Vaellusvuosinani minulla oli harvoin tylsää, linnoituksessani minun ja pleikkarin. Kaverini olivat perheeni, ja läheisyyttäkin saa ajoittain, tosin aika kalliilla litrahinnalla. Rakkauksiakin sattui aika ajoin. Joskus nautin elämäkertoja muutaman oluen kera Väiskin nurmikolla, ajoittain juoksin Hännisen Harrin ohjelmilla kolmen tunnin maraton karkaamassa horisonttiin. Kissoista oli seuraa, ne hurisevat sängynlämmittimet.
Olisin varmaankin elänyt ihan suht tyytyväisenä niinkin. Baana- ja juoksukuntoni tosin pikku hiljaa rapistuessa harrastukseni olisivat saattaneet enemmän taas kallistua Elokuva-arkiston ja tsekkipubien ja ajoittaisten nyrkkeilyiltojen puolelle, Varmaankin vanhetessani ajatukseni olisivat aika ajoin saattaneet tasaisen enenevästi karkailla entä jos -puolelle.
En puhu kuin omasta puolestani, ja toki siinä on puolensa, että pesukonekulut voi jakaa, mutta yksinasuvana olin yhdessä merkittävässä suhteessa köyhä verrattuna aikuisempaan minääni: minulla ei ollut rakkautta, eikä näin ollen myöskään merkitystä. Sisältöä saattoi olla, muttei tarkoitusta.
Esimerkiksi politiikka ja muu aktivismi kyllä käy sisällöstä, mutta en osaa verrata, sillä en harrastanut niitä vaellusvuosinani. Työkin voi antaa sisältöä, tosin tyhjää joukkoa ei voi korvata toisella tyhjällä.
Oli niitä lyhyempiä ja enemmän lyhyitä rakkaussuhteita, mutta ei mitään tietoa ehdottomasta, kyseenalaistamattomasta, kaiken voittavasta rakkaudesta, jonka saa vasta perheessä. Omaan itseen kohdistuvalle ehdottomalle rakkaudelle me olemme sokeita, sen ymmärtää vasta kun elämään ilmaantuu joku, jota ei voi muuta kuin itse rakastaa täysin määrättömästi, joka riisuu sinut vastarintasi aseista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti