Tahdon uskoa

Kirkko näyttää olevan nykyään yleisin humanismin lipunkannattaja, samaten ihmisarvon ja -oikeuksien, jo tähän linkatun arkkipiispa Kari Mäkisen kannanotonkin perusteella. Siinä hän pyytää anteeksi homoseksuaaleilta heidän kirkolta saamaansa huonoa kohtelua. Taantumuksellinenkaan kirkko ei ole. Harkitsen kirkkoon takaisin liittymistä jo siksikin, että ei ole samantekevää, jätetäänkö keskeinen osa yhteiskuntamme arvo- ja kulttuuriperustaa konservatiivien vai uudistusmielisten käsiin.

Tieteellinen tutkimus, ei mikään ihmistiede, tavoita ihmisyyttä kokonaisuutena, sitä, mistä ihmisenä elämisessä tässä maailmassa on kysymys. Ei psykologia, ei biologia, ei antropologia, ei sosiologia. Taiteet voivat antaa tieteitä paremmin aineksia oman elämänkatsomuksen rakentamiseen, miksi- ja miten -kysymyksiin vastaamiseen. Tieteet eivät puhu rakkaudesta, vaikka objektina siitä ainakin sosio- ja seksologit puhuvatkin. 

Toki voisin jo samasta syystä kuin miksi isäni äänestää demareita, harkita liittymistä: vain uidakseni vastavirtaan. Tällainen yksilöllinen statement ei kuitenkaan auta kirkon asiaa, ellei sitä julista yhteiskunnallisessa toiminnassaan, tehden yksilöllisestä yhteistä. 

Miksi yksilöllisestä sitten tehdä yhteistä? Auttaakseen yhteisen tai yksilöllisen asiaa. Jos voi laajentaa ihmisarvosta ja rakkaudesta puhuvien kaikupohjaa, tämä kannattaa tehdä. Tai jos haluaisi edistää omia vaikutusmahdollisuuksiaan esimerkiksi seurakuntaneuvoston kautta, tässäpä sauma. 

Arvon kuitenkin vielä jäsenyyteni kanssa. Syntien näkemistä kaikkialla vierastan, puhumattakaan perisynnistä. Enkä oikein tunne sakramenttejakaan omikseni, niissä kai pitäisi tuntea pyhyyden kosketus, vaikka tiedän, että ainakin osa niiden merkityksestä on siinä, että sakramentit kokoavat ihmiset yhteen, ne ovat rituaaleja, jotka pyhittävät yhteisön. Niiden muoto ja sisältö eivät siis sinänsä ole tärkeitä, vaan funktio, vaikka sakramenttien pyhyyttä kuuluukin korostaa, jotta niihin haluttaisiin uskoa. Onhan yleisinhimillistä, että ihminen haluaa uskoa jäsenryhmänsä olevan myös viiteryhmä.

Ilmoitan kyllä sitten, mihin punniskeluissani tulen päätymään, vaikka oma maailmankatsomukseni sinänsä kuuluukin selittämättömän sfääriin: ketkään kaksi ihmistä eivät koe samalla tavalla. Henkilökohtaisen maailmankatsomuksen väittäminen yksityisasiaksi on perspektiivivirhe; siihenhän omat valinnat - jotka perustuvat arvoihin - joka tapauksessa pohjataan. Mitään salattavaa maailmankatsomuksessani ei ole.

Ehkä minut erottaa todellisista uskovaisista se, että kun he uskovat uskon (sic!) olevan armolahjan, minä uskon, että kyse on siitä, että ihmisellä on tahtoa avata sydämensä hyväksymään ja vastaanottamaan. Tahtoisin uskoa.