosenttisesti säätiön apurahalla eläjä, koska hän on loisija, eikä loisijan tarvitse innovoida kun on leipä niin leveä ja askel keveä. Verotus onkin pahasta, ja kaikki, joiden palkat maksetaan edes osittain verovaroista, ovatkin tietystikin loisia.

Yliopistojen irtisanomiset ovat varmaan myös reiluja: on jo aikakin, että akateemisten asiantuntijoiden työttömyys saadaan ajantasaistettua muiden alojen tasalle.

Rasistien, ei kirkon panttivankina

On kukkupuhetta, että valtio olisi hengellisesti jotenkin valtiokirkon panttivankina, kuten jotkut ateistit väittävät. Olisikin. Nythän valtio on rasismin panttivankina pakotettu äärikonservatiivien myötäilyyn, kun taas kirkko johtaa humanistista keskustelua ja ennen kaikkea antaa esimerkkiä humanistisista teoista omalla arvoesimerkillään. 

Milloinkaan tämä ei ole käynyt yhtä selväksi kuin niinkutsuttuun pakolais"kriisiin" suhtautumisessa. Kriisi se on vain "maahanmuuttokriitikoiden" mielestä, joiden panttivankina Timo Soini on, ja jonka panttivankina Sipilä on, ja hän on joutunut oppositiotaipaleen pelossa myötäilemään nuivaa maahanmuuttolinjaa. Sen sijaan kirkon ei tarvitse mitenkään muuttaa linjaansa: riittää, kun kirkon edustajat muistuttavat kristinuskon opetuksesta: kohtele muita kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan.

Sitä groteskimpaa rasistien onkin vedota kirkkoon ja piiloutua kristillisiin symboleihin, mistä kirkko sanoutuikin ripeästi irti. 

Tällä hetkellä näyttää siltä, että meillä on valtionkirkko vain siinä mielessä, että valtio on ulkoistanut humanismin ja arvot kirkolle. 

Innoituksena tämän kirjoittamiseen toimi pastori Pekka Elonheimon blogi, jonne pääsee klikkaamalla linkkiä. Pekan blogista voi tarkistaa tarkempia yksityiskohtia niiksi perusteluiksi, miten kristitty suhtautuu turvapaikanhakijoihin.

Jeesuskin oli maahanmuuttaja

Vuonna nolla - myöhemmin tarkistettu, että syntymävuosi olikin jotakin 4-6 ennen ajanlaskun alkua - syntyi Juudean Betlehemissä poika, joka tuomittiin kuolemaan tekaistulla kansankiihotussyytteellä. Suurin osa tietääkin, kenestä puhun. Puhun Jeesus Nasaretilaisesta, joka tunnetaan kristillisen Jumalan poikana, joka lunastaakseen häneen uskovat ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, ja kristinopin mukaan nousi haudasta.

Jeesus ei perustanut jeesuslaisuutta, mutta moni on Hänen nimeensä vannonut. Myös he, jotka kuljettelivat viime viikolla Rajat kiinni -mielenosoituksessa sellaista ristiä, jolle Hänet ristiinnaulittiin, vaatiessaan maamme rajojen sulkemista.

Jeesus olisi saanut meiltä ehkä turvapaikkastatuksen, syytettiinhän häntä Rooman valtakunnan keikuttamisesta. Olisikin mielenkiintoista tietää, olisivatko he keppihevostelijat, jotka Hänen ristiään kantoivat, myöntäneet turvapaikan maastamme Jeesukselle, joka tahtoi antaa anteeksi heidänkin syntinsä, joista hänellä ei ollut aavistustakaan, ja jotka olivat vastoin hänen opetuksiaan: rakasta lähimmäistäsi kuin itseäsi. Köyhä kansankiihottaja Lähi-Idästä toivotettaisiin täältä kyllä paluupostilla sinne, missä pippuri kasvaa.

Jeesus ei ratsastanut keppihevosella, vaan aasilla. Vaikka aaseja nämäkin ovat, mikä ei ole oikeudenmukainen havainto eläintä kohtaan.