Sitä kuunnellaan, mitä markkinoidaan

Avatessani Spotifyn, tutustuakseni sitä kautta uusiin levytyksiin - siis itselleni uusiin, ei uusiin - sieltä tasaisin väliajoin pärähtää jokin paska. Väärälle myyvät, ei minua voisi vähempää kiinnostaa, jos tarkoitukseni oli kuulostella Claudio Arraun, Otto Klempererin, Friedrich Guldan, Riccardo Chaillyn tai André Cluytensin levytyksiä. Ei mitään toivoa, mikä luulisi olevan markkinointisovelluksillekin selvää, jos ne kuitenkin ovat keränneet guuglaamistottumuksistani sen verta tietoa että siitä on profiloitavaksi asti. 

Ihmiset kuuntelevat sitä musiikkia, jota he ostavat. Tämähän on loogista. Mitä he sitten ostavat? No sitä, jota myydään. Tarkemmin sanottuna: sitä myynnissä olevaa musiikkia, jota markkinoidaan. Musiikkikaupoissa on myynnissä vaikka mitä, mutta suurin osa kuluttajista ostaa Anttiloista ja Citymarketeista, ja niissä rulettavat kaiken maailman jormat. 

Ihmiset siis kuluttavat sitä musiikkia, jota on tarjolla, eivät sitä, josta he saattaisivat pitää, jos vain tietäisivät siitä. Toki Klempererillä on kannattajansa ilman aktiivisen markkinointiosaston interventiotakin, mutta Beethoven saattaisi kelvata yllättävänkin monelle, ja Albert Roussel, Alan Hovhaness tai Edmund Rubbra ne vasta vähän takatuuppausta kaipaisivatkin.