Kuunnellessani kuulokkeilla perjantai-iltana työntäessäni lastenvaunuja jossakin puoli kahdentoista ja kahdentoista välillä Kurt Sanderlingin levytystä Brahmsin kolmannesta sinfoniasta, ja odottaessani vanhan kaverini seuraavanpäiväistä vierailua, jossa maailma taas pantaisiin paikalleen saunan, jalkapallon ja viinin kera, ymmärsin yhtäkkiä, että vaikka henkiystäväni eivät asukaan toisella puolella katua kuten 90- ja vielä pitkälle 2000-lukuakin, niin en ole koskaan yksin.
Ihminen, jolle suuret sielut - kuten Bach, Bruckner, Beethoven tai Brahms - ovat päättäneet avautua, jakaa salaisuutensa, ei nimittäin koskaan ole yksin. Heidän musiikkinsa on elämänkumppaninani aina, riippumatta siitä, missä asun ja kenen kanssa elän. Olen vienyt heidät mukanani Norjaan, ja tuonut heidät sieltä takaisin. Eivätkä he koskaan katoa. Heidän musiikkinsa ei onneksi asu cd-levyissä, vaan kannan sitä ikuisesti mukanani niin että vaikka seuraavana aamuna heräisin kuurona, musiikki ei koskaan katoaisi. Minulla on sisäinen, kattava jukeboksi, josta löytyy niin Furtwänglerin, Sanderlingin kuin Klempererin levytyksiä, ja sieltä löytyvät lääkkeet. jotka lohduttavat minua tuskan hetkissä, elähdyttävät iloissani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti