Jotta palvelu voisi kehittyä, sitä on koeteltava ennakkotapauksin, joita vastaan on kehiteltävä toimintastrategioita. Ajatellaanpa hypoteettisesti tilannetta, jossa autoton, joukkoliikenteen vaikutusalueen ulkopuolella asuva loukkaisi sen verta pahasti jalkansa, että ei pääsisi lääkäriin. Ei edes taksilla, sillä hänen rahansa ovat loppu let's say viikkoa ennen palkkapäivää. Oletamme myös, että hän on paikkakunnalle vastatullut tai muuten vain erakko, eikä hänellä ole ystäviä tai sukulaisia asuinpaikkakunnallaan. Mikä neuvoksi?
Laitoin parviälyn asialle, kuten professori Yrjö Engeström sanoisi, yhteiskehittelyn merkeissä. Keskusteluun osallistuikin kaksi terveydenhoidon ammattilaista. Näistä sairaanhoitajan neuvona oli soittaa hätäkeskukseen ja tilata ambulanssi, kun taas ambulanssikuski kehotti priorisoimaan vakavasti sitä, kuinka vakavasta vammasta on kyse ja onko sen takia tarpeen varata kallisarvoista resurssia itselleen. Tämä nimittäin johtaa siihen, että kyseinen palvelu on pois jonkun muun käytöstä, ja joku muu voi vaikka heittää henkensä tämän takia.
Suunnilleen tämän vuosituhannen aikana terveydenhuollon on vallannut asiakkuusparadigma aiemman potilasparadigman sijaan. Tässä paradigmassa lääkäri ei ole asiantuntijatiedon yksinvaltias, vaan asiakas osallistuu itseään koskevissa asioissa palveluneuvotteluihin. Tämä suuntaus on linjassa yhteiskunnan muitakin sektoreita läpäisseen (uus)liberalistisen suuntauksen kanssa. On kuitenkin vaarana, että kun potilas vapautetaan asiakkaaksi, samalla päästetään peto irti.
Uusliberalistinen diskurssi on nimittäin täysin neuvoton yleisinhimillisen itsekeskeisyyden kanssa, jossa tietenkin asiakkaaksi voimaannutettu eks-potilas uuden voimansa tunnossa tietenkin priorisoi juuri oman vaivansa kaikkein tähdellisimmäksi, polttavimmaksi ja letaaleimmaksi. Näitä tapauksia muuten tulee lisää, uusliberalistisen diskurssin seurauksena olevan palvelujen keskittämisen (jota sanotaan keskittymiseksi, huomaa yhden kirjaimen ero, yy ei ole ää) johtaessa siihen, että palvelujen saatavuus priorisoidaan niiden saavutettavuuden edelle.
Ajatellaan esimerkiksi synnyttämistä. Raskaushan ei ole sairaus. Sellainen siitä kuitenkin on medikalisoitu päivystysasetuksen myötä, ja tämä päivystysasetus tulee johtamaan siihen, että yhä useammin niitä ambulansseja tullaan tilaamaan niinkin arkipäiväistä ja vieläpä myönteistä tapahtumaa varten kuin synnytys ihan vain siksi, että oma synnytyssairaala ollaankin lakkautettu, eikä perheellä ole käytössä autoa tai luotijunaa 24/7.
Tästä varmaankin uusliberaalit viis veisaavat, vaan sulkevat silmänsä näiltä päätösten ei-aiotuilta seurauksilta, jotka eivät sovi kuvaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti