torstai 4. helmikuuta 2016

Kun tolkuttomuuskriittinen presidentti jakoi kansan kahtia

Ns. tolkkua puolustanut tasavallan presidentti valitsi sitten puolensa. Hän on tolkun mies tai ainakin tolkuttomuuskriittinen.

Tolkun luulisi viittaavan ns. ääripäiden väliin, siihen tilaan, jossa suuri, hiljainen enemmistö sijaitsisi, mutta koska toinen ääripää sijaitsee vain äärioikeistobloggareiden fantasiamaailmassa, poissulkemismenetelmällä tolkkua ei voi paikantaa minnekään muualle kuin juuri tänne. Äärioikeiston fantasiamaailmaan. Ainakin minulle on opetettu sellainen ontologia, jossa olevaisen ja tyhjän välissä ei voi olla mitään muuta kuin tyhjää.

Kun Sauli Niinistö oli juuri ehtinyt suosittelemaan tolkullisuutta, hänen seuraava puheensa sitten paikoitti lopullisesti tolkun ontologian, sen,  missä se tolkku on. Tolkullisuus on presidentin kuvaamana suvaitsemattomuuden suvaitsemista, rasismin hyssyttelyä, vaikenemista ja käsien nostelua.

Presidentin tulee olla arvojohtaja, ei peesaaja. Retorisesti tämä kieltämättä yrittää olla ovela temppu: käyttää arvojohtajan asemaa, toimien peesaajana niille tahoille, jotka ovat nousseet valtaan sillä, että ovat keksineet johtaa parinkymmenen prosentin kansanosaa harhaan siinä määrin, että ovat myyneet heille sen ajatuksen, jonka mukaan edustavat heitä, vaikka tosiasiassa he johtavat näitä harhaan omassa vallanhimossaan. Tosiasiassa he ovat markkinamiehiä, jotka kaupittelevat arvotyhjiössä eläville omia arvojaan.

Nyt meillä on siis presidentti, joka mukailee ja peesailee nuivia. Jos se on arvojohtamista, että peesaillaan sitä, että hallituksessa peitellään rasistien tekosia ja naamioidaan se hyväksyttävän näköiseksi, olen sitten johtamiskriittinen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti