Työttömän työnhakijan tilanne on useinkin monessa mielessä vaikea. Toimeentulo voi olla aika heikoilla, työttömyyteen liittyy leimautumista, minkä takia työnantajat ja pankkineuvojat katsovat kuin ruttotautista, ja itsekunnioitus ja mielenterveyskin voivat olla kovilla.
Hankalaa voi olla myös työssäkäyvällä. Palkasta voi jäädä matkalipun, asumisen ja muiden pakollisten kulujen jälkeen käteen juuri ja juuri toimeentulotuen verran, ja kyllä työssäkäyvälläkin on vaarana leimautuminen. Näin on varmasti ainakin silloin, jos kyse on akateemisesti koulutetusta henkilöstä, joka on juuttunut vuosikausiksi koulutustaan vastaamattomiin tehtäviin, jolloin hän näyttää epäonnistuneelta huippuosaajalta. Sitä hän tosin epäilee olevansa aina peratessaan sähköpostiinsa tulvineita työpaikkavahdin lähettämiä työ"tarjouksia", joista useimmista ymmärtää vain sen verran, että ei ymmärrä. Joissakin niistä puhutaan joistakin toiminnanohjausjärjestelmistä, joista työnhakija ei ole aivan varma, onko kyseessä neuropsykologia vai tietokoneet.
Tällöin on itsekunnioitus kovilla. Eikä asiaa yhtään helpota se, jos töissä jo alun alkaenkin on muistutettu siitä, että olet väärää sukupuolta, ylikoulutettu ja liian fiksu, jolloin sinusta tulee kävelevä itseään toteuttava ennustus. Kun tarpeeksi kauan sanotaan, että olet sopimaton, alat käyttäytymään sopimattomasti, pikku hiljaa suhtautumaan varmuuden vuoksi kriittisesti vähän kaikkeen, ampumaan kaikkea, joka liikkuu, kun ne ovat tähän asti tuoneet pelkkää jobinpostia.
Sitä alkaa epäilemään, että onko itsessä sittenkin jotain mätää, kun jatkuvasta taitojensa päivittämisestä ja täydennyskoulutuksista huolimatta ei pääse edes haastatteluihin, kun osa joskus hankituista valmiuksista on jo ehtinyt vanhentumaan. Mikäs siinä, jos olisi alle kolmekymppinen, mutta kohta 45-vuotiasta, joka alkaa epäillä, että väliaikaisesta järjestelystä onkin tulossa pysyvä, ei suuremmin naurata. Priimakin ruostuu pikku hiljaa sekundaksi.
Itsensä kouluttaminen toki kannattaa sikäli, että siitä saa edes ajoittaisen muistutuksen siitä, mikä on joskus ollut: ihan skarppi tyyppi, johon vielä keski-ikäisenäkin tarttuu tieto. Muuta apua siitä ei näytä olevan, ei, vaikka kognitiiviset valmiutesi olisivat dokumentoidusti poikkeuksellista huippuluokkaa. Huippuosaajaksi siitä on kuitenkin matkaa, mikä sinänsä on traagista kykyjen hukkakäyttöä.
Valmistuessani valtiotieteiden maisteriksi sosiologiasta, ymmärsin kyllä, ettei se ole mikään suoranainen käyntikortti. Oli siitä ainakin se apu, että opin ymmärtämään, millaisten rakenteellisen väkivallan prosessien kohteeksi olen joutunut.
Siihen meillä ei luulisi olevan varaa kansantaloutena, saati että se olisi kansanterveydellisestikään hyödyllistä, uskonsa menettäneet ihmiset. Jos on työttömyys tragedia, sitä on myös se, jos ei kaikkea koulutettua osaamistamme saada käyttöön Suomessa, yhdessä maailman koulutetuimmissa maissa.
Laitoin tämän kirjoituksen Hesariin. Saa nähdä, meneekö läpi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti