Joku - en muista kuka, ja liekö sillä asian kannalta suurta väliäkään - on suositellut, ettei pitäisi pitää (liian) poissulkevaa erottelua työminän ja siviiliminän välillä. Taisi olla kasvatustieteen opettajan ehdotus.
Jos käsitys itsestäni työssäni - epäkelpo osastonsihteeri - ulottaisi lonkeronsa vapaa-ajallenikin, en voi nähdä tuosta seuraavan mitään hyvää. Voisin luulla olevani väärä mies oikeassa paikassa, vaikka asia on aivan päinvastoin.
Sen sijaan logiikan kannattaa antaa kulkea päinvastoin: siviilissä olen ystävistäni ja perheestäni välittävä, monin tavoin lahjakas ihminen, jolle on ominaista taistella niiden asioiden puolesta, joihin uskoo. Tosin tämäkin suunta voi olla omiaan aiheuttamaan turhautumaa: havaitsisin oitis, että en pääse toteuttamaan lahjojani palkkatyössäni, ja se, että taistelen uskomieni asioiden, itseni ja kollegoideni oikeuksien puolesta, on aiheuttanut minulle ongelmia töissä, tai tarkemmin sanoen työpaikassani.
Tästä päästäänkin aasinsillan kautta pohtimaan työn määritelmää: työtä kai se on se taistelunikin uskomieni asioiden puolesta, vaikka se saattaakin ainakin osittain olla kompensaatiota, pyrkimystä toteuttaa itseään edes jossakin, jos se ei työpaikassa onnistu. Eivätkä työ ja työpaikka ole synonyymejä, kuten edellä on nähty: työpaikka on se fyysinen ympäristö, jossa palkkatyötä satutaan harjoittamaan, mutta eivät tekemiseni sieltä ala eivätkä sinne lopu. Onneksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti