"Ainoastaan äärimmäisen vauraalla kansakunnalla on varaa käyttää kaikkein parhaiten koulutettujen ihmisten luovuutta siihen, että he ihmettelevät päivästä toiseen, miksi tulostin ei toimi.", kirjoittaa Riitta Raatikainen Savon Sanomien kolumnissaan, jota moni tuttavani on ihastuksissaan linkannut. Hän osuu osatotuuteen. Mutta vain osa.
Minä olen yksi heistä, akateeminen osastonsihteeri, joka on viettänyt kolme viikkoa lukemassa Bach-elämäkertaa ja soittelemassa atk-tukeen, missä tietokoneeni viipyy ja sitten kun se tuli, soittelemassa sinne, miksen pääse kirjautumaan sisälle ja sitten pääsin kirjautumaan, soittelen atk-tukeen, missä ovat käyttäjätunnukseni. Ymmärrän Raatikaisen kauhistelevan sitä, että koneet ovat - muka - tehneet sihteerityön tarpeettomaksi.
Kaikkea muuta. Sihteerihän on täysin kädetön ilman tietokonetta.
Raatikainen kauhistelee myös sitä, että miksi akateemisesti koulutetut joutuvat käyttämään kapasiteettiaan töihin, jotka kuuluisivat sihteereille. Eivät ne kuulu sihteereille, vaan käyttötuelle. Raatikainen ei myöskään näytä tietävän sitä, että kyllä se kopiokoneen päivystäminen kuuluu akateemisesti koulutetulle. Akateemisesti koulutetulle sihteerille.
Paljon suuremmasta kansakunnan kestävyysvajeesta on kyse siinä, että me ylikoulutamme massoja sellaiseen osaamiseen, josta ei löydy kysyntää. Kuten sosiologeiksi. Siinä menee hukkaan sekä koulutusmäärärahoja että inhimillisiä voimavaroja. Voin vakuuttaa, että se kopiokoneen vahtaus sujui minulta vähintään yhtä hyvin 19-vuotiaana ylioppilaana, joka vielä luuli koulutuksen elähdyttävän vaikutuksen ja kuljettavan taikamaton tavoin vihreälle oksalle kuin elämän kulahduttamalta 43-vuotiaalta pätkämaisterilta.
Raatikaisen kolumin voi lukea klikkaamalla otsikkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti