Toinen mahdollisuus isänä

Kun tulin ensimmäisen kerran isäksi, pakotin perheeni Suomeen tekemään kunnallisvaalikampanjaa. En masinoinut vaalivauvaa tuomaan minulle sympatiaääniä, vaan jätin vauvani kotiin, sentään äitinsä kanssa. Napoleonkompleksisen ehdokkaan suhaillessa pyörällä kaavoituskävelyistä toiseen, aika ei ainakaan tullut pitkäksi. Sen sijaan oman poikani kasvusta 1-8 -kuukautisena menetin paljon, ja kun intensiivisen kampanjoinnin jälkeen sain vähän yli toistasataa ääntä, kun valtuustopaikkaan oltaisiin tarvittu seitsemisensataa, pudotus oli korkea. Jätin aktiivisen puoluepolitiikan melkein kolmeksi vuodeksi.

Onneksi olen saanut ottaa vahingon takaisin myöhemmin, saadessani viettää poikani kanssa kotona seitsemän kuukautta hänen toisena elinvuonnaan.

En tietenkään voi sanoa mitään kenenkään toisen puolesta, miten heidän pitäisi tehdä, mutta ymmärrän jokaista perheellistä poliitikkoa, joka haluaa olla enemmän perheensä kanssa. Heillä on arvojärjestys aivan oikea. Maailmanparannus ei kaipaa juuri ketään tiettyä yksilöä, mutta perheesi kyllä.

Nyt kun minulle on suotu se mahdollisuus, että minusta tuli isä toisen kerran, päätin jo etukäteen, että enää en tee samaa virhettä, että uhrautuessani nk. yleiselle edulle, uhraisin lapseni vauvaiän, ja siksi en ottanutkaan itselleni mitään uusia luottamustehtäviä aikaisempien päälle. Maailman ihanin Elsa-tyttäreni, joka on suurten sinisten silmiensä katseella porautunut takaraivooni asti, ansaitsee tämän. Uudenmaan Vihreät, puoluevaltuuskunta ja kansakunta kyllä odottavat, lapsuus ei.