Kouluun mennessäni kuulin melko pian nimen Atik Ismail, hän oli oman polveni legenda ja ainakin helsinkiläisten fudista seuraavien idoli. Tuolloin tiesin jalkapalloilijoista ehkä Pelén. Koska aloin seuraamaan aktiivisesti futista vasta -82 MM-kisoista (ja tuolloinkin sen, mitä lehdistä näin ja isältäni kuulin, meillä ei ollut telkkaria), Atikin pelaaminen jäi minulle legendaksi.
Legendaksi se jäi sen ainoan kerran kun olisi ollut mahdollisuus skulata itsensä legendan kanssa. Ystäväni polttareissa oli tarkoitus viedä kaveri stadionille silmät peitettyinä ja laittaa maaliin, jonne Atik skodisi pilkkuja. Sitten vielä pelailimme samalla polttariporukalla vähän myöhemmin illasta. Atik taisi olla tuolloin Kuopiossa, mutta laittoi terveiset juhlakansalle.
Asiaa ei auta, jos Atikista yrittää etsiä näytteitä juutuubista. Legendaksi jää kaikki muu paitsi Klubin tarunomainen voitto Liverpoolista. Ei siellä näy sitä, kuinka hän meni pallon päälle seisomaan ja tiirailemaan kavereita. Tämä paljastaa paitsi futiskulttuurimme ohuuden, myös yleisradioyhtiömme barbaarisen kulttuurivallankumouksen voimalla etenevän tuhovimman kun vanhoja kuvanauhoja on varmaan käytetty pyykkinaruina ties minä.
Jos jossain vaiheessa Klubin fanikauppaan ilmestyisi dvd-kooste Atikin parhaista, tilaisin oitis. Ehkä jollain kotinauhoittavalla Klubi-fanilla löytyisi kotoaan aarteita?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti