Viime viikonloppuinen Hesarin kolumni on suonut suuren helpotuksen monille pikkulasten vanhemmille. Olemme saaneet synninpäästön: on ihan ok, jos ei halua leikkiä lapsensa kanssa. Kuten tuttavani Facebookissa totesi: "Olen monen lapsen mielestä hauska aikuinen, erityisesti omani. On vain yksi ongelma: en jaksa leikkiä. Se vaatii hirveitä ponnisteluja. Ukkelin töpöttäminen pitkin pöytää on järjettömän tylsää. "Nyt nää menis tänne..." Aargh. Osaan tosin muita juttuja: riehua, kutittaa, laulaa, tanssia, hyppiä sohvalla ja lukea lapselle kirjoja. Kai se voi riittää".
Sitä en tiedä, riittääkö se lapselle, mutta aikuiselle sen pitäisi riittää niin että voi nukkua puhtaan omatunnon kanssa.
Olen yrittänyt propagoida 6-vuotiaalle pojalleni, joka ihmettelee vaativasti, että "JSJ, mikset sä leiki", että legoilla rakentaminenkin on leikkimistä. Ja sitä ihmetyksekseni osaan vielä tehdä. Tosin, sitten kun tämä oppi on sisäistetty ja saan käskyn rakentaa, seuraavaksi yritän selittää pojalleni, että ei se noin mene, että"rakenna jotain". Kukko ei käskien laula, ja mielikuvitusta ei voi käskeä. Aikuinen tarvitsee selkeät ohjeet tai ainakin lähetyskäskyn: rakenna se Angkor-Vat, Helsingin olympiastadion tai Diplodocus. Hyvällä tahdolla nekin onnistuvat.
Olen sopeutunut siihen myönnytykseen lasten maailmaa kohtaan, että voin joskus ostaa jonkun poikani himoaman Hero Factory- tai muun taistelurobottihahmon, jotka kaikki tunnistaa siitä, että jokaista hahmoa kutsutaan aikuisen mielestä virheellisesti lapsen logiikan mukaisesti koko sarjan nimellä. Niillä leikkiminen, joka pahimmillaan sisältää ampumista ja toisten hahmojen rikkomista ja parhaimmillaan toisten hahmojen moikkaamista ja bensa-asemalla hengailua, on kyllä oikeasti aika hankalasti aikuislogiikalla perusteltavissa.
No voisiko sen aikuislogiikan sitten heivata hetkeksi mäkeen? Ei niin tehty maatalousyhteiskunnassakaan, jossa isän joskus veistämä kaarnalaiva ja käpylehmä toimittivat ainutkertaisia muistoja harvinaisista leikkikaluista - muita ei ollut - ja harvinaisia muistoja ajasta, jolloin isä oli juuri lastaan varten läsnä.
Aion olla lapselleni läsnä, pelata pelejä, opettaa ajamaan polkupyörällä, pituushyppäämään ja kirjoista sekä havainnoimalla kaiken osaamani hirmuliskoista, vuorista ja hyönteisistä. Uskoisin tämän olevan paljon enemmän kuin monessa muussa perheessä, ja se saa luvan riittää. Sekä rakentaa legoista sen Taj Mahalin. Piirtäminen on jo siinä ja siinä, sillä se edellyttää kykyä kuvallistaa oma sisäinen fantasiamaailmansa sekä ottaa tämä kuvallistaminen vakavasti, lihallistaa se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti