Lukiessani Christoph Wolffin autoritaarista Johann Sebastian Bach -elämäkertaa, joka kertoo ajasta, jolloin Saksa koostui kymmenistä kaupunkivaltioista, ymmärrän, että musiikin (konsertti-) merkitys on vähentynyt. Tarkoittaako tämä sitten sivistyksen rappiota, jää kunkin itsensä ratkaistavaksi.
Bachin Saksa koostui pienistä hoveista, joilla oli omia orkestereitaan ja hovisäveltäjiään/- kapellimestareitaan. Tuohon aikaan valta oli jakautunut maalliseen ja ylimaalliseen; myös kirkoilla oli omat musiikilliset johtajansa ja/tai urkurinsa.
No, on kirkoilla vieläkin kanttoriurkurinsa, eikä kukaan kiellä heitä säveltämästä kantaatteja tai urkupreludeita. Mutta eivät he kyllä juurikaan tee sitä, saati että toimisivat seurakuntansa musiikillisen elämän johtajina, jotka säveltämisen lisäksi vielä johtaisivat omien ja muiden teosten esityksiä. Ja on orkestereilla residenttisäveltäjiä, mutta miksei esimerkiksi Helsingin kaupungilla ole omaa musiikillista johtajaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti