Kahden lapsen isänä tiedän, että vauvanruokinta ei välttämättä aina ole helppoa. Varsinkin, jos on valinnut pitäytymisen WHO:n suosituksissa, joiden mukaan täysimetys puolen vuoden ikään saakka on normi, uskonnossa, jota tunnustavat myös kätilöt. Onneksi Suomessa tämän uskonnon tuputtaminen on vähemmän yksisilmäistä kuin Norjassa niin että toinen silmäkulma on edes hieman auki toisillekin vaihtoehdoille.
WHO:n suositus perustuu kehitysmaiden tilanteeseen, jossa puhtaasta vedestä on pula, ja tämän vuoksi äidinmaidonvastikkeita kaupittelevasta Nestlestä onkin tehty skurkki kun se tappaa lapsia suolistotauteihin.
Jo parikymppisenä opiskelijana muistan heränneeni havaitsemaan, että joidenkin mielestä mikä tahansa, joka on peräisin kehitysmaasta, on hyvää siksi ja ehkä vain siksi, että se on peräisin kehitysmaasta. Koska imettäminen on kehitysmaissa ainoa järjellinen vaihtoehto, eikä sitäpaitsi vain järjellinen, vaan monessa tapauksessa ainoa, se on yleisinhimillisesti myös paras. Koska afrikkalaisilla ei ole varaa vastikkeisiin, ei meilläkään saa olla. Ajatustapa on analoginen jalo villi -ajatuksen kanssa, länsimaisin silmin siirretään idealistisesti ideaalisia ominaisuuksia kulttuureille ja kansoille, joita eivät vielä ole pilanneet sellaiset hapatukset kuin koulutus, lääketiede ja demokratia. Kullattua rasismia siis.
Kyllä, tiedän, että nämä maat ovat näitä hyveitä paitsi kehittyneiden maiden takia, mutta ei kai äitien pidä imettää vain siksi, että me länsimaissa potisimme kunniavelkaa kehitysmaille? Varmaan podemmekin, ja pitäisikin, mutta ajatustapa olisi analoginen sen kanssa, että menisin ottamaan Porvoonjoesta suodattamatonta kuravettä, koska afrikkalaisillakaan ei ole sen kummempaa, jos mitään.
Jos korvikkeen käyttöä vastustetaan sen luonnottomuuden takia, miksei sitten vastusteta tieteellistä tutkimusta, polkupyöräilyä tai sosiaaliturvaa, niillä kun on yhtä vähän tekemistä luonnollisuuden kanssa kuin pulloruokinnalla?
Toki äidinmaito on ilmaista, ja sisältää vasta-aineita. Näitä pitää propagoida imetyksen hyvinä puolina eikä lässyttää lähikontaktista, joka imettäessä muuten kehkeytyy vain äitiin, kun taas pulloruokinta osallistaa myös isän. Ja lasta saa pitää sylissä ja katsella silmiin myös tuttipullon kanssa. Kummallista muuten, että yleensä samat naiset, jotka vaahtoavat pulloruokinnan turmiollisuudesta, tunnustautuvat myös feministeiksi. He kun väittävät feminismin tarkoittavan tasa-arvoa.
Imetys typistää koko vauvanhoidon pyörimään ruokinnan ympärillä maidonkerääjineen, rintapumppuineen imetystyynyineen ja röyhtäytyksineen. Imetys on välineurheilua, jos mikä, kun taas pulloruokintaan riittää pelkkä pullo. Niin että se siitä luonnollisuudesta. Oliko afrikkalaisilla niitä imetystyynyjä, rintapumppuja ja maidonkerääjiä?
Kirjoitukseen virikkeen antoi Anu Silfverbergin loistava, hykerryttävä teos Äitikortti. Suosittelen jokaista, jolla on lapsi, jolla joskus on ollut lapsi, jolla joskus ehkä mahdollisesti tulee olemaan lapsi tai joka ei suurin surminkaan koskaan aio hankkia lasta, lukemaan kirjan. Kirjoittajalla on kaksi lasta, joista nuorempi, 6 päivän ikäinen Elsa rakastaa äidinmaitoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti