Kuntoutettavat, ne motivoitumattomat

Kuntouttava työtoiminta voi näyttäytyä toisinaan tavalta kiertää työvoimakustannuksia: yritysten ei tarvitse antaa oikeita työsuhteita ja maksaa oikeita palkkoja, kun ne voivat ulkoistaa osan suorittavista tehtävistään kuntoutetuille, jotka saavat tyytyä Kelan ylläpitokorvaukseen - jolla saa nipin napin ruoan - ja uhkaukseen etuuksien leikkaamisesta, jos kehtaavat kieltäytyä tarjotusta kuntoutusetuudesta. 

Eipä juuri kukaan näistä etuoikeuksista uskalla kieltäytyä, joten huhut työhaluttomien armeijasta ovat vahvasti liioiteltuja. Enkä kyllä työhaluttomia ole nähnytkään.

Olen tehnyt suhteellisen merkittävän osan työurastani kuntouttavan työtoiminnan parissa, samoin äitini. Ensin maksoin suojatyöllistetyille (joita pitää kutsua kuulemma heidän omanarvontuntonsa vuoksi) palkkaa latoen seteleitä ruskeisiin kirjekuoriin, pääasiassa miehille, jotka eivät olleet niin yhteiskuntakelpoisia että olisivat voineet saada pankkitilin kun ei heitä oltaisi edes päästetty pankkiin hygieniahaittojen takia. 

Nämä metsien miehet olivat äärimmäisen nöyrää ja herranpelkoista porukkaa. Oli joukossa naisiakin: etupäässä maahanmuuttajia, jotka kutoivat kaupungin laitoksille ryijyjä. Heillä kuitenkin oli pankkitilit, joten heitä ei Työpajankadun putiikin käytävillä hais... eikun näkynyt.

Sitten olen vastannut yhden helsinkiläisen asukastalon RAY-projektista, ja sateenvarjoni alle kuului emo-organisaationi lukuisia käsityöpajoja, jonne Työvoiman palvelukeskuksen eli Duurin kautta porukkaa haalittiin. Huomautan, että työllistäminen halutaan leimata iloiseksi asiaksi kun ei kutsuta Molliksi. Pajoilla oli etupäässä maahanmuuttajia, nuoria mielenterveys- ja päihdekuntoutujia ja joitakin harvalukuisia päälle viiskymppisiä, joista työnantajat eivät nyt suoranaisesti kilpaile niin että on tärkeää järjestää heille jotakin sosiaalisia verkostoja tarjoavaa päivätoimintaa. 

Muutama vuosi sitten vielä vedin Valtakunnallisessa työpajayhdistyksessä projektin, jossa selvitin haastatteluilla, osallistavatko työpajat nuoria valmentautujiaan. Työpajan pitkän aikavälin työllistymis- tai edes työllistymisvalmiuksien tutkimiseksi tarvittaisiin seurantatutkimus, mutta huonoimmillaankin työpajat koettiin mielekkäiksi niiden itsensä takia: työpajat olivat monille nuorille ainoa mahdollinen paikka, sillä työelämä koettiin aivan liian armottomaksi. Jokainen voi vapaasti päättää, olisiko syytä rukata työelämää vai kokonaista sukupolvea.

Tunnen kuntouttavaa työtoimintaa ja suojatöitä myös äitini kautta. Kouluttamaton ja monisairas äitini työskenteli useamman vuoden Invalidiliiton työkeskuksessa saumaamassa muovisia kansioita ja salkkuja, altistuen öljyperäiselle hengitysilmalle olemattomalla palkalla, jota säännönmukaisesti täydennettiin toimeentulotuella. Tähän hänet työvoimakoulutettiinkin: hän oppi muunmuassa oppimis- ja unohtamiskäyrän, mutta ei saumaamisesta mitään.

Näiden kokemuksieni perusteella uskallan tehdä joitakin yleistyksiä. Ensinnäkin huhut työhaluttomien vetelehtijöiden armeijasta ovat pahansuopaa panettelua, joka perustuu heikossa asemassa olevien halveksuntaan, joka naamioidaan kadehdinnaksi oman surkeasti alikehittyneen empatiakyvyn peittämiseksi.  Toiseksikin: kuntouttava työtoiminta ei useinkaan kuntouta, vaan pitää kunnossa, siinä mielessä että tapaa ihmisiä ja ravitsemus monipuolistuu kattamaan muutakin kuin nestettä. Sellaisena se voi jo oikeuttaa olemassaolonsa, oli sitten kuntouttavaa tai ei. Kolmanneksi: kuntouttavaan työtoimintaan osallistuvat ovat monellakin tapaa huono-osaisia: sairaita ja nöyriä, ja näiden seurauksena heidän työelämäsubjektiutensa markkina-arvo ei ole ihan kuranteinta valuuttaa. Neljänneksi: on monenasteista työkunnottomuutta, ja kieltämättä kuntouttavan työtoiminnan palveluohjauksessa on paljonkin räätälöimisen varaa. Viidenneksi: työmarkkinat vaativat aivan liian usein virheettömyyttä, ja siltikin työnantajat usein olisivat valmiit tyytymään ulkoistamaan työnantajavelvoittensa ikään kuin he olettaisivat saavansa sekundaa. Aivan liian usein kuntouttava työtoiminta on tapa kiertää työnantajavelvoitteita; vähäosaisilta on helppo vaatia yksisuuntaista sitoutumista työnantajaan kun heillä ovat vaihtoehdot aika vähissä. Kuudenneksi: pakkotyössä ei ole mitään uutta. Jo 80-luvulla Invalidisäätiöitetty äitini tiesi, mitä se tarkoittaa. Seitsemänneksi: eläkkeen saaminen on aivan liian vaikeaa, pitkällistä tutkimusprosessia vaativa. Äidilläni esimerkiksi se kesti seitsemättä vuotta, 100% invaliditeetillakin. Kahdeksanneksi: kuntoutettavien työsuoritusta pitää mitata osatyökykyisen kriteereillä, ja usein se osatyökykyisyys on pysyvää laatua, jolloin myös työsuhteen laadun pitäisi olla tuettu ja/tai osa-aikainen. Kovin usein niissä salkuissa olivat saumat vinossa, vaikkakin sitten kyllä esimerkiksi mölkky on työpajoilla keksitty ja tuotettu. Yhdeksänneksi: aivan liian usein "kuntouttava työtoiminta" on Kelan, TE-hallinnon ja paikallisen elinkeinoelämän yhteinen salaliitto, jolla rankaistaan kelvottomimpia markkinasubjekteja. Kymmenenneksi: yleiset elinkustannukset ovat aivan liian korkeat, etenkin asuminen, kun edes palkalla ei välttämättä elä, saati palkanvastikkeella.