Hesarissa tänään kertoi tarinansa vesalalainen yksinhuoltaja, jolle jää pakollisten menojen - siis varmaankin asumisen ja muiden laskujen - jälkeen käteen 1100 euroa, ja sillä pitää kustantaa äidin ja yhden lapsen elämä.
Jutun tarkoituksena oli ehkä nostattaa sympatiaa sellaisia pienipalkkaisia helsinkiläisiä kohtaan, jotka nyt Palmian osittaisen yhtiöittämisen myötä ovat nousseet esille. Ja kyllä he minulta sympatiaa saavat, ei siinä mitään. Yksinhuoltajaäidin kanssa 14 vuotta eläneenä tiedän, mitä on eläminen siivous- ja kahvila-apulaisen tuloilla, joita on täydennettävä ajoittaisella toimeentulotuella, ja jo 6-vuotiaana opin, mikä ero on saada isältä elatusapua 500 vai 600 markkaa kuukaudessa.
Helsingissä asuminen on aivan liian kallista, eikä ole oikein, että kukaan saa täysiaikaisesta työsuhteesta bruttona vähemmän kuin kaksi tonnia. Mutta, mutta.
1100 euroa kuussa on 37 euroa päivässä, kuten jutussa todettiinkin. Se on aika paljon enemmän kuin mitä yleensä kulutan 3,5-henkisessä perheessäni ruokakaupassa päivittäistavaroihin päivässä. Yleensä mennee parisenkymppiä.
Toki ihminen tarvitsee muutakin kuin leipää. Sirkushuvejakin on tarjolla. Esimerkiksi kirkkokonsertit eivät maksa mitään, ja kirjasto on edelleenkin maksuton. Metsässä voi ihminen hoitaa kuntoaan ilmaiseksi ja vielä mukaan voi tarttua vähän särpimiksi sieniä ja marjojakin. Urheilutarvikkeitakin voi ostaa käytettyinä ja tarjouksista.
Ei minun tarvinnut lapsena koskaan kärsiä nälästä. Tuli syötyä ehkä hernekeittoa, sienikastiketta ja joskus juhlapäivinä janssonin kiusausta. Coeur de fillet ei kuulunut ruokapöytäämme, mutta olen sitten myöhemmin ehtinyt maistelemaan sen verran kuin olen halunnutkin.
Matkustelu kieltämättä avartaa, mutta senkin ehtii aloittamaan sitten myöhemmin, omilla rahoilla. Pääsee kartan kanssa fillarillakin avartamaan maailmaansa. Joskus lähdin Tapiolaan, toisinaan Tikkurilaan. Silloin kun perheeni oli koossa, kävin isäni kanssa jopa Kirkkonummella.
Vaatteitakin toki pitää joskus ostaa, tosin minä en oikeastaan osta muita kuin sukkia ja kenkiä. Kalsareitakaan en ole ostanut kuin viimeksi vuonna 2012 ja paitapuseron ehkä joskus ennen vuosituhannen vaihdetta. Muut olen saanut ystäviltäni tai puoliso on ostanut, huomattavan osan käytettyinä.
Vähätuloisen yksinhuoltajan lapsena kasvaminen opetti monellakin tapaa suhteellisuudentajua. Onnekseni olin jo pienestä lapsesta arvostanut kirjallisuutta, enkä oikeastaan sen kummempia harrastuksia kaivannut, vaikka toki mietin välillä, millaista esimerkiksi ratsastaminen on. Viihdyin kissojen kanssa kotona kirjoineni ja legoineni, ja olihan minulla ystäviä. Kun on ystäviä, ei tarvitse harrastuksia.
En tietenkään kadehdi Hesarin jutussa esittäytynyttä pienituloista yksinhuoltajaa. Hänellä on lapsensa, ja ne ovat varmastikin hänelle se kaikkein suurin rikkaus. Vähäosainen on ihminen, joka ei osaa elää elämää, sitä omaansa, hänelle annettua. Yleensäkin perhe ja ystävät ovat rikkautta, ja se on köyhyyttä, jos ei osaa olla itsensä kanssa ja elää omaa elämäänsä.
Hesarin jutun tästä yksinhuoltajasta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti