Kun mietin sitä, missä, milloin ja kenen toimesta minua on kasvatettu, ensimmäisen tahon luulisi loogisesti olevan omien vanhempien, jotka huolehtisivat primaarisosialisaatiosta. En kokenut koskaan lapsena minua kasvatettavan, vaan minua kohdeltiin täysiveroisena yksilönä, jonka mielipidettä kysyttiin ja kunnioitettiin, ei vähiten silloin kun vanhempieni erotessa minua pyydettiin ottamaan kantaa siihen, kumman luona haluaisin vastaisuudessa asua ja kumman sukunimeä kantaa.
Muistan saaneeni vanhemmiltani vain kaksi ohjetta, molemmat isältäni, ensimmäisen murrosiässä ja toisen aikuistumisiän kynnyksellä (minulla aikuistuminen oli hyvin hidas prosessi, eikä se milloinkaan pysähdy). Näiden eksplisiittisen ohjeiden lukumäärän ollessa näin rajallinen, sitäkin paremmin ne jäivät mieleeni.
Muistan saaneeni vanhemmiltani vain kaksi ohjetta, molemmat isältäni, ensimmäisen murrosiässä ja toisen aikuistumisiän kynnyksellä (minulla aikuistuminen oli hyvin hidas prosessi, eikä se milloinkaan pysähdy). Näiden eksplisiittisen ohjeiden lukumäärän ollessa näin rajallinen, sitäkin paremmin ne jäivät mieleeni.
Ollessani arviolta 15-16 -vuotias, isäni halusi ilmeisesti alleviivata kasvatustilannetta ostamalla minulle yhden lonkeron. Avasimme lonkerot, jolloin isäni sanoi, että hän toivoisi minun hankkivan ulospäinsuuntautuneen tyttöystävän, joka veisi minut ulkomaailmaan, ihmisten pariin (olin jo lapsesta alkaen viihtynyt niin hyvin itsekseni, että vanhempani tästä huolestuneena veivät minut perheneuvolan psykologin tutkittavaksi jo noin 3-vuotiaana).
Toisen kerran isäni ohjasti minua abivuotenani, tunnustaen, että yksi niistä asioista, joita hän elämässään eniten katui, oli se, että hän keskeytti oppikoulun vain muutamaa kuukautta ennen ylioppilaskirjoituksia, ja sitten katseli vain vähän myöhemmin kun hänen ikätoverinsa olivat siellä, missä tapahtui historiallisena hetkenä, eli valtaamassa Vanhaa. Isäni sitten vannotti minua, että "poika, valtaa Vanha".
Toisen kerran isäni ohjasti minua abivuotenani, tunnustaen, että yksi niistä asioista, joita hän elämässään eniten katui, oli se, että hän keskeytti oppikoulun vain muutamaa kuukautta ennen ylioppilaskirjoituksia, ja sitten katseli vain vähän myöhemmin kun hänen ikätoverinsa olivat siellä, missä tapahtui historiallisena hetkenä, eli valtaamassa Vanhaa. Isäni sitten vannotti minua, että "poika, valtaa Vanha".
Vailla eksplikoituja ja sanallistettuja kasvatuksellisia ohjeita, vanhempani ovat siirtäneet minuun paljon arvostuksiaan: äitini kauneudentajun ja idealismin, isäni luonnonrakkauden ja urheilun arvostuksen. En tiedä, tunsivatko vanhempani J.A. Hollon kasvatusfilosofiaa muuten kuin korkeintaan otsikkotasolla, mutta ajatellessani sitä, miten vanhempani ovat täyttäneet kasvatustehtävänsä, ajattelen Hollon mottoa "kasvaminen on kasvamaan saattamista".
Tämä oli aloituspuheenvuoroni kasvatustieteen kurssilla "Kasvatus, koulutus ja kehitys elämänkulussa"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti