Esteettömyys koskee meitä kaikkia, ei ainoastaan pysyväisesti heikosti liikkuvia ihmisryhmiä, kuten liikuntavammaisia, sokeita, vanhuksia ja lastenvaunujen kanssa liikkuvia: kuka tahansa meistä voi esimerkiksi joutua onnettomuuteen, jossa liikuntakyky menee pysyvästi, sairastua reumaan, joka heikentää liikuntakykyä - puhumattakaan MS-taudista tai ALS:ista - tai joutua leikkaukseen, jossa liikuntakyky menee väliaikaisesti. Koska ei ole kohtuullista, käytännöllistä tai järkevää, että ihminen joutuu muuttamaan pois kotoaan väliaikaisen liikkumattomuuden takia, on järkevää rakentaa ainakin kaikkiin uusiin kerrostaloihin hissit. Tämä on järkevää siksikin, että hissittömyys karsii niiden ihmisten määrää, jotka voi kutsua kotiinsa kylään, jolloin hissittömyys voi eristää myös itsenäisesti liikkuvan kotiinsa.
Hissillisyys kuitenkin heikentää halua kävellä portaita, ja voi olla, että moni vanhus voi asua kotonaan pidempään, jos he ovat asuneet hissittömässä talossa, jossa he ovat saaneet pakollista hyötyliikuntaa. Miten sitten motivoida hissitalossa asuvat kävelemään rappuja?
Kävelemällä rappuja. Minä kävelen aina raput silloin kun sellaiset on saatavilla, samoin isäni, joka Merihaassa asuessaan kunnon vuoksi ravasi rappuja ylös alas, vaikka asui toisessa kerroksessa.
Välineestä ei seuraa pakko käyttää niitä. Vaikka muuten olenkin varovainen sälyttämään kaikkea vastuuta omalle kontolle, niin jokaisen oma asia on kävellä raput ylös. Tai olla kävelemättä. Kunnon ylläpitämistä tai ylläpitämättömyyttä ei voi ulkoistaa, joten hissejä ei sentään voi mahdollisesta omasta heikosta kunnostaan syyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti