Kadonnutta nuoruutta kirjan sivuilta etsimässä

Nautin oman ikäpolveni (mies)kirjailijoiden kirjoista, jotka säännönmukaisesti sijoittuvat 25-40 -vuotiaiden maailmaan. Sellaisten kirjailijoiden kuin David Nicholls, Erlend Loe, Karl Ove Knausgård tai Nick Hornby. Aika usein nämä kirjat uskoakseni ammentavat kirjoittajansa eletystä elämästä, ja usein huomaan kirjoittajan sijoittaneen itsensä päähenkilön nahkoihin, sellaiseksi itseä 10-20 vuotta nuoremmaksi versioksi.

Miksi sitten nautin näistä kirjailijoista? Ymmärsin tämän tässä lukiessani yhtä David Nichollsin kirjaa. Ne palauttavat minut itseni aikaan, jolloin en ymmärtänyt kantaa huolta vielä paljon mistään, korkeintaan seuraavan kuukauden vuokrasta. Asuntoja, työpaikkoja, kalsareita ja tuttavuuksia vaihtui, eikä siinä kai ole mitään ihailemista tai haikailtavaa, asuntovelallisen, elinkautisen, vaimon ostamissa ja kaverin lahjoittamissa vaateparsissa. En koskaan elätellyt kuvitelmia, että koko maailma olisi minulle avoin, mutta ainakin pomppu toimi, polvet eivät olleet kipeät ja viiniäkin mahtui. Ja jotain haaveitakin saattoi olla, vaikka sitten epämääräisiäkin.

Ihanteeni eivät sentään ole mihinkään kadonneet, kohta 45-vuotiaanakaan, vaikka poikani 8-vuotissynttäreissä muistin taas, miksi kannattaisi jo olla aloittamatta parkourin treenaamista. Se tie ei vie korkealle, vaan ortopedille. Polvien mukana kulunut on hyväuskoisuuteni, tai uskoisuuteni ylipäätään. Tämän unohdan hetkeksi Nichollsin, Loen, Knausgårdin ja Hornbyn kirjoissa, ja kirjoista. Ja polveni, ja karkaavan asuntolainani.