Vielä kymmenen vuotta sitten minulle ei ollut juurikaan eroa, oliko päivä vai yöneljä, kun kävin huuhtaisemassa vessan ehkä toiseksi viimeisen kaljan jälkeen. Tai oli sen verran, että useimmiten kai kumminkin se toiseksi ensimmäinen nautittiin pikimmin lähempänä iltapäiväneljää kuin aamuneljää. Tämä tietystikin sillä varauksella, etten ollut töissä. Sellaisiakin aikoja nimittäin oli, että olin. Silloin kun en ollut, niille jaksoille varasin muunlaisia verukkeita: työtön, freelanceri, toiminimiyrittäjä, jatko-opiskelija, työllistämiskurssilainen ja niin päin pois.
10 vuotta sitten olin 33-vuotias. Nyt olen kymmenen vuotta vanhempi, ja viimeisen vuoden aikana olen ottanut parin saunakaljan lisäksi ehkä kahdesti muutakin kuin kansalaisluottamusta. Perheellisenä en osaa enää niin kovasti arvostaa krapula-aamuja, vaikka muistan vielä, miltä semmoisetkin tuntuivat.
Nyt kun "ulos lähteminen" tarkoittaa vauvan kanssa vaunulenkille lähtemistä klo 22, satoi taikka paistoi, maa- tai perjantaina, aika on minulle yhtä jäsentymätöntä kuin 10 vuotta nuorempana. Paitsi ettei olekaan: lapseni muistuttavat siitä, mitä aika on. Aivan yhtä säännöllisesti toimi nyt jo 6-vuotias Simeon-poikani, kun syksyllä 2009 hänen ollessaan noin puolitoistavuotias menin hänen kanssaan säännöllisesti joka toisena viikonloppuaamuna kolmen-neljän maissa paria ravintolasta palaajaa lukuunottamatta tyhjään st. Hanshaugenin puistoon.
Muistan siis erittäin hyvin epäsäännöllisyyden - töiden, ihmissuhteiden ja työpaikkojen vaihtuessa - luonnehtimat vaellusvuoteni. En kaipaa niitä yhtään. Arvostan suuresti pysyviä ja kestäviä asioita elämässäni, tänään virallistaessani siviilisäätyni elämänkumppanini kanssa, ja tyttäreni saadessa nimensä.
Kun sinkku on vastuussa vain itselleen, ihminen, joka on vanhempi, joutuu oppimaan pakostakin ottamaan toisen tarpeet huomioon, ja sisäistämään ne omiksi tarpeikseen. Sinkkuus ei tee itsekkääksi, mutta vanhemmuus tekee epäitsekkääksi. Se, miten ja millä ihmiset itseään saastuttavat, milloin he nukkuvat ja milloin kukkuvat, ei ole minun asiani, mutta tämänhetkinen elämäntilanteeni ei tahdo mahdollistaa venymistä itseaiheutetun univelan empatisoimiseen. Nyt herään aamuyöstä vaihtamaan lapsen vaippaa kun aiemmin korkkasin sen toiseksi viimeisen kaljan.
Pidän edelleen toki saunaoluesta tai lasista viiniä ruoan ja hyvän seuran kanssa. Perheellisenä ruumiini ei kuitenkaan ole yksityisomaisuuttani, ja oikeastaan se on vain lainalla lapsiltani. Niinpä arvostankin sitä siinä määrin paljon, että käytän mieluummin aamuni aamulenkkiin kuin krapulaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti