Keskuspuisto on pelastettu

Asuessani Talinrannassa päätin kerran lähteä lenkilläni Keskuspuistoon asti. Lönkyttelin ylös pitkää Paciuksenkadun mäkeä, Töölöntullin kautta Lääkärinkatua ylös. Kun käännyin siltä Urheilukadulta alkavalle polulle, josta Keskuspuisto alkaa, näin ensimmäisessä mutkassa olevaan puuhun kiinnitetyn aanelosen, jossa kerrottiin, että alueelle suunnitellaan luksuspienkerrostaloalueen, nk. "kaupunkivillojen" rakentamista.

Minulle Keskuspuisto on jo tuolloin niin rakas, että kauhistuneena otin yhteyttä Kaupunkisuunnitteluvirastoon, josta minut kutsuttiin tiedotustilaisuuteen Meilahden kouluun, jonka täydessä juhlasalissa laitoin toisen aanelosen kiertämään. Siitä tuli sähköpostilista, jonka pohjalle muotoutui Ei enää palaakaan Keskuspuistosta -liike.

Taistelu ei toki tästä alkanut, mutta minun taisteluni alkoi, kesällä 2005. Nyt toukokuussa 2014, lähes 9 vuotta myöhemmin, se on loppu.

Porvoolaisena en enää saa kotiini Helsingin kaavoituskatsausta, mutta onneksi kokoomuslainen kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsen Matti Niiranen laittoi linkin, jota pitkin sen saattoi lukea sähköisesti.

Se lappu oli sinne puuhun ilmestynyt, koska joku asukas oli nähnyt suunnitelman Kaavoituskatsauksesta 2005. Kaikki nämä vuodet Lääkärinkadun suunnitelma oli sinnikkäästi pysytellyt Kaavoituskatsauksessa. Nyt ei enää: se oli kadonnut sieltä pois. Haihtunut. Puff.

Olen yhdeksän vuoden aikana kulkenut pitkän kierroksen, johon on mahtunut kaksi perhettä, Oslo, Porvoo, vihreää politiikkaa, jatko-opiskelua ja itsensä kadottamista ja taas sitten löytämistä. Olen opetellut myös puhumaan julkisesti, kantavalla äänellä ja jännittämättä. Koko ajan kuitenkin Keskuspuisto on seurannut mukana uskollisimpana matkakumppaninani.

Siitä aanelosesta lähti yhdeksän vuotta sitten liikkeelle lumivyöry, joka johti politiikkaan mukaan lähtemiseen, toistaiseksi piilotettujen jatko-opiskelujen aloittamiseen ja ainakin yhteen työpaikkaan. Itse asiassa suurin osa mielekkäästä tekemisestäni viimeisen yhdeksän vuoden aikana on poikinut tästä aanelosesta.

Olen oppinut matkan varrella todella paljon päätöksenteon koneistoista, terveys- ja ulkoilmajärjestöistä, ja siitä, että kun ihmiset todella uskovat asiaansa, kaikki on mahdollista. Olen oppinut uskosta, kiitollisuudesta ja siitä, miten on mahdollista jopa uhrata ystävyyssuhteitaan periaatteiden takia. Onneksi minä en ole menettänyt ystäviä, vaan saanut niitä lisää.

Joissakin työhaastatteluissa minulta on kysytty, mikä on merkittävin saavutukseni. Tästä eteenpäin se on helppo sanoa: Keskuspuiston pelastaminen. Ei yksi ihminen sitä olisi voinut tehdä, vaikka sellaistakin kulttia alueella on yritetty joskus rakentaa. Olen ikuisesti kiitollinen kaikille kanssa-aktivisteilleni: Jussille, Kirsikalle, Juhalle, Armille, kahdelle Matille, Hannulle, Raimolle, Saaralle, Anna-Leenalle, Eerolle ja monille, joiden nimeä en nyt tähän hätään heti muista ja tietenkin agronomi Ikkalalle, jota ilman meillä ei enää olisi koko puistoa, vaan Keskuspuisto alkaisi varmaankin jostakin Ruskeasuon tienoilta.

Tällä alueella on koettu paljon: osallistumisen ja yhteiseen asiaan uskomisen riemusta, päättyvän, yksipuolisen rakkauden epätoivoon, ja suurimpaan mahdolliseen hartauteen, sen kirkon äärellä, jota minä tunnustan. Metsän.

Näille poluille minä aina palaan. Mieleni rauhoittuu aina siellä, sillä täällä olen kotonani, riippumatta siitä, missä asun. Olen onnellinen siitä, että nyt voin olla rauhallisin mielin. Keskuspuisto pelastui, jatkossakin on mahdollista päästä kantakaupungista saumattomasti metsään ja edelleenkin on mahdollista juosta, kävellä, hiihtää ja pyöräillä kantakaupunkiin saakka. Siinä mielessä Helsinki on ainutlaatuinen, ja onneksi pysyykin sellaisena.

Vaikka aktiivinen Keskuspuiston puolustaminen saakin nyt loppua, ainakin noilla Laakson kulmilla, jotka ovat käyneet minulle niin rakkaiksi, samoin kuin kaikki ne ihmiset, joihin olen vuosien aikana aina uudestaan törmännyt erilaisissa järjestämisessämme puistotapahtumissa, niin aina minä palaan Keskuspuistoon.