Olen kohta viisi vuotta työskennellyt palkalla, joka hädin tuskin riittää tarjoamaan jokapäiväisen elantoni, ja tästä ajasta yli 2 ja puoli vuotta minut on tästä hyvästä erotettu perheestäni niin että näen pientä tyttöäni vain pari tuntia päivässä. Mielipiteistä minua rangaistaan, ja osaamiseni minun kannattaa piilottaa. Olen osastonsihteeri.
Olen katsonut Steve McQueenin elokuvaa "12 vuotta orjana", mikä ei minulta teatterilevityksessä onnistunut, sillä elokuvateollisuus on irronnut kulttuurista, eivätkä edes hyvät ja todistetusti merkittävät elokuvat pysy ohjelmistossa muutamaa viikkoa kauempaa, edes Oscar-voittajat. Mistä haiseva vastalause Bio Rexille.
Tietenkin elokuvan kuvaamilla henkilöillä kaikki asiat olivat erittäin paljon heikommin kuin minulla. Päähenkilöllä oli esimiehen sijaan omistaja, joka mielsi hänet ihmisen sijasta otukseksi. Mutta aihetta rinnastukseen se antoi. Elokuvan päähenkilö Solomon Northup, ennen vapaa mies, kaapataan orjaksi, erotetaan perheestään, ja pian hänestä tulee orja, jolla on maine. Orja, joka ei suostu unohtamaan menneisyyttään, johon kuuluu nimi, perhe ja osaaminen, ja kuten kaikilla vapailla ihmisillä, omat katsantokannat. Mies, jota omistajan edustajana työnjohtaja rankaisee, kun hän ei osaa toimia etiikkansa vastaisesti, ja tehdä huonompaa jälkeä kuin osaisi.
Samastun Solomon Northupiin, mieheen, jolla on oma katsantokanta ja jonka on vaikea katsoa itseään peiliin, kun häntä vaaditaan tekemään työnsä huonommin kuin hän osaisi. Näin voi käydä palkallisessakin työssä 2000-luvun Suomessa. Niin on käynyt minulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti