Mahdottomuuden taidetta

Kuulen aika ajoin jonkun poliitikon selittelevän toisinaan vähän anteeksipyytelevästi tai defensiivisesti sitä, että hän tai hänen edustamansa ryhmä kuitenkin ovat tehneet enemmän senjasen asian eteen kuin kukaan tai ainakin useimmat muut, niin että ei ole hyväksyttävää syyttää heitä puolivillaisuudesta tai välinpitämättömyydestä. Tiedän hyvin, että politiikka on ryhmätyötä ja asiakohtaisten liittolaisten etsintää, mutta entäs jos se enemmäntekeminen ei edelleenkään ole riittävästi? 

Eikä se välttämättä olekaan kovin paljoa, jos toiset eivät tee mitään. Ja silloinkin kun asia ei tunnu saavan vastakaikua toisissa siinä määrin että siitä tulisi enemmistön asia, silloinkin on mahdollista edes pitää asiaa esillä, puhua ja lobata. Ja täytyykin.

Toinen mahdollisuus toki on, että kaikilla poliitikoilla ei ole asiain prioriteettijärjestys sama kuin minulla. Sille minä en voi mitään, eikä äänestäjää voi siitä syyttää, jos hänen mielestään poliitikon asialistalla ovat palikat väärässä järjestyksessä.

En minä päättäjiä kadehdi: uskottavan päättäjänhän on kaikin voimin yritettävä esittää yleispoliitikkoa, kun taas kansalais(aktivisti) saa kaikessa rauhassa olla yhden asian ihminen. Siitä huolimatta hänellä on täysi oikeus olettaa, että myös päättäjä ajaa juuri ja vain hänen vain sitä asiaansa.

Olen kuullut politiikkaa luonnehdittavan mahdollisuuden taiteeksi. Sen pitää olla mahdottomuuden taidetta. Vähempää en kelpuuta.

Mihin kaikkeen sosiologista tietoa voi työelämässä käyttää?

Jo heti pääsykoekirjan ensimmäisen kerran summamutikassa avanneena, Galtung-Allardtin rankiteorian kohdalta, olin osunut johonkin sellaiseen, joka tulisi olemaan "oikeassa maailmassa" käyttökelpoista. Enpä tuota kyllä millään olisi arvannut, vaikka toki toivoin sosiologisen tiedon olevan työelämässä käyttökelpoista, vaikka tuolloin ymmärsinkin "työelämänä" hyvässä tapauksessa yliopistotutkijan työn, huonommassa tapauksessa vakituisen ministeriön virkamiehen viran.

Akateemisena osastonsihteerinä ymmärrän, että minua on kohdannut rankiepäjohdonmukaisuus, kun olen yhdellä kriteerillä (koulutus) luokka-asemaltani ylhäällä, mutta tuloiltani ja ammattiasemaltani alhaalla.

Sitten paljon iloa on ollut myös Max Weberin byrokratiakäsitysten tuntemisesta. Ymmärrän, mitä Max tarkoitti sanoessaan, että byrokratia työllistää itse itsensä, tehden itsensä tarpeelliseksi. Jos tätä ajatusta ei oltaisi sisäistetty niin voimakkaasti yhteiskunnalliseksi eetokseksi, olisin ollut suurimman osan aikuisaikaani työtön.

Toisinaan olen hahmottanut tilanteeni Michel Foucaultin panopticonin käsitteen kautta, ollen töissä laitoksissa, joissa työnantaja valvoo samanaikaisesti kaikkien työntekijöidensä syömisiä, juttelemisia ja vessassakäyntejä, ja jos tietokonelogissa näkyy vartinkin valkoinen aukko, seurauksena voi olla varoitus.

Greimasin modaliteettien merkitys on minulle kirkastunut politiikassa, mutta kyllä niistä hyötyvät virkamiehetkin. Kukaan asiantuntijana esiintyvä ihminen ei pärjää ilman ymmärrystä puhuja- ja tulkitsijapositioista ja tietoväitteiden varmuuden esittämisen tavoista.

Sosiologia tarjoaa siis silmälasit, joilla voi nähdä tarkemmin, millaisen rakenteellisen väkivallan - tai ainakin epätarkoituksenmukaisuuden - kohteeksi on joutunut. Kun olet opiskellut sosiologiaa, maailmasi ei ole enää entisensä.

Metsällä ei ole puoluekantaa

Moni toveri on ilakoinut tänään vaihtoehtoisesta Helsingin yleiskaavasta. Ja mikäs siinä, osallistuvan suunnittelun periaatetta ei voi olla kannattamatta. 

Varsinaista yleiskaavaa ei Helsinkiin olla tehty vuoden 2002 jälkeen, joten siinä mielessä vaihtoehtokaava ei vielä ole vaihtoehto millekään, vaan pikemminkin avaus. Ja vaikka vertailukohtaa ei vielä olekaan olemassa, lyön vetoa, että tämä on paljon parempi kuin virkamiestyönä valmisteltava yleiskaava, johon siihenkin sisältyy kansalaisten osallistamista kyselyillä.

Mutta, mutta. Täydellinen ei tämäkään ole. Vaikka vaihtoehtokaava onnistuu säästämään Kivinokan ja Vartiosaaren, mistä propsit, niin viimeisimmän yleiskaavatyön yhteydessä omalla osayleiskaavallaan vahvistettu 100-vuotias Bertel Jungin Keskuspuisto kapenee Haagan-Metsälän kohdilta. 

Ei näin. Sen verran pitää käännellä Jungia haudassaan, että Keskuspuisto on metsä, sellainen kuin Oslomarka, ei varsinainen puisto. Siinä taas kunnioittaisin Jungin elämäntyötä, että kuten New Yorkin esikuvansa - Jung tunsi Olmstedin suunnittelun erittäin hyvin - Helsingin Keskuspuisto on kajoamaton. New Yorkin keskuspuistoa ei ole mahdollista kaventaa reunoiltaan. 

Se on kaavan kunniaksi sanottava, että ei se Keskuspuistoa pilaa, että siinä Ilmalan nykyisten toimintojen tilalle oltiin kaavoitettu asuntoja. Mutta korttelirivi Hämeenlinnantien varressa kaventaa jo entisestäänkin kapeaa Keskuspuistoa ampiaisvyötäröiseksi. 

Jos metsän eläimet voisivat äänestää, mikään puolue ei saisi niiden varauksetonta kannatusta. Kuten olen monasti aiemminkin sanonut, puolueet ovat asioiden ajamisen käytännöllisiä välineitä, ja asialle alisteisia. Tunnen päätöksenteon periaatteet sen verran hyvin, että tiedän luonnon tarvitsevan tuekseen päätöksentekoa, mutta vaikutusmahdollisuudet luonnon puolesta taitavat olla sitkeällä, taitavalla, asiantuntevalla ja verkostoituneella lobbarilla puolueen rivijäsentä paremmat.

Jos Helsingistä halutaan kasvatettu Kallio, ei siitä sellaista tule. Pikemminkin uusi Ruoholahti, Jätkäsaari tai Kalasatama, puhumattakaan uudesta Käpylästä. Tiiviihköä mutta viihtyisää ja vihreää kaupunkia ei enää tehdä, koska arkkitehtien ammattieetokseen kuuluu uuden luominen aivan samoin kuin esimerkiksi säveltäjienkin. Sitä paremmalla syyllä Helsinki pitäisikin ehkä jättää rauhaan suunnittelulta. Sanokaa sitten konservatiiviänkyräksi, romantikoksi tai kepulaiseksi, ei haittaa. Romantisointia se kaikenkalliolaistamishalukin on. 

Politiikkoja syytetään usein periaatteidensa myymisestä. Minulla on ainakin yksi pyhä: luonto. Se ei ole myytävänä mistään hinnasta, ei vaihdettavissa eikä siirrettävissä. Jotkut ovat yrittäneet, eivät ole onnistuneet eivätkä onnistu. Jos periaatteellisuus onnistuu paremmin muun kansalaistoiminnan kuin puoluepolitiikan kautta, valitsen periaatteet. 

Lähdin puoluepolitiikkaan, koska katsoin sen olevan tehokkain tapa puolustaa viheralueita. En näe ainuttakaan syytä jättää alkuperäistä agendaani. EI ENÄÄ PALAAKAAN KESKUSPUISTOSTA!

Annetaan vielä lopuksi puheenvuoro professori Liisa Tyrväiselle:

"NI­MEN­OMAAN luon­non­va­rai­set ym­pä­ris­töt te­ke­vät hy­vää val­ta­osal­le ih­mi­siä. Siis sel­lai­set, jois­sa nä­kö­yh­teys asu­tuk­seen ka­toaa. Vi­her­alueen lä­hei­syys on mo­nel­le tär­keä myös asuin­paik­kaa va­lit­taes­sa.

Luon­nos­sa liik­ku­mi­sen hy­vin­voin­ti­hyö­ty­jä tuot­ta­via me­ka­nis­me­ja tun­ne­taan vie­lä huo­nos­ti. Kun kau­pun­ki­suun­nit­te­li­jat ha­lua­vat ra­ken­taa Hel­sin­kiä yhä tii­viim­mäk­si, oli­si en­tis­tä tär­keäm­pi ym­mär­tää, mil­lai­set luon­to­alueet edis­tä­vät asuk­kai­den hy­vin­voin­tia, Tyr­väi­nen sa­noo.

Hel­sin­gis­sä ei luon­non it­seis­ar­voa ole Tyr­väi­sen mie­les­tä otet­tu huo­mioon, ku­ten esi­mer­kik­si Os­los­sa tai Tuk­hol­mas­sa.

"Kau­pun­ki­suun­nit­te­lun tii­vis­tä­mi­sen tren­di on ris­ti­rii­das­sa sen kans­sa, mi­tä ih­mi­set asuin­ym­pä­ris­töl­tä toi­vo­vat."

ON HEL­SIN­GIS­SÄ um­pi­ur­baa­ne­ja­kin ih­mi­siä, mut­ta vuon­na 2009 teh­dyn tut­ki­muk­sen mu­kaan suu­rin osa kau­pun­ki­lai­sis­ta löy­si mie­li­paik­kan­sa sil­ti edel­leen luon­nos­ta.

Tyr­väi­sel­lä on huo­li sii­tä, et­tä ar­jen mie­li­pai­koil­le käy huo­nos­ti. Hel­sin­ki on si­tou­tu­nut sii­hen, et­tä elä­vä ja mo­ni­muo­toi­nen kau­pun­ki­luon­to säi­lyy, mut­ta pai­neet ovat ko­vat.

Hel­sin­gin yleis­kaa­voi­tuk­ses­sa py­ri­tään va­rau­tu­maan vaih­toeh­toon, et­tä kau­pun­gin vä­ki­lu­ku on vuon­na 2040 mel­kein yh­den Tam­pe­reen ver­ran isom­pi kuin nyt. Siis 200 000 asu­kas­ta enem­män kuin nyt. Sii­nä riit­tää so­vit­te­le­mis­ta. Tyr­väi­nen ky­seen­alais­taa ko­ko kas­vupaineen." (lähde: HS 3.3.2013: Anna-Riitta Sippola)

Vaihtoehtokaavaan voi tutustua klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa. 

Sipilä sammutti valot

Ovatko he opettajia, kouluavustajia, kuraattoreita, lääkäreitä, kotipalvelutyöntekijöitä, hoitajia, lastentarhanhoitajia vai kirjastovirkailijoita kenties?

Mikä heitä kaikkia yhdistää? He ovat ihmisiä, joiden roolina on huolehtia siitä, että kunnalliset peruspalvelut pyörivät.

Näistä kunnallisista peruspalveluista ovat kaikkein riippuvaisimpia pienet, syrjäiset haja-asutuskunnat, koska niiden koko olemassaolo on niistä riippuvainen. Helsinkiin tullaan muutenkin, mutta esimerkiksi Askolasta - joka edes ei ole Suomen mittakaavassa kuin poronkuseman päässä Helsingistä, saati Porvoosta - saadaan sammuttaa valot, jos sieltä keksittäisiin lopettaa toisen asteen koulutus, sillä tämä varmistaisi sen, että ei sinne enää lapsiperheitä muuta.

Tällöin ei enää tarvitsisi kysyä, kuka sammutti valot. Sipilä sammutti. Olisi Suomen suurimman kuntapuolueen nokkamiehen - jos kenen - luullut tietävän sen, että kunnille peruspalvelut ovat elinehto.

Julkinen sektori ei toki tuota yhtä paljon bruttokansantuotteeseemme kuin yksityinen sektori, mutta ei se ole työntekijöiden vika, että palveluiden tuottavuuden laskeminen ei tapahtu yhtä suoraviivaisesti kuin tavaratuotannon. Julkinen sektori ei nimittäin tuota lisäarvoa, vaan arvoa: palveluita kuntalaisille, kansalaisuutta, osallisuutta, mahdollisuuksia ja tasa-arvoa.

Hesarin jutun aiheesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa. Kirjoitukseni julkaistiin tämän aamun Uusimaassa.

Minä, menestynyt?

Arvostamani ekologisen elämäntavan guru Leo Stranius tituleerasi minua menestyneeksi. Leon ajatukset sparraavat minuakin, tällaista kevytaktivistia. Aloin miettimään. Olen aina halunnut tehdä irtioton menestymisestä. Jos sitten olen menestynyt, missä mielessä?

Wikipedian mukaan menestyminen on "tavoitteiden onnistunutta saavuttamista". Entä jos saavuttaakin jotain ihan muuta kuin mitä on tavoitellut? Tai jos ei olekaan tavoitellut mitään, mutta saavuttaa siitä huolimatta?

Yleensä menestys liitetään palkkatyöhön. No, ainakin olen kokeillut varsin monenlaisia asioita. Suurimmat menestykseni kuitenkin itse liitän ei-palkkatyöhön: kansalaistoimintaan ja yksityiselämääni, josta kansalaistoiminta on erottamaton osa.

Kansalaistoimijana suurimmat menestyksentunteeni liittyvät toiminnan tuloksiin mutta myös itse toimimisen aikaisiin elämyksiin. Helsingin Keskuspuistoa puolustavan kansalaisliikkeenä yhtenä perustajana ja keskushahmona olen ilahtunut havaitsessani, että perinne, jonka aloittamisessa olin keskeisesti mukana, pärjää nyt omillaan eikä minua enää tarvita järjestelyissä. Ylipäätään jo se on menestys, että kertaluonteisesta tapahtumasta, Metsän joulurauhan julistuksesta, on tullut perinne ja se on ominut mukaansa uusia toimijoita. Sitten olen toki äärettömän iloinen siitä, että kansalaisliikkeen tekemän työn tuloksena aluettamme ollaan liittämässä myös viralliseen Keskuspuistoon ja että se on poistettu Kaavoituskatsauksesta, kaavoitussuunnitelmien hautaamisen merkkinä. Keskuspuiston pelastaminen on kyllä suurinta, johon olen ollut myötävaikuttamassa.

Aika mahtavaa oli myös olla mukana järjestämässä Pekka Haaviston vaalikampanjaa, olla osana innostuneiden vapaaehtoisten talkoissa. Sellainen usko parempaan maailmaan, joka yhdisti, ei erottanut, kantaa heikkojen hetkien yli.

Kansalaistoimijana olen saanut pienimuotoisessa määrin myös seuraajia, niin hyvässä kuin pahassa: ihmisiä, jotka odottavat "lähetyskäskyäni" jonkun tapahtuman järjestämiseksi tai jonkun ihmisen kontaktoimiseksi. Sitten on kyllä myös vihulaisia, jotka ovat levitelleet nimissäni mielipiteitä, jotka eivät edusta minua tai perustaneet blogeja nimissäni, mustamaalatakseen minut. Ei kai mitättömyyksille moisia vaivauduta tekemään.

Entä sitten se palkkatyö? Ainakin olen joissakin tilanteissa onnistunut luovimaan menestyksekkäästi. Sibelius-Akatemian pianonsoiton valintakokeessa sihteerinä toimiessani eräs juryn jäsen suhtautui selvästi nihkeästi maallikon läsnäoloon. Sain juryn haavin auki ottaessani keskustelussa ohjat käsiini, sijoittaessani erään kandidaatin Schnabel-Kempff -akselille, ja vastarinta oli voitettu. Samaten kai jonkinlaisesta ainakin osittaisesta onnistumisesta ja sen tuoneesta arvostuksesta oli merkki se, että minua pyydettiin hallituksen puheenjohtajaksi organisaatioon, jossa olin vetämässä projektia. Tämä pyyntö tehtiin siksi, että minut oltiin havaittu itsenäiseksi ja omapäiseksikin ja tarvittaessa kovapäiseksikin toimijaksi.

Kaikkein pysyvintä ja merkityksellisintä on kuitenkin perhe: se, että voin edelleenkin olla ensimmäisen lapseni elämässä ja että olen saanut toisen mahdollisuuden onnelliseen perhe-elämään. Tätähän moni kouluttamaton nainen varsinkin männävuosina käytti "tekosyynä" sille, ettei ole tehnyt työtä ja että saisi tämän työtätekemättömyytensä näyttämään siltä, että on jotakin sentään tullut tehtyä. Näillä sanoin moni miesurheilija pyytelee anteeksi jälkikäteisesti sitä, ettei ole ollut omina ruuhkavuosinaan läsnä. En ole ehkä tuhlaajapoika, jos en nyt niin menestynytkään.

Pidän kuitenkin siitä kiinni, että eivät kansalaisaktivismi ja perhe-elämä ole työtä. Ne ovat tekemistä kyllä, joskus varmasti tuottavaakin, mutta ennen kaikkea elämää. Jos niistä jotakin pitää maksaa, niin kansalaispalkkaa.

Mutta mitä jos ei?

Jos ehdottaa jostain luopumista, tällöin pitää samalla kertoa, miten vaihtoehto toteutetaan. Tämä käy yleiseksi säännöksi politiikassa.

Jos siis esimerkiksi ehdottaa ydinvoimaloista luopumista, samalla pitää esittää, miten energia tuotetaan, tai jos ei tuoteta, niin miten sitä säästetään. Jos ehdottaa turkistarhauksesta luopumista, samalla tulee esittää, mistä tarhaajat vastaisuudessa saavat leipänsä, ja miten tätä ammatinvaihtoa tuetaan. Jos ehdottaa autoilun rajoittamista, samalla tulee parantaa joukkoliikennettä ja lisätä työpaikkoja kehyskunnissa. Jos vastustaa rakentamista jonnekin, pitää samalla kertoa, minne rakennetaan, tai ainakin perustellusti kyseenalaistaa koko rakentamisen periaate. Jos ehdottaa evankelisluterilaisen kirkon erityisaseman lakkauttamista, samalla pitää esittää, miten rahoitetaan ne tehtävät, jotka kunnat ottavat kirkolta hoitaakseen, ellei sitten halua lakkauttaa esimerkiksi diakoniatyötä ja hautaustointa. Tämän onneksi oma puolueeni muistaakin useimmissa tapauksissa keskimäärin aika hyvin, lukuunottamatta viimeistä kohtaa.

Vastustan minäkin mielelläni kaikkea epämiellyttävää, ja politiikan tulee toki perustua periaatteisiin. Elämä olisi kiva, jos maailma sisältäisi vain mukavia asioita, kauniita ihmisiä, nättejä tekoja ja yhteisöllisiä hyveitä. Vastustaminen ei kuitenkaan saa kovin laajaa kannatusta, ihmiset hyökkäävät jos heidät ahdistetaan seinää vastaan. Periaatteellisuus tarvitseekin täydennyksekseen käytännönläheisyyttä, näkemystä keinoista ja vaihtoehdoista kustannuksineen.

Huomautuksia Lasse Männistölle perustulosta

Kansanedustaja Lasse Männistö (kok.) kirjoitti Hesarissa perustulosta varsin myönteiseen sävyyn, mikä hyvä onkin perustulon kannalta, sillä se tarvitsee toteutuakseen mahdollisimman laajan rintaman.

Perustulon yhden pääideoista, eli kannustavuuden, Männistö sentään ymmärsi. Hänen kokoomuslaisuutensa ilmeisesti on laittanut hänen päähänsä sellaisia ajatuksia, että perustulolla kannattaisi laskea minimipalkkatasoa ja alentaa veroprogressiota.

Päinvastoin. Perustulo lisää progressiota kaikkia hyödyttävällä tavalla, sillä toteuttaakseen tarkoituksensa, perustulo edellyttää negatiivista tuloveroa, jossa pienten summien tienaaminen ei leikkaa palkkatuloja vaan perustuloa, jolloin työ kannattaa aina tiettyyn, yhteisesti sovittuun tasoon saakka. Progression poistaminen  sen rajan jälkeen - kuten Männistö taitaa uumailla - ei kannata, sillä tämä romuttaa hyvinvointivaltion rahoituspohjan, ja hyvinvointivaltion asiakkaita ovat kaikki, sillä se on muutakin kuin terveyskeskuksia. Tämän myöntäminenhän on aina ollut Kokoomukselle hyvin nihkeätä.

Minimipalkkojen laskeminen taas edellyttäisi ammattiyhdistysliikkeen romuttamista, eli Männistö vaatii laajaa yhteiskuntasopimusta perustulon toteutumiseksi. Kunnon kokoomuslaisena hän pitää ay-liikettä kilpailukyvyn vihollisena, vaikka sen tavoitteena on taata inhimillinen työelämä, sellainen, joka tarjoaa sellaiset työehdot ja -olot, että siellä myös jaksetaan. Männistön yhteiskuntasopimuksessa perustulo tarvittaisiin palkkatason polkemiseen, toisin sanoen paarialuokan pystyttämiseen.

Ei tämä ole kannattavaa. Männistön mallissa yhteiskunta subventoisi Sodexhon kaltaisten monikansallisten jättien ja veroparasiittifirmojen riisto- ja rosvokapitalismin, joka ei jätä Suomeen muita veroeuroja kuin palkkaorjiensa maksamat.

Jotenkin perustulo pitäisi rahoittaa, mutta siihen Männistö ei tarjoa ainuttakaan realistista mallia, sillä veroilla se maksetaan. Jos Männistö kaavailee yhteiskuntamme veropohjan romuttamista, tipauttamalla matalapalkka-alat vieläkin syvemmälle kuoppaan, josta vain kansainväliset palvelurosv... yritykset voivat heidät pelastaa ja jos hän on madaltamassa veroprogressiota, en näe perustulolle minkäänlaisia edellytyksiä. 

Perheellisenä elämä on rikkaampaa

Vaellusvuosinani minulla oli harvoin tylsää, linnoituksessani minun ja pleikkarin. Kaverini olivat perheeni, ja läheisyyttäkin saa ajoittain, tosin aika kalliilla litrahinnalla. Rakkauksiakin sattui aika ajoin. Joskus nautin elämäkertoja muutaman oluen kera Väiskin nurmikolla, ajoittain juoksin Hännisen Harrin ohjelmilla kolmen tunnin maraton karkaamassa horisonttiin. Kissoista oli seuraa, ne hurisevat sängynlämmittimet.

Olisin varmaankin elänyt ihan suht tyytyväisenä niinkin. Baana- ja juoksukuntoni tosin pikku hiljaa rapistuessa harrastukseni olisivat saattaneet enemmän taas kallistua Elokuva-arkiston ja tsekkipubien ja ajoittaisten nyrkkeilyiltojen puolelle, Varmaankin vanhetessani ajatukseni olisivat aika ajoin saattaneet tasaisen enenevästi karkailla entä jos -puolelle.

En puhu kuin omasta puolestani, ja toki siinä on puolensa, että pesukonekulut voi jakaa, mutta yksinasuvana olin yhdessä merkittävässä suhteessa köyhä verrattuna aikuisempaan minääni: minulla ei ollut rakkautta, eikä näin ollen myöskään merkitystä. Sisältöä saattoi olla, muttei tarkoitusta.

Esimerkiksi politiikka ja muu aktivismi kyllä käy sisällöstä, mutta en osaa verrata, sillä en harrastanut niitä vaellusvuosinani. Työkin voi antaa sisältöä, tosin tyhjää joukkoa ei voi korvata toisella tyhjällä.

Oli niitä lyhyempiä ja enemmän lyhyitä rakkaussuhteita, mutta ei mitään tietoa ehdottomasta, kyseenalaistamattomasta, kaiken voittavasta rakkaudesta, jonka saa vasta perheessä. Omaan itseen kohdistuvalle ehdottomalle rakkaudelle me olemme sokeita, sen ymmärtää vasta kun elämään ilmaantuu joku, jota ei voi muuta kuin itse rakastaa täysin määrättömästi, joka riisuu sinut vastarintasi aseista.

No excuse for this coarse and loud affair

This is simply an off-issue. There is no mystery, no refinement, Solti's rendition is just exact and crude and moreover, it is horribly loudly played and miked even for this most loud of Bruckner's symphonies. This should be deleted at once, there is no excuse for this even for completists.

Solti's exacting style can work for Bruckner as he beautifully demonstrates in his rendition of the second symphony; also his 8th is worth listening per se even if quite un-Brucknerish.

One star is too much to be sure, but zero is not allowed.

My review of the sir Georg Solti's recording of Bruckner's second symphony was released at Amazon.co.uk and can also be read by clicking the headline of this blogging.

Synnytyssairaaloiden lakkauttaminen lisää riskejä

Pienten synnytysyksiköiden lakkauttamisuhkaa perustellaan sillä, että vain suuremmassa yksikössä olisi valmiuksia toimia, jos synnytyksessä sattuu jotain odottamatonta. Ja kyllä niissä sattuu.

Kahden synnytyksen kokemuksella tiedän, että synnytyksissä voi ilmetä yllättäviä mutkia. Voi joutua esimerkiksi ompelemaan ja vähän leikkelemäänkin repeämien aiheuttaman runsaan verenvuodon vuoksi; tai etukäteisenä varotoimena laiittaa tuleva äiti antibioottitiputukseen ennustetun raskausmyrkytysriskin vuoksi.

Kiitos keskellä yötäkin saatavilla olleen synnytyslääkäri Satu Klockarsin, kaikki sujui mainiosti, vaikka tiputukseen asti emme ehtineetkään, sillä synnytysosastolle saapumisesta jo reilun 2 tunnin kuluttua, käsissämme oli ihmeellinen, pieni tyttömme.

Jos olisimme joutuneet Helsinkiin, emme olisi tietenkään sen paremmin ehtineet tiputukseen saati sitten ommeltaviksi. Onneksi tiputus ei ollut aiheellinen, vaan ainoastaan potilasturvallisuuden maksimoinniksi suunniteltu ennakoitu toimenpide.

Jos siis keskittämisen suuriin yksikköihin on ajateltu lisäävän potilasturvallisuutta niissä varsin poikkeuksellisissa tapauksissa, joissa synnytyksessä ilmenee lapsen, äidin tai molempien henkeä uhkaavia komplikaatioita, miten ihmeessä potilasturvallisuus lisääntyy, jos paljon todennäköisemmät pienemmän riskin komplikaatiot lisääntyvät?

Miksi kirjoitan

En saadakseni ystäviä. Jotkut tuttavistani - eivät sentään oikeat ystäväni - saattavat kriisiyttää tuttavuutemme kirjoitusteni perusteella. Pahoittelen, mutta tarkoitukseni ei ole ollut pahoittaa heidän mieltään sen paremmin kuin miellyttääkään heitä. Oikeat ystäväni tuntevat minut ja osaavat suhteuttaa minut ja sanomiseni toisiinsa. He eivät kirjoitteluistani säiky; he, jotka säikkyvät, sietävätkin mennä.

Ilmaisen asioista oman, ja vain oman käsitykseni. Siitä sopii tykätä tai olla tykkäämättä.

Kirjoitan ensisijaisesti itseilmaisuterapiana, hahmottaakseni ja jäsentääkseni sitä maailmaa, jossa elän, ja sitä ahdistusta ja epätietoisuutta, jota siinä maailmassa eläminen minussa aiheuttaa. Tekstini ovat ääneen ajattelua, pyörittelyä, ihmettelyä. Jos joskus herätän ajatuksia jossakin tai pakotan jonkun oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, se on vain plussaa, samaten se, jos onnistun vaikuttamaan johonkin asiaan haluamallani tavalla tai suuntaamaan osaltani keskustelua jossakin aiheessa. Se onkin sitten jo toiveajattelua.

Toki osallistumissauruksena ja elämäntapa-aktivistina tunnistan vaikuttamisen paikan, ja en kai ole niin kahjo, että jättäisin sellaisen käyttämättä, mikäli tunnistan asialla olevan mitään merkitystä tai arvoa.

Miten menestymätön ihminen lopettaa työpäivänsä?

Näin eilen 13 kohdan listauksen siitä, miten menestyneet ihmiset käyttävät työpäivänsä 10 viimeistä minuuttia. Minä voin vastapainoksi kertoa, kuinka menestymättömät ihmiset käyttävät työpäivänsä 10 viimeistä minuuttia.

1) Menestyneet ihmiset päivittävät seuraavan päivän to do -listansa. No, minä en niin voi tehdä. Seuraavana päivänä voi esimerkiksi tulla 4 lähetettä, 3 työntekijää voi olla sairastunut tai voin saada kiireisen pyynnön ajaa tietokoneajo ohjelmalla, jota en osaa käyttää.
2) He järjestävät pöytänsä ja tietokoneensa. Pöytää en viitsi järjestää, ja tietokonetta en voi. En saa tehdä muutoksia sen kovalevylle, koska en ole järjestelmänvalvoja. Ja tärkeimmät tiedostot säilytän työpöydällä joka tapauksessa, ei niitä auta mihinkään siivota.
3) He arvioivat päivän saavutuksensa. Mitä minua hyödyttää, jos listaan, että olen käsitellyt 3 lähetettä ja lähettänyt 2 kirjettä, toivottavasti oikeisiin osoitteisiin, sekä puhunut puhelimessa huonoa ruotsia, josta vastapuhuja ei saanut selvää, huonon ruotsini ja olemattoman kentän takia?
4) He pohtivat, mikä on mennyt vikaan, ja miksi. Tässä voisikin olla jotain järkeä, paitsi että joka kerta päätyisin uudestaan samaan tulokseen, mikä ei auta minua mitenkään. Päinvastoin.
5) Menestyksekkäät ihmiset tietävät, mihin pitää reagoida välittömästi ja mihin ei. Menestymättömät ihmiset taas eivät tiedä, miten pitää reagoida sellaiseen yllättävään kyselyyn, joka saapuu perjantai-iltapäivänä klo 15 kun enää ketään sellaista, jolta voisi kysyä, ei saa kiinni.
6) He pysyvät keskittyneinä. Mihin? Siihen, että tekemistä ei ole? Vai siihen, että sellaista saattaa tipahtaa taivaasta juuri sillä hetkellä kun suljet kaappisi ovea?
7) He määrittelevät seuraavan päivän keskeiset tavoitteensa (tähän lipsahti ensin freudilainen lipsahdus "tavoitteeni"). Minun keskeinen tavoitteeni on pysyä yhtenä kappaleena.
8) He antavat kollegoidensa tietää, missä määrin he ovat tavoitettavissa ennen seuraavaa aamua. No, en ole.
9) He tekevät seuraavan aamun aikataulusuunnitelman. Teen jo seuraavaa seuraavankin, pakatessani edellisenä iltana mukaan kuntoiluvälineitä. Jos lähden iltapäivällä kuntoilemaan, menen aiemmin töihin aamulla. Jos pakkaan töihin mukaan omenoita, käytän suoraa mutta hitaampaa bussiyhteyttä; jos taas en ehdi kuntoilemaan illalla, käytän aamulla nopeampaa bussiyhteyttä, joka jättää minut 2 km päähän työpaikasta, jonne marssin reippainta Konostani.
10) He sanovat kiitos jollekulle. Jos jollekin sanon kiitos, sanon sen kollegalleni, joka taas on joutunut pelastamaan minut liemestä, tai sille kollegalle, jonka kanssa olemme yhdessä voineet keskustella musiikista tai työnantajasta, suljettujen ovien takana.
11) He sanovat hei hei. Enpä täällä paljon ketään näe, ihmiset työskentelevät suljettujen ovien takana.
12) He lähtevät hymy huulilla. Niin lähdenkin, pääsen kotiin.
13) He myös lähtevät. No, todellakin lähden. Erityisesti todellakin lähden silloin kun pitää poika hakea esikoulusta, ja muinakin päivinä kotonani odottaa pieni tyttöni ja rakkaani. Kaupan kautta, ja ruokaakin pitäisi laittaa.

Menestyneillä ihmisillä on listassa vain 13 kohtaa. Menestymättömillä niitä on ainakin 23.

14) Lasket, mikä on työvuorolistasi työaikasaldo, ja päivität työvuorolistasi laittamalla sinne päivän työtuntisi.
15) Pakkaat kännykkälaturisi.
16) Jätät työkännykkäsi kaappiin.
17) Suljet arkistokaappisi oven, ja piilotat avaimen toiseen lukolliseen kaappiin.
18) Suljet toisen kaapin oven, jonka lukko menee rikki
19) Suljet vaatekaappisi oven, joka putoaa saranoiltaan
20) Suljet kaikki 10 potenssiin 7 ohjelmaa ja kuvaketta, ja klikkaat 5 kertaa "yes" ja 6 kertaa "no".
21) Odotat hissiä, joka ei saavu. Juokset 6 kerrosta rappuja alas. Hyvällä tuurilla ehdit vielä bussiin. Muuten, kohta 22.
22) Kävelet 2 km moottoritien varteen tai odotat puoli tuntia. It's up yours. Näin voin tehdä itsenäisiä, omaan työhöni liittyviä päätöksiä.
23) Hukkaat hanskasi ja hattusi bussiin.

En kehdannut laittaa listalle kohtaa 13 b: Amazonin toivelistalta sen tarkistaminen, onko jonkin toivelistan levyn hintapyyntö pudonnut.

Alkuperäisen listauksen menestyneitten ihmisten ajankäytöstä voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Laitettiin nyt kuitenkin kiva kuva tähän. Silloin kun kävelen työmatkoillani moottoritieltä, tulen Vallilan siirtolamökkialueen läpi.

Lupa tehdä virheitä

Kysymystä siitä, millainen työntekijä on, ei voida irroittaa siitä, millainen on työnantajan ihmiskäsitys. Jos työnantaja ei salli virheitä vaan kyttää niitä ja käyttää niitä todistuskappaleina työntekijää vastaan, niitä tulee sitäkin varmemmin. Oikeastaan työnantajan tulisi kannustaa tekemään virheitä.

Jos työntekijä ei tee mitään, niin ei varmasti virheitäkään. Ei oppimiseen välttämättä tarvita aina virheitä, joskus reitti voi olla suorempikin, mutta mahdollisuus kompasteluun pitää suoda, muuten ei synny mitään.

Palaan vielä ihmiskäsitykseen. Onko työntekijä lähtökohtaisesti syntipukki vai resurssi, on se oleellinen ero.

Ei priimaa ja sitäpaitsi vielä laadukasta ja persoonallista, kuitenkin ei robotin tuottamaa vaan ihmiskäden koittamaa tee kukaan sataprosenttisesti alusta alkaen, ei edes Mozart. Ai niin, Bach teki.

Ihmiskilveksi Sote-sotaan

Helsingin sote-osastopäällikkö Hannu Juvosen mukaan maakuntasairaalat uhraavat naiset, lapset ja vanhukset ihmiskilviksi, pelottelemalla tiesynnytysten vaaroilla ja terveyskeskuspäivystysten tukkeutumisella. Ei minun tarvitse pientä tyttöäni uhrata ihmiskilveksi, voin mennä sellaiseksi itsekin.

(Sosiaali- ja) terveyspalveluiden järjestämisestä voidaan kyllä rauhassa vääntää ylätasolla ihan miten paljon tahansa, ja tähän ylätasoon Juvonen liittää myös kätilöt, vaikka he ovat palvelun suorittavaa porrasta, joten heidän, jos keiden luulisi tietävän. Annettakoon palvelun käyttäjän näkökulma.

Tullessani toisen kerran isäksi toukokuussa, me kävimme odotusajan loppuviikkoina pari kertaa ultraäänessä, koska halusimme varmistaa, että kaikki on hyvin, vaikka potkuja ei ollutkaan vähään aikaan tuntunut. Kävimme myös läheisessä - asumme 2 km päässä - sairaalassa pidetyssä synnytysinfossa. Olisi jäänyt käymättä, jos olisi pitänyt lähteä Helsinkiin. Sitä en hirveä ajatella, mitä olisi ultraäänien kanssa käynyt. No, onneksi kaikki olikin lopulta hyvin.

Saimme Porvoon sairaalasta perhehuoneen, joka mahdollisti sen, että koko perhe - isä mukaanlukien - saattoi olla yhdessä ensimmäiset kaksi synnytyksen jälkeistä yötä. Kerran kävin kotonani hakemassa vaihtovaatteita, tyhjentämässä postilaatikon ja kastelemassa yrttimaan, matka kun ei ole kuin 2 kilometriä. No, tiedän hyvin, että yrttimaan kastelu ja pyykinpesu eivät kuulu Sote-uudistuksen piiriin.

Heti synnytyksen jälkeen, imetys ei oikein ottanut onnistuakseen. Kävimme saamassa opastusta, Porvoon sairaalan imetyspoliklinikalla, eikä sinne tarvita lähetettä. Kävin myös pyöräillen hakemassa lainaksi imetyksen ylipäätään mahdollistaneita rintakumeja. Olisi jäänyt imetyspoli käymättä ja rintakumit hakematta, jos niitä olisi pitänyt lähteä hakemaan Helsingistä. Olisi tullut alusta asti pulloruokittu lapsi, ja eikös tätä muuten pidetä WHO:n suosituksien vastaisena?

Meillä ei ole perheessä autoa eikä edes ajokorttia. Molempien työpaikoille pääsee bussilla, onneksi. Jos perheeseemme vielä joskus tulee perheenlisäystä, joutunemme harkitsemaan muuttoa Helsingin laitamille, jos Porvoon sairaalan synnytysosasto lakkautetaan. Kyse ei ole ainoastaan siitä, että yksi edestakainen taksimatka Naistenklinikalle maksaa yöaikaan - lapset eivät katso bussiaikatauluja vaan he tulevat silloin kun he päättävät tulla - pari sataa, kyllä kaksi asuntovelkaista sen pystyy vaikka Visalta irroittamaan. Kyse ei ole edes pelkästä potilasturvallisuudesta - vaikka siitäkin, etteivät lapsivedet valu ratikkapysäkille vaihtobussia odotellessa - vaan turvallisuudentunteesta.

En nyt silkasta pieni on kaunista -romantiikasta puolusta maakuntasairaalaa tai oman ontuvan kunnallispoliittisen urani pönkitykseksi. Minulla on vertailukohta: edellinen lapseni syntyi yliopistosairaalassa, Oslossa. Kokemukseni perusteella, suosittelen Porvoon sairaalaa helsinkiläisille, vantaalaisille, venäläisille, virolaisille, kenelle hyvänsä!

Tämän kirjoitukseni laitoin sekä Hesariin että Uusimaahan. Uusimaassa se julkaistiin jo seuraavana päivänä, Hesari taas on ruvennut sensuroimaan.

Hannu Juvosen kirjoituksen voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Lapsesi ei tarvitse rahaasi vaan aikaasi

Lapsesi ei arvosta tippaakaan tekemiäsi uhrauksia, joita teet hänen puolestaan. Älä tee hänen puolestaan, vaan hänen kanssaan.

Siksi sinun onkin ihan turhaa näännyttää itseäsi työllä lapsesi puolesta: tienata, jotta voisit kustantaa lapsesi harrastukset ja kulutuksen. Kun sinä aikana voisit harrastaa hänen kanssaan. Hän arvostaisi sitä varmasti paljon enemmän. Mene siis hänen kanssaan lämimään sitä kiekkoa sen sijaan että joutuisit tekemään vuorotyötä maksaaksesi lapsesi lätkän.

Älä perustele työn epämukavuutta, epäpalkitsevuutta tai työn logistisia uhrauksia lapsillasi. He eivät arvosta näitä uhrauksia. Heidän mielestään kun olisi parempi, että viihtyisit työssäsi ja että se ei nielaisisi kaikkia arkipäiviäsi kokonaan. Lapsellesi lienee myös aivan samantekevää, oletko konsultti, kirurgi, eläkeläinen vai siivooja, kunhan olet hänen.

Musicality from another era

This is how EMI should always produce their big boxes: an essential selection of the great Edwin Fischer's recordings, where highlights are many: the pioneering Bach WTK, two lovely Brandenburg concerti, probably unsurpassed Schubert imprompti and an almost deconstructive Brahms second with Furtwängler with quite a few lapses but wonderful sense of creativity plus the legendary Beethoven's Emperor Concerto. So muss es sein, as Edwin and Wilhelm said in unisono while listening to tapes of the Emperor.

One could have wished more of his Beethoven, as the two sonati here indicate that he is on a par with Schnabel as a Beethovenian. A few additional discs could have been therefore accomodated into this collection. Yet it contains musicianship of the very highest order, unhurried and lovingly played even if pianistically occasionally fussed. Fischer was a musician foremost, composer's companion, pianist only secondly.

Every piano student should listen to Fischer and avoid copying piano technicians in the mood of Horowitz. This is the antithesis of Lang Lang; instead here can heard the long uninterrupted line from Bach via Beethoven to Brahms. For Fischer they all are his contemporaries.

So, this is indispendable. Edwin lives forever and composers through his thoughts of them. And thoughts are what one can hear even if Edwin's fingers are not almost up to his thoughts - but mostly they are.

My review can also be read at Amazon.co.uk by clicking the headline.

Väärintunnistettua vähäosaisuutta

Hesarissa tänään kertoi tarinansa vesalalainen yksinhuoltaja, jolle jää pakollisten menojen - siis varmaankin asumisen ja muiden laskujen - jälkeen käteen 1100 euroa, ja sillä pitää kustantaa äidin ja yhden lapsen elämä.

Jutun tarkoituksena oli ehkä nostattaa sympatiaa sellaisia pienipalkkaisia helsinkiläisiä kohtaan, jotka nyt Palmian osittaisen yhtiöittämisen myötä ovat nousseet esille. Ja kyllä he minulta sympatiaa saavat, ei siinä mitään. Yksinhuoltajaäidin kanssa 14 vuotta eläneenä tiedän, mitä on eläminen siivous- ja kahvila-apulaisen tuloilla, joita on täydennettävä ajoittaisella toimeentulotuella, ja jo 6-vuotiaana opin, mikä ero on saada isältä elatusapua 500 vai 600 markkaa kuukaudessa.

Helsingissä asuminen on aivan liian kallista, eikä ole oikein, että kukaan saa täysiaikaisesta työsuhteesta bruttona vähemmän kuin kaksi tonnia. Mutta, mutta.

1100 euroa kuussa on 37 euroa päivässä, kuten jutussa todettiinkin. Se on aika paljon enemmän kuin mitä yleensä kulutan 3,5-henkisessä perheessäni ruokakaupassa päivittäistavaroihin päivässä. Yleensä mennee parisenkymppiä.

Toki ihminen tarvitsee muutakin kuin leipää. Sirkushuvejakin on tarjolla. Esimerkiksi kirkkokonsertit eivät maksa mitään, ja kirjasto on edelleenkin maksuton. Metsässä voi ihminen hoitaa kuntoaan ilmaiseksi ja vielä mukaan voi tarttua vähän särpimiksi sieniä ja marjojakin. Urheilutarvikkeitakin voi ostaa käytettyinä ja tarjouksista.

Ei minun tarvinnut lapsena koskaan kärsiä nälästä. Tuli syötyä ehkä hernekeittoa, sienikastiketta ja joskus juhlapäivinä janssonin kiusausta. Coeur de fillet ei kuulunut ruokapöytäämme, mutta olen sitten myöhemmin ehtinyt maistelemaan sen verran kuin olen halunnutkin.

Matkustelu kieltämättä avartaa, mutta senkin ehtii aloittamaan sitten myöhemmin, omilla rahoilla. Pääsee kartan kanssa fillarillakin avartamaan maailmaansa. Joskus lähdin Tapiolaan, toisinaan Tikkurilaan. Silloin kun perheeni oli koossa, kävin isäni kanssa jopa Kirkkonummella.

Vaatteitakin toki pitää joskus ostaa, tosin minä en oikeastaan osta muita kuin sukkia ja kenkiä. Kalsareitakaan en ole ostanut kuin viimeksi vuonna 2012 ja paitapuseron ehkä joskus ennen vuosituhannen vaihdetta. Muut olen saanut ystäviltäni tai puoliso on ostanut, huomattavan osan käytettyinä.

Vähätuloisen yksinhuoltajan lapsena kasvaminen opetti monellakin tapaa suhteellisuudentajua. Onnekseni olin jo pienestä lapsesta arvostanut kirjallisuutta, enkä oikeastaan sen kummempia harrastuksia kaivannut, vaikka toki mietin välillä, millaista esimerkiksi ratsastaminen on. Viihdyin kissojen kanssa kotona kirjoineni ja legoineni, ja olihan minulla ystäviä. Kun on ystäviä, ei tarvitse harrastuksia.

En tietenkään kadehdi Hesarin jutussa esittäytynyttä pienituloista yksinhuoltajaa. Hänellä on lapsensa, ja ne ovat varmastikin hänelle se kaikkein suurin rikkaus. Vähäosainen on ihminen, joka ei osaa elää elämää, sitä omaansa, hänelle annettua. Yleensäkin perhe ja ystävät ovat rikkautta, ja se on köyhyyttä, jos ei osaa olla itsensä kanssa ja elää omaa elämäänsä.

Hesarin jutun tästä yksinhuoltajasta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Edetään vapaaehtoisuuden pohjalta...

... ihmisten kaikkialla vallitsevaan hyvään tahtoon uskoen. Aloitettakoon norminpurkutalkoot tekemällä veroista vapaaehtoisia. Ihan varmasti silkkaa hyväntekeväisyyttään verotalkoisiin osallistuvat juuri ne, jotka eivät usko käyttävänsä yhteiskunnan palveluita.

Sitten voidaan tehdä susiensuojelusta vapaaehtoista, ja katsoa, kuinka monta sutta meillä vielä elää esimerkiksi 10 vuoden päästä.

Saamani ehdotuksen mukaan voitaisiin samassa hengessä vapauttaa liikennesääntöjä esimerkiksi siten, että jokainen saisi vapaasti valita, kumpaa puolta ajaa. Miksi sitä nyt on pakko ajaa tien oikeata puolta. Sitten voitaisiin poistaa liikennevalot. Ei kai kukaan tahallaan halua sotkea autoaan ja ajaa jotain pientä ihmistä liiskaksi. Nopeusrajoituksetkin voisi poistaa, ne ovat kateellisten panettelua, niitten, jotka itse kiihtyvät autonsa asemesta.

Kokoomuksen usko yksilön kykyyn tehdä kaikkia hyödyttäviä päätöksiä on naiiviudessaan huikea. Grahn-Laasoselta kesti vain muutama viikko romuttaa Ville Niinistön elämäntyö. Enää ei tarvitse antaa Sannille mahdollisuutta, kyllä se on tullut tyrittyä. Ei ole Suomessa ennen ollut ympäristöministeriä, joka ajattelee ensisijaisesti MTK:ta, EK:ta ja Vapoa ja vasta sitten ympäristöä.

Aivan äskettäin saadun tuoreen uutisen mukaan Työ- ja elinkeinoministeriö alkaa valmistella mahdollisuutta maan pakkolunastuksiin Fennovoiman ydinvoimalahanketta varten. Miksei tämä voi edetä vapaaehtoiselta pohjalta, Kokoomus kun uskoo niin kovasti vapaaehtoisuuteen.

Fennovoima-uutisen voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Hallinnollinen oheispuuhastelu on hallinnan väline

Kaikissa tuntemissani julkishallinnollisissa töissä, kaikilla aloilla ja kaikissa ammattiluokissa on yhä enemmän sellaista oheissälää, joka ei kuulu itse työhön. Raportointia, laatutyötä, tilastointia ja raportoinnin tilastointia; tähän kuuluvat myös kehityskeskustelut ja työhyvinvointi- ja työolobarometrit.

Niitä työhyvinvointi- ja työolobarometreja ja kehityskeskusteluja työpaikoilla täytyy järjestää, jotta näyttäisi siltä, että työnantaja välittäisi työntekijöidensä työoloista ja hyvinvoinnista. Sitten niitä tuloksia esitellään ehkä kerran pikkupomon tekemiltä powerpointeilta, ja asia voidaan taas unohtaa seuraavaan työolobarometriin asti.

Entä sitten kaikki raportointi, jota esimerkiksi julkisessa terveydenhuollossa tehdään tunnetusti siinä määrin, että se on pois perustyöltä? Raportointi muodostaa ristiriidan esimerkiksi HUS:issa, jonka missio on olla potilaslähtöinen. Potilaslähtöisyyttä ei kuitenkaan ole se, jos sairaanhoitajien ja lääkärien aika menee hoitokertomukseen, hoidonseurantarekistereihin ja muuhun kirjaamiseen, joka on usein sitäpaitsi moninkertaista, tyyppiä: "sano sihteerille, mitä hänen pitää lähettää, ja kirjaa ylös, mitä sanoit ja mitä hän lähetti, ja sano vielä sihteerille, että hän kirjaa ylös sen, mitä hänelle sanoit ja mitä hän lähetti".

No, potilaan oikeusturva toteutuu, kun kaikki on näin läpinäkyvästi kirjattu. Vielä kun toteutuisi potilaan oikeusturva saada hoitoakin. Jos joskus olisi kalenterissa vapaata aikaa kaikelta rekisterienhoitamiselta.

Olen oivaltanut, että nämä oheispuuhastelut on keksitty siksi, että ne ovat hallinnan väline: koska jokainen ymmärtää, että ne ovat asiallisesti ottaen sivuseikka sen varsinaisen mission toteuttamisen rinnalla, niillä voidaan osoittaa sitoutumisaste työhön. Mitä paremmin on kirjattu ja mitä vähemmän on valkoisia läikkiä rekistereissä, sitä vähemmän työntekijä kyseenalaistaa ja sitä enemmän hän on valmis istumaan pitkiä iltoja leikkimässä ja liimailemassa saamatta siitä ylityökorvausta tai edes kiitosta.

Tällä hallinnoinnilla vaan pikku hiljaa ulkoistetaan asiakkaat yksityiselle sektorille, jos aikoja ei löydy. Ja lopulta julkinen sektori ulkoistaa itsensä, perustehtävänsä hukanneena.

Miksi kirkollisvaaleissa kannattaa äänestää?

Vaikka en olekaan kuulunut kirkkoon 23 vuoteen - eikä takaisinliittymissyyksi ihan riitä protestihenki, halu uida vastavirtaan kun kirkkoa usein niin silmittömästi vihataan - niin kaikkia kirkkoon kuuluvia suosittelisin äänestämään kirkollisvaaleissa. Miksi?

No kun kirkkoon voi vaikuttaa siinä missä valtioonkin. Valtiosta ei kuitenkaan voi erota, joten siihen kannattaa vaikuttaa. Niin kirkkoonkin.

On luultavaa, että kirkollisvaaleissa äänestävät ne, ja lähinnä ne, joille asia on läheinen, jolloin kirkossa korostuu konservatiivien ääni, niiden, joille esimerkiksi sukupuolineutraali avioliitto on kauhistus. Ei ole aivan samantekevää, mikä on sellaisen järjestön - tai oikeammin valtion valtiossa - virallinen kanta, johon edelleenkin kuuluu - tai ainakin viime vuoden lopussa kuului - 3/4 suomalaisista, järjestön, joka tekee sosiaali-, päihde-, mielenterveys- ja nuorisotyötä kaikille tunnustuksettomasti. Usein kirkko on  turvaverkon pohja: silloin kun toimeentulotuki evätään esimerkiksi siksi, että tiliotteessasi näkyy ystäväsi lainanpalautus, kirkko ei kysele tiliotteita vaan auttaa.

Nyt kirkossa taantumuksellisin vähemmistö puhuu usein 3/4 kansan äänillä. Asia on niin tärkeä, että jo sen takia melkein kannattaisi liittyä takaisin kirkkoon.

Kannelmäen kirkko.

Kun aikuiset ovatkin osa nuoriso-ongelmaa

Viime aikoina netissä on paljon kuohunut, syynä väkivaltaiset lapset ja nuoret. Jos onkin mopo karannut käsistä joiltakin nuorilta, niin on kyllä aikuisiltakin, siksi verran herkästi näitä lapsia ilmiannetaan, kun kuulemma joku on joskus nähnyt jonkun jossain.

Siitä en ole yllättynyt, että fasistiset yhteenliittymät kokoavat kadunturvajoukkoja, enkä lopuksi siitäkään, että kansanedustaja(t) levittelevät niitä perättömiä juoruja, joiden perusteella näitä joukkoja kootaan. Enkä valitettavasti voi sanoa olevani yllättynyt siitäkään, että näiden lähetyskäskyn antajana on poliisi, joka on muuttunut rauhanturvaajasta sodanlietsojaksi.

Sosiaalisessa mediassa on helppo levitellä huhuja. Niin on siellä helppoa myöskin jakaa vääriä tuomioita. En suosittele levittelemään mitään linkkejä, joissa kerrotaan kauhistuttavia asioita siitä, miten jollekin joskus jossakin on kuulemma käynyt jotenkin. Huhu leviää netissä kuin kulovalkea, eikä kauhistelu auta kenenkään asiaa, varsinkin jos uutinen on ankka.

Huhuja siis levitellään totuutena, ja näin tekevät valitettavasti myös linkkaajat, vaikka sitten kauhistellessaan tarkoittaisivatkin hyvää. Ilmiön kauhistelusta onkin näin tullut osa ongelmaa, ratkaisu se ei tosin ole ollutkaan missään vaiheessa.

Jokainen, jolla on kokemusta koulukiusaamisesta kummalla tahansa puolella ilmiötä tietää, että kiusaamiseen tarvitaan kiusaajan ja kiusatun lisäksi yhteisö, joka sallii kiusaamisen ja joskus jopa yllyttää siihen. Aikuiset, jotka levittelevät huhuja uutisina, toimivat kuin kouluyhteisön ne jäsenet, jotka katsovat kiusaamista hiljaa vierestä.

Halikko on pieni paikkakunta. Varmasti siellä jo ollaan kostamassa väitettyjen kasvojenpolttajien veljille ja siskoillekin, jos heillä on sellaisia. Toivottavasti ei ole.

Jutun Halikon ankaksi osoittautuneesta kasvojenpolttotapauksesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Mitä väliä on musiikin kotimaisuudella?

Ja mitä on suomalainen musiikki? Mitä suomalaista esimerkiksi Rasmuksessa on kuin se, että esiintyjät ovat Suomen kansalaisia ja että tavaran viemiseen on käytetty vienti- ja/tai tuotantotukea?

Varmaan Veikko Lavi on suomalaisempaa. Tapsa Rautavaarakin lauloi käännöstä, kuten Walk the line.

Kahta väliä sillä kuitenkin on. Musiikki työllistää, ei ainoastaan muusikoita vaan myös tuottajia, miksaajia, äänittäjiä, valomiehiä ja -naisia, roudareita ja myös esiintymispaikkojen vahtimestareita ja baarihenkilökuntaa.

Toiseksi suomalaiset muusikot tarjoavat samastumiskohteita. Vaikka Mick Jaggerista, Madonnasta, Anne-Sophie Mutterista ja Glenn Gouldista on idoleiksi, Remu Aaltonen, Chisu, Pekka Kuusisto ja Olli Mustonen antanevat uskoa kaikille kellarimuusikoillemme ja viuluviikareillemme: että musiikin tekeminen kannattaa.

Siksi onkin tärkeää, ettei tarvitse enää lähteä saamaan oppia Berliiniin Sibeliuksen tavoin vaan että musiikin opetusta on tarjolla täälläkin. Ja korkeatasoista se onkin, ja sitä on tarjolla melkein jokaisessa joennotkossa. Suomi saa aiheesta olla ylpeä ainutlaatuisesta musiikkioppilaitosverkostostaan.

Ja kyllä musiikki kannattaa. Maa ilman musiikkia ei nimittäin ole paljon mitään. Musiikin kuluttajana voin sitten toki valita, ostanko aidon Glenn Gouldin äänilevyn vai menenkö kuuntelemaan Mustos-Ollia.

Tämä kirjoitus sisältää viskisuosituksia

Auchentoshan. Ei ollut joutavaa tämäkään, vaan ihan juotavaa.

Aluehallintovirasto oli kieltänyt kahta bloggaria kirjoittamasta Helsingissä pidetyistä olut- ja viskimessuilta juomat nimeltä mainiten. Muuten olisivat menneet kuivaamaan tilaisuuden. Kostoksi minä annan nyt juomasuosituksia.

Balvenie. Täyteläinen, lievästi savuinen juoma.
Bowmore. Oma suosikkini, edellisen lisäksi.
Laphroaig. Erittäin savuinen juoma, tuoksussa aavistus Kourosta.
Lagavulin. Edellistä maineikkaampi, mutta pidän Laphroaigista enemmän.
Voin suositella myös ainakin seuraavia merkkejä: Macallan, Talisker, Cragganmore.

Kun on päässyt mallasviskien makuun, blended-viskit eivät oikein tunnu miltään.
Famous Grouse kuitenkin käy köyhän miehen Lagavulinista, samoin Bell's. Ballantine's 12 years old oli aikanaan suosikkini, lieneekö aika kullannut 22-23 vuoden takaiset muistot?

Muunmaalaisista juomista kuin skoteista en puhu mitään. Joskus tykkäsin Jamesonista. Seagram's on kuin edellämainittuun oltaisiin tislattu suuvettä, ja jenkkiviskejä ei voi edes mainita saastumatta. Kaikkein pahin on Jim Beam.

Hesarin jutun tästä surkuhupaisesta tapauksesta voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa. Jos jostain aloittaisin julkisen hallinnon karsinnan, se olisi tästä, tosin jo ennen viskigateakin.

Miksi F mutta miksi ei N?

Kaverini - toinen vihreä mies muuten - sai minut ajattelemaan sitä, miten ei ainoastaan kieli luo todellisuutta feministienkin esittämällä tavalla, vaan myös todellisuus luo kieltä.

Kuvaavana esimerkkinä hän nosti esiin F- sanan, jota feministit käyttävät itse- ja muidenkin määrittelyyn, tehden siitä tavaramerkin, jota he lätkivät haluamiensa asioiden päälle.

Minullakin oli yksi sellainen sana - tai pikemminkin sanapari - lapsena. Muklaa me. Kuitenkin F-sana tuo mieleen suffragetit ajalta, jolloin isä lampun osti ja äiti sen rikkoi.

Kun F-sanaa suositellaan käytettäväksi, ja suosittelijoina ja asianosaisina toimiva, vähävaltaiseksi  aiheesta itsensä kokema ihmisryhmä käyttää kyseistä termiä kuvaamaan prosesseja, joilla he voisivat kohentaa asemaansa, vastaavasti N-sanaa taas ei ole soveliasta käyttää, vaikka sitäkin itsestään käyttää itsensä vähävaltaiseksi kokema - ja tämäkin kokemus on yhtä oikeaanosunut kuin edellisten - ihmisryhmä.

Tässä feministeille pähkinä purtavaksi: miksi F-sanan käytöstä tehdään tuputettava imperatiivi, mutta N-sanaa ei saa käyttää, se kun vie ajatukset Kunta Kinten tai edes Rosa Parksin aikaan? Minä en käytä kumpaakaan, koska uskon kaikenlaisten ihmisten tasa-arvoon.

Uskon feministien olevan erityisen hyvin varustettuja vastaamaan tähän kysymykseen, hehän juuri tähdentävät sanojenkäytön olevan tekoja, ja yleensä he myös ovat korrektin kielenkäytön asiantuntijoita. Onko se nyt niin korrektia siis käyttää F-sanaa, ja miksi se on korrektimpaa kuin esimerkiksi N-sanan? Miksi F-sanan historialliset mielleyhtymät kiistetään kun taas N-sanassa niitä korostetaan? Miksei N sanaa voi ottaa haltuun, ja muokata ympäröivän maailman tulkintahorisontteja, kuten F-sanalle suositellaan tehtäväksi?

Tulkaa ulos laatikosta ja kertokaa. Yleensäkin laatikosta tuleminen on suositeltavaa, sen voi aloittaa keskustelemalla vihreän miehen kanssa.

Peräkaneetiksi sanoisin vielä, että TROLLOLOO!

Ketään ei saa solvata

Jo koulussa minua sanottiin kantelupukiksi. En kannellut vain itseni kiusaamisesta, vaan jos näin jotain toista kiusattavan. En tosin aina, mitä häpeän.

Tällä valitsemallani linjalla olen pysynyt, ja pysyn vastaisuudessakin. Siksi ilmiannoin eilen pääministerimme Alexander Stubbin sinne jonnekin toivottavan ryhmän.

Pidin itseäni miltei Stubbin fanina, mutta en enää. Pääministerinä hänen todelliset karvansa ovat paljastuneet: hän on karmivan oikeistolainen. Vihreän Langan taannoisessa testissä hänen saamansa parhaat pisteet Kokoomuksen puheenjohtajaehdokkaista ympäristöpoliitikkona ovat osoittautuneet kuplaksi. Stubb väittää mustaa valkoiseksi esittäessään Rosatomin ydinvoimalahankkeen lisäävän omavaraisuuttamme. Ja niin edelleen.

Niin että en pidä Stubbin politiikasta. Mutta en siltikään ole valmis toivottamaan häntä sinne, niin kuin en ketään muutakaan. Eikä näkyvissä valitettavasti oikein ole häävimpiä pääministerikandidaattejakaan.

Toisten kiusaaminen ja vainoaminen eivät ole asianomistajarikoksia. Tai ovat sittenkin: kun yhtä vainotaan, vainotaan koko ihmiskunnan periaatetta ihmisarvon loukkaamattomuudesta. Tulen siis vastaisuudessakin ilmiantamaan kaikenkarvaiset viharyhmät, joissa solvataan tai vainotaan ihmistä tai ihmisryhmää. Poliitikkoja saa kritisoida, ja pitääkin, mutta aiheesta: heidän politiikastaan, ei ominaisuuksistaan. Sanokaa vasikaksi, ei haittaa.

Palmian yhtiöittäminen todisti, että edelläkävijyys sijaitsee oikealla

Palmian yhtiöittäminen meni, kuten odotettua, oikea-/vasen -jakolinjan mukaan. Vaa'ankieliasemassa olivat puolueet, joita ei osata sijoittaa tälle akselille, eli Vihreät, Perussuomalaiset, RKP ja Keskusta. No, Keskusta on Helsingissä marginaalinen voima, RKP on, kuten tiedetään, oikeistopuolue, ja perussuomalaiset äänestää aina silloin kun se ei tiedä, mitä mieltä sen pitäisi olla, kuten oikeistopuolue.

Silläkin uhalla tässä havainnoin, että helsinkiläiset toverit eivät välttämättä tykkää kun tällainen sudeettivihreä tulee mestaroimaan toisen tontille, mutta havainnointi lienee sallittua?

Kysymys on ideologisesti siitä, mitä olen aavistellut jo pitkään: kun valtakunnallisesti Vihreät on enemmän vasemmalle kallellaan - tämä näkyy myös eduskuntaryhmässä - niin Helsingissä kallistus on oikeammalle. Meitähän on haukuttu Kokoomuksen puisto-osastoksi; muuten hyvä, paitsi, ettei Kokoomuksella ole puisto-osastoa. Yksi Jarmo Nieminen ei kesää tee, valitettavasti.

Ei tästä kuitenkaan tarvitse tehdä mitään muita johtopäätöksiä kuin edellämainittu. Meitä maakuntien vihreitä tarvitaan, jottei puolue kaatuisi Kokoomuksen syliin, vaikka emme voikaan vaikuttaa helsinkiläiseen politiikkaan, mistä meitä tasaisin väliajoin muistutetaan. Onneksi sentään eroja Kokoomukseen löytyy, mm. energiapolitiikka ja sosiaalipolitiikka eivät mahdu samalle sivulle Kokoomuksen kanssa. Kaupunginvaltuustossa vain harvoin päätetään energiapolitiikasta, paitsi silloin kun pitää ottaa kantaa kaupungin mahdollisista osallisuuksista voimalayhtiöihin.

On Helsingissäkin joitakin vasemmistovihreitä. Heitä ovat esimerkiksi kaksi kannattamaani suosikkipoliitikkoa Outi Alanko-Kahiluoto ja Johanna Sumuvuori. Molemmat vastustavat Palmian yhtiöittämistä. Kaksi muuta yhtiöittämistä vastaan äänestänyttä olivat Zahra Abdulla ja Sirkku Ingervo.

Olen kyllä kieltämättä vähän yllättynyt siitä, että muita ei löytynyt. Uskoakseni perusteluissa mahdollinen ideologia piilotetaan, ja korvataan strategialla, ja oikea-vasen -jaottelu järjellä. Vihreät tapaavat paikoittaa itsensä oikea-vasen -akselin yläpuolelle, väittäen olevansa edellä. No, edelläkävijyys tässä tapauksessa näyttäytyy äänin 15-4 sijaitsevan oikealla.

Vaikka kyse ei suoranaisesti olekaan yksityistämisestä, yhtiöittäminen lisää kaupungin mahdollisuuksia osallistua kilpailutukseen, ja kilpailutus on aina tuonut näkyville oikeisto-/vasemmisto -jaon. Kaupunki nyt ikään kuin tuo peliin tilaaja-tuottaja -mallin, jossa se on itse yksi mahdollisista tuottajista, sen lisäksi että se on tilaaja.

Palmiaan liittyvissä keskustelussa todettiin mm., että ei ole yhtiön vika, jos kaupunki ei osaa kilpailuttaa. Ei olekaan, vaan kaupungin. Miksi sitten pitää ryhtyä kilpasille, jos ei osaa, ja miksi Suomen pääkaupunki ei osaa/osaisi kilpailuttaa? Tähän voisi todeta analogisesti edellisen väitteen kanssa: ei ole maakuntien vika, jos Helsinki ei osaa kilpailuttaa.

Kun tekniikka syrjäyttää

Kuuntelin maanantaina uimahallissa kahden, vähän toista kymmenettä elävän pojan keskustelua; he puhuivat kolmannesta kaveristaan, joka ei onneksi ollut paikalla, muuten hän olisi kokenut tilanteen kuulusteluksi. Ainakin minä olisin kokenut, jos kuuluisin heidän jengiinsä.

En jäänyt kuuntelemaan, miten keskustelu jatkoi, saiko tämä kolmas millaisia leimoja osakseen. Joka tapauksessa, tämä koneeton jää paitsi nykyään olennaisesta osasta sosiaalisuutta.

Keskustelussa nimittäin käytiin läpi viihde-elektroniikkaa. "Onks sillä Ipad". "Onks sillä tabletti".

Ei ole köyhän lapsella helppoa. Minulla ei nimittäin olisi. Ja ei varmaankaan kaikilla muillakaan.

Tekniikan omistaminen jakaa siis lapsia yhteiskuntaluokkiin. Se, joka omistaa, kuuluu ei vain omistavaan luokkaan, vaan "meihin". "Me" pelaamme pelejä, katselemme ja levitämme Youtube-videoita ja ties mitä nämä tekevät. Koneeton oppii ulkopuolisuuden tunteen jo lapsesta, vaikka sitten lapsella olisikin koneettomuudestaan johtuen enemmän aikaa terveellisempiin harrastuksiin. Toivottavasti näillä koneilla ei sentään levitellä koneettomia halveksuvaa häpäisymateriaalia verkkoon...

Kouluissa kai yritetään ottaa pikku hiljaa haltuun uusi tekniikka. Lapsille voidaan antaa kotitehtäviä, jotka pitää suorittaa älypuhelimilla. Toivottavasti nämä tehtävät voidaan tehdä vielä lyijykynälläkin...

Työurien pidentämisestä

Isäni totesi minulle joskus noin 59-vuotiaana rakennustyöläisenä, että vaikka hän kyllä vielä suoriutui sementtisäkkien kanniskelusta, hän koska tahansa olisi valmis luovuttamaan paikkansa jollekin nuoremmalle, häntä enemmän työpaikan tarpeessa olevalle, jolta sitäpaitsi kävisi se säkki selässä kipuaminen ehkä vähän ripeämmin. Isäni vielä jatkoi ihmettelyään siitä, että ei kai eläkeiän nostaminen lisää työpaikkoja millään taikatempulla. Jos hän olisi jatkanut myöhempään töissä - hän sai eläkepäätöksen 61-vuotiaana - hän olisi ollut jonkun nuoremman tulppana.

Niitä työpaikkoja tarvitaan tosiaan lisää, jos eläkeikä nousee. Työpaikkojen määrän pysyessä entisellään, työttömyys väistämättä nousee eläkeiän noustessa. Tämä on puhdasta matematiikkaa. Työurien matemaattinen pidentäminen yhteiskunnan toimesta johtaa siihen, että ennen eläkeläisiksi kutsuttuja tullaan vast'edes sanomaan työttömiksi, joten yhteiskunnan kokonaistyöttömyyden aste tulee nousemaan.

On tietty ristiriita, että vaaditaan jatkamista ja jaksamista 66-vuotiaaksi, ainakin, jos työpaikkoja ei ole, jos jo nelikymppisten työllistyminen heikkenee ja jos työssäjaksaminen on mitä on. On pään seinään hakkaamista, jos nelikymppisenä sattuisi jäämään työttömäksi, ja joutuisi siis työttömänä työnhakijana kipuamaan aina vain jyrkkenevään vastamäkeen 26 vuotta.

Vanhempia työntekijöitä kohdellaan usein paitsi tulppina, myös odotellaan heidän väsymistään. Tiedän, että julkisellakin sektorilla ulkoistetaan eläkeikää lähestyviä, usein varsin vähän koulutettuja työntekijöitä esimerkiksi liikelaitoksiin. Kun he ovat selvinneet vanhassa toimenkuvassaan erinomaisesti, liikelaitoksessa he ovat viidakon lakien armoilla.

En missään nimessä halua, että kokenut ihminen kokee itsensä kenenkään tulpaksi. Eikä tarvitsekaan, jos hänelle olisi mahdollista jatkaa esimerkiksi osa-aikaisena, jaksamisensa mukaan.

Se työurien pidentämisestä loppupäästä. Työuria pidennetään alkupäästä lisäämällä tukitoimia, jotka mahdollistavat nopeamman valmistumisen. Näistä tärkeimmät ovat opintotuen riittävän korkea taso, opinnonohjaus ja mahdollisuus työskennellä kesäisin. Kyllä opiskelijan nimittäin on saatava halutessaan ja voidessaan työskennellä, sillä työkokemusta se McDonaldsikin vaatii.

Viime aikoina on alettu puhua myös työurien pidentämisestä keskeltä. Tämän toteutumiseksi pitäisi mahdollistaa nykyistä paremmin osatyökykyisten työllistyminen. Työssä jaksaminen on kaikkein tärkein yksittäinen keskikohdan tekijä. Ei riitä, että työssäjaksamisesta vain puhutaan. Siihen tarvitaan kansallinen politiikkaohjelma, ja koko työelämä pitää ajatella uudestaan, kaikilla sektoreilla: enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa työnkuvaansa, lisää työaikajoustoja, lisää etätyötä, lisää mahdollisuuksia päivittää omaa osaamistaan, pois hierarkkinen johtamiskulttuuri, pois sektorivirastojen - kuten THL:n - turhat määräykset. Huono johtaminen nimittäin näkyy heikentyvänä työmotivaationa, suoranaisena kapinamielenä ja voimien loppumisena, ja kaikki nämä aiheuttavat poissaoloja, mikä kuormittaa jo muutenkin tukkiutunutta perusterveydenhuoltoa.

Työssäjaksamisessa on kyse vähenevistä sairauspoissaoloista, mutta paremmin jaksava jaksaa myös kauemmin. Kun työuria pidennetään keskeltä, pitenevät ne myös lopusta.

Vasen on ainoa mahdollinen suunta

Eilen totesin kollegalleni, että mitä enemmän kokemusta työelämän ja yhteiskunnan toiminnasta saa, sitä vasemmammalle väistämättä ja välttämättä kuljetaan. Ainakin julkisen hallinnon matalapalkkatöissä työskentelevälle tämä on väistämätöntä. Uskoisin, että muut epäitsenäisessä asemassa työskentelevät prolet kokevat samoin.

Puhun itsestäni, omasta tiestäni. Yhä inkrementaalisemmaksi ja markkinaehtoisemmaksi muuttuva yhteiskunta kulkee omia teitään, minä omiani.

Kyllähän nuorena ja tietämättömänä sitä saattaa olla naiivi. Lamat ja irtisanomiset ja työsuhteen purkuyritykset kuitenkin opettavat niin että porvarillisuudestakin kasvaa yli.

Mitä tarkoitan markkinaehtoisuudella? No esimerkiksi sitä, että musiikin ja teatterin pitää kilpailla keskenään, todistella, kummalla on hyödyllisempi missio. Ja viimeisen 10-15 vuoden aikana kaikkialle pesiytynyttä tulosohjaus-, raportointi- ja toiminnanohjausvimmaa. Ei siinä mitään vikaa olisi, jos tämä kulkutauti tehostaisi toimintaa ja poistaisi löysät, mutta kun ei se sitä tee, kiitos jatkuvasti muuttuvien tietojärjestelmien ja viranomaismääräysten ja edestakaisten ja jatkuvien organisaatiomuutosten niin että kaikki työaika menee poisoppiessa.

Joskin kapitalismi on myötävaikuttanut siihen, että yleinen hyvinvointi on lisääntynyt, tätä ei koskaan olisi tapahtunut ilman sosialistista työväenliikettä, joka on varmistanut työntekijöiden oikeudet ja hyvinvointivaltion panosta, joka on kouluttanut ja hoitanut sen työväestön, jota on tarvittu rattaiden pyörittämiseen.

Joskaan työvoiman ja työllistäjien - siis johdon - edut eivät olekaan vastakkaiset, vaan pikemminkin päinvastoin, hyvinvoiman työvoiman luulisi olevan johdon etu, kuitenkin johtaminen todistaa päinvastaista. Työehtoja huononnetaan jatkuvasti, laskennallinen tuntipalkka ja ostovoima putoavat, tietojärjestelmät ja viranomaismääräykset muuttuvat jatkuvasti. Kaikki tulee sanelupolitiikkana ylhäältä, ei välttämättä esimieheltä vaan joltakin abstraktilta "johdolta", joka toimii ikäänkuin sitä ei vahtisi kukaan vaikka se olisi poliittisesti valvottu ja luottamusmiehet ovat pelkkiä kumileimasimia, niin että on ihan turha väittää, että johdon ja työntekijöiden edut eivät olisi vastakkaiset.

Tämän ymmärtämisestä seuraa väistämättä aktivoituminen ajamaan omia etujaan. Ihan itse, sillä eivät luottamusmiehetkään yleensä muuta kuin virkansa puolesta hymistelevät. Ensimmäiseksi ammattiliitossa, sillä vaikka liitotkin neuvottelevat sinun puolestasi ja usein näyttää siltä, etteivät ne ole sinun puolellasi ja edusta sinun etujasi, liitoton työläinen on suojaton. On kai parempi, että sinulla on edes jokin työehtosopimus kuin ei mitään.

Porvaristo vastustaa tunnetusti yleissitovia työehtosopimuksia. Se kuvittelee, että työntekijät voisivat tasaveroisena sopijapuolena työnantajan kanssa muka sopia itselleen kelvolliset työolot. No, eivät kyllä voi. Tämä ei tosin ole mikään yllätys, sillä eihän porvaristo ymmärrä mahdollisuuksien epätasa-arvoa muutenkaan, vaan se pitää ihmisiä markkinasubjekteja, jotka toteuttavat myymällä työvoimaansa, mitä he vapaina sopijasubjekteina onnistuvat myymään niin hyvillä ehdoilla että voivat toteuttaa sitten itseään kuluttajina työpanoksensa myymisestä saamallaan korvauksella eli palkalla. Kaunis ajatus ehkä, mutta naiivi eikä ole tästä maailmasta. Nykyisen massatyöttömyyden aikana työnantaja löytää aina työntekijöitä, joille kelpaavat heikennetytkin ehdot koska he eivät muusta tiedä.

Uskoisin pienyrittäjänkin ostavan vasemmistolaisuuden, sillä riskejä tasaava ja yrittämistä kannattava perustulo on vasemmistolainen ajatus; tosin kelpaa se osalle keskustaakin.

Tiedän toki, että Marxiin vetoaminen ei oikein ole vakuuttavaa, sillä nyt jälkiviisaasti Marxia voi pitää huonona ennustajana. Ei reaalisosialismi mikään evoluution päätepiste ollut, vaan opetus. Yksi historiallinen opetus muiden joukossa. Valitettavasti vaan historiasta ei opita.

Miksi esteettömyys koskee meitä kaikkia

Hesari on ottanut esteettömyyden asuntojen hintojen kohoamisen syntipukiksi, ja pitää norminmukaisia vessoja syinä kalliiseen uudistuotantoon, ihan kuin esimerkiksi 30-40 tuhannen hintaisilla kaikille turhaan maksatetuilla turhilla autopaikoilla ei olisi mitään tekemistä asian kanssa. Hesari on valinnut puolensa, ja se valinta on ihmisyyden ja tasa-arvon vastainen.

Esteettömyyttä ei kannata marginalisoida vain vammaisille kuuluvaksi. Kuka tahansa meistähän voi vaikka leikkauksen seurauksena joutua väliaikaisestikin kuntoutettavaksi pyörätuoliin. Tällaista mahdollisuutta vaan ei terve ihminen halua ajatella, mutta terveydenhuollossa työskentelevänä kuulen jatkuvasti tarinoita ei vain onnettomuuksista vaan ihan jokapäiväisiä kuntoutustarinoita.

Ei tarvitse toteutua mikään huonoin skenaario, vaan ihan normaali kuntoutus voi viedä pyörätuoliin. Puhumattakaan onnettomuudesta tai äkillisestä sairastumisesta.

Esteettömyys varmistaa sen, ettei kuntoutujan tarvitse muuttaa pois omasta kodistaan, sitäpaitsi minne, ja kenen rahalla tämä tapahtuisi?