Arvostamani ekologisen elämäntavan guru Leo Stranius tituleerasi minua menestyneeksi. Leon ajatukset sparraavat minuakin, tällaista kevytaktivistia. Aloin miettimään. Olen aina halunnut tehdä irtioton menestymisestä. Jos sitten olen menestynyt, missä mielessä?
Wikipedian mukaan menestyminen on "tavoitteiden onnistunutta saavuttamista". Entä jos saavuttaakin jotain ihan muuta kuin mitä on tavoitellut? Tai jos ei olekaan tavoitellut mitään, mutta saavuttaa siitä huolimatta?
Yleensä menestys liitetään palkkatyöhön. No, ainakin olen kokeillut varsin monenlaisia asioita. Suurimmat menestykseni kuitenkin itse liitän ei-palkkatyöhön: kansalaistoimintaan ja yksityiselämääni, josta kansalaistoiminta on erottamaton osa.
Kansalaistoimijana suurimmat menestyksentunteeni liittyvät toiminnan tuloksiin mutta myös itse toimimisen aikaisiin elämyksiin. Helsingin Keskuspuistoa puolustavan kansalaisliikkeenä yhtenä perustajana ja keskushahmona olen ilahtunut havaitsessani, että perinne, jonka aloittamisessa olin keskeisesti mukana, pärjää nyt omillaan eikä minua enää tarvita järjestelyissä. Ylipäätään jo se on menestys, että kertaluonteisesta tapahtumasta, Metsän joulurauhan julistuksesta, on tullut perinne ja se on ominut mukaansa uusia toimijoita. Sitten olen toki äärettömän iloinen siitä, että kansalaisliikkeen tekemän työn tuloksena aluettamme ollaan liittämässä myös viralliseen Keskuspuistoon ja että se on poistettu Kaavoituskatsauksesta, kaavoitussuunnitelmien hautaamisen merkkinä. Keskuspuiston pelastaminen on kyllä suurinta, johon olen ollut myötävaikuttamassa.
Aika mahtavaa oli myös olla mukana järjestämässä Pekka Haaviston vaalikampanjaa, olla osana innostuneiden vapaaehtoisten talkoissa. Sellainen usko parempaan maailmaan, joka yhdisti, ei erottanut, kantaa heikkojen hetkien yli.
Kansalaistoimijana olen saanut pienimuotoisessa määrin myös seuraajia, niin hyvässä kuin pahassa: ihmisiä, jotka odottavat "lähetyskäskyäni" jonkun tapahtuman järjestämiseksi tai jonkun ihmisen kontaktoimiseksi. Sitten on kyllä myös vihulaisia, jotka ovat levitelleet nimissäni mielipiteitä, jotka eivät edusta minua tai perustaneet blogeja nimissäni, mustamaalatakseen minut. Ei kai mitättömyyksille moisia vaivauduta tekemään.
Entä sitten se palkkatyö? Ainakin olen joissakin tilanteissa onnistunut luovimaan menestyksekkäästi. Sibelius-Akatemian pianonsoiton valintakokeessa sihteerinä toimiessani eräs juryn jäsen suhtautui selvästi nihkeästi maallikon läsnäoloon. Sain juryn haavin auki ottaessani keskustelussa ohjat käsiini, sijoittaessani erään kandidaatin Schnabel-Kempff -akselille, ja vastarinta oli voitettu. Samaten kai jonkinlaisesta ainakin osittaisesta onnistumisesta ja sen tuoneesta arvostuksesta oli merkki se, että minua pyydettiin hallituksen puheenjohtajaksi organisaatioon, jossa olin vetämässä projektia. Tämä pyyntö tehtiin siksi, että minut oltiin havaittu itsenäiseksi ja omapäiseksikin ja tarvittaessa kovapäiseksikin toimijaksi.
Kaikkein pysyvintä ja merkityksellisintä on kuitenkin perhe: se, että voin edelleenkin olla ensimmäisen lapseni elämässä ja että olen saanut toisen mahdollisuuden onnelliseen perhe-elämään. Tätähän moni kouluttamaton nainen varsinkin männävuosina käytti "tekosyynä" sille, ettei ole tehnyt työtä ja että saisi tämän työtätekemättömyytensä näyttämään siltä, että on jotakin sentään tullut tehtyä. Näillä sanoin moni miesurheilija pyytelee anteeksi jälkikäteisesti sitä, ettei ole ollut omina ruuhkavuosinaan läsnä. En ole ehkä tuhlaajapoika, jos en nyt niin menestynytkään.
Pidän kuitenkin siitä kiinni, että eivät kansalaisaktivismi ja perhe-elämä ole työtä. Ne ovat tekemistä kyllä, joskus varmasti tuottavaakin, mutta ennen kaikkea elämää. Jos niistä jotakin pitää maksaa, niin kansalaispalkkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti