Kun kävin koulua, luokkaani mahtui kaikenlaista. Yksi kävi välillä kaatamassa vettä pesusienestä kanssaoppilaiden niskaan, toinen taas heitteli pyyhekumeja ilmaan ja otti niistä koppeja. Kolmas taas äänsi ärrän omaperäisesti, ja neljäs oli poikkeuksellisen hyvä päässälaskija. Nykyään kaikki heidät patologisoitaisiin.
Omana kouluaikanani ei ollut olemassakaan mitään ADHD:ta, ADD:ta, Aspergeria tai Tourettea. Ok, Tourette sentään perustuu neurologiseen oireiluun. Vähän poikkeavista osa häiritsi luokkaopetusta, osa ei. Satunnaisista häiriöistä pantiin välillä jälki-istuntoon, ja kun näistä satunnaisista istunnoista tuli tapa, ja opettajan auktoriteetti joutui niin pahasti kyseenalaiseksi, että kyseenalaistavaa oppilasta ei saatu kuriin, laitettiin tarkkailuluokalle.
Joku on joskus keksinyt normin, jonka mukaan kaikkien tulisi olla, elää ja käyttäytyä, ja siihen normiin perustuvat kaikenkarvaiset oirekartoituslomakkeet: ASSQ:t, 17D:t, Viivit ja mitä näitä onkaan, ja kun ylittää tietyn sovitun pisterajan, määritellään vaivaiseksi.
Tämä vaivaiseksi määrittely tehdään kolmesta syystä. Kuten elämäni ensimmäinen psykiatri, jonka kanssa keskustelin, totesi: Kelaa varten, vammaistuen maksatusta varten tai kuntoutusten tai terapioiden maksamispäätöksiä jouduttamaan.
Toinen syy on oikeuttaa kaikki psyykenteollisuus: pönkittää lääketehtaita, psykologien ja psykiatrian ammatillista statusta ja sitä oikeutusta, johon se perustuu, heidän käsissään kun on sen määritteleminen, kuka mahtuu normeihin, elää hyväksyttävästi elämäänsä. Vaikka en minä sitä sano, ettei näistä interventioista apua olisi, ne kuitenkin oikeuttavat syyt, keskittyessään oireenmukaiseen hoitoon.
Kolmas syy on se, että kun ongelma on löydetty, lokeroitu, nimetty ja eristetty, oireita on paljon helpompi hoitaa kuin syitä. Esimerkiksi silloin, jos syy oirehdintaan löytyy sosialisaatiohistoriasta, ei koulua, kavereita ja työpaikkoja oikein jälkikäteen voi laittaa kollektiiviseen vastuuseen, eikä näin haluta tehdä silloinkaan, jos on osoitettavissa, että sairas onkin jokin tietty organisaatio, ja potilas on vain oire.
Otan esimerkiksi. Jos esimerkiksi työkykytutkimuksiin kuuluvissa neuropsykologisissa tutkimuksissa tulee esille joitakin piirteitä, joita voi liittää Aspergerin syndroomaan, ja osa ei sovellukaan muottiin, eikä tietenkään sovellu, sillä Aspergerin syndrooma, ADHD ja muut lomakekartoituksilla selvitettävät diagnoosit ovat synteettisiä diagnooseja: niissä on leikattu ja liimattu yhteen erilaisia piirteitä, joiden esiintyessä riittävän usein yhdessä ajatellaan, että ne jotenkin korreloivat. Tämän vuoksi varmaan Asperger poistettiinkin äskettäin ICD-diagnoostiikasta, jolloin tilalla voidaan käyttää vaikkapa "haastavan persoonan" diagnoosia. Tällainen diagnoosi väistää kokonaan ne syyt, mitä mahdollisesti haastetaan, ja mistä haastava käyttäytyminen oirehtii, ja leimaa tutkittavan itsensä ongelmaksi.
En ole yksin skeptikkona. Esimerkiksi filosofi Lauri Rauhala, jonka oppilas psykiatrian filosofiassani olen, on sitä mieltä, että psykiatriassa maailmankuvan kriisiytyminen projisoidaan yksilöön itseensä, ja norminmukaisuudesta poikkeaminen patologisoidaan.
Psykiatriassa erilaisuus määritellään poikkeavuudeksi, ja siitä tehdään sairaus, jolloin syyt projisoidaan seurauksiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti