Kuulen aika ajoin jonkun poliitikon selittelevän toisinaan vähän anteeksipyytelevästi tai defensiivisesti sitä, että hän tai hänen edustamansa ryhmä kuitenkin ovat tehneet enemmän senjasen asian eteen kuin kukaan tai ainakin useimmat muut, niin että ei ole hyväksyttävää syyttää heitä puolivillaisuudesta tai välinpitämättömyydestä. Tiedän hyvin, että politiikka on ryhmätyötä ja asiakohtaisten liittolaisten etsintää, mutta entäs jos se enemmäntekeminen ei edelleenkään ole riittävästi?
Eikä se välttämättä olekaan kovin paljoa, jos toiset eivät tee mitään. Ja silloinkin kun asia ei tunnu saavan vastakaikua toisissa siinä määrin että siitä tulisi enemmistön asia, silloinkin on mahdollista edes pitää asiaa esillä, puhua ja lobata. Ja täytyykin.
Toinen mahdollisuus toki on, että kaikilla poliitikoilla ei ole asiain prioriteettijärjestys sama kuin minulla. Sille minä en voi mitään, eikä äänestäjää voi siitä syyttää, jos hänen mielestään poliitikon asialistalla ovat palikat väärässä järjestyksessä.
En minä päättäjiä kadehdi: uskottavan päättäjänhän on kaikin voimin yritettävä esittää yleispoliitikkoa, kun taas kansalais(aktivisti) saa kaikessa rauhassa olla yhden asian ihminen. Siitä huolimatta hänellä on täysi oikeus olettaa, että myös päättäjä ajaa juuri ja vain hänen vain sitä asiaansa.
Olen kuullut politiikkaa luonnehdittavan mahdollisuuden taiteeksi. Sen pitää olla mahdottomuuden taidetta. Vähempää en kelpuuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti