Lienee sekin yksi vanhenemisen sivutuotoksista, että havaitsen tasaisesti lisääntyen miettiväni, mitä vanhoille tuttavuuksilleni kuuluu. Entisten koulukavereiden kanssa tuli tietystikin vietettyä aika paljon aikaa, joten on luonnollista, että tämä mietiskely painottuu heihin; toisaalta yllättävän harvan kanssa olen tullut ollakseni juurikaan tekemisissä. Viimeksi mietiskelin tätä entisen luokkatoverini Jarin kanssa lounaalla, kun taas toisen entisen luokkatoverini Aten kanssa tapaamiset hahmottuvat juoksemisen ympärille. Nyt taas olen yrittämässä mahduttaa Samirosoft-tapaamista kalenteriini; siinä muisteltaisiin mm. sitä, kuinka eräskin vaahtosi eräällä Kaustisenpolun ulko-ovella Simple Minds-älppäri kädesssään, siis aikana ennen läppäreitä.
Se, että entisiin koulukavereihin tulee oltua niinkin vähän yhteydessä johtuu siitä, että on sattumaa, keitä samalle luokalle laitetaan, ja yhdistävät tekijät eivät kannakaan koulun jälkeen. Ikä ja asuinpaikka ovat lopultakin satunnaismuuttujia, vaikka toki samanikäisillä on osittain yhteisiä muistoja ja osin jaettu fyysinen maailma, minun tapauksessani Kannelmäki.
Joka tapauksessa, muutamaan entiseen koulukaveriini olen pitänyt enemmän tai vähemmän yhteyttä, ja yhteisessä koulutaustassa on sekin hyvä puoli, että kyllä se yhdistää takautuvasti sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät kouluaikanaan nyt niin yhdessä hengailleet. Saattoivatpa kulkea ihan eri jengeissä ja jopa eri puolilla rintamalinjojakin, joista suurin tosin kulki Mätäjoen kohdalla. En omana kouluaikanani huomannut mitään Ekyn henkeä, mutta nyt jälkikäteen olen huomannut sen olevan sitä koulua käyneille oman identiteetin (ylös)rakennusainesosa. Röökikukkula, Huokausten silta, Epe ja Zorron pesismaila ovat kaikki osaltaan rakentaneet meistä sitä, mitä nyt olemme. Ylpeys lähiökoulustamme on ylpeyttä sen antamasta elämänkoulusta, jonka kovuutta usein liioitellaan, yhtä kaikki, itse käyty ja yhdessä.
Sillä ei ole mitään tekemistä vanhenemisen kanssa, että luen lehdistä kuolinilmoitukset. Olen tehnyt niin hyvin pitkään, eivätkä morbidit asiat nyt ole mikään erityisharrastukseni. Sillä kuitenkin lienee vanhenemisen kanssa hyvinkin tekemistä, että se, kun löytää niistä ilmoituksista ihmisen, jonka kanssa on tätä kouluhistoriaa tullut jaettua useita vuosia, tuo oman olemassaolon rajallisuuden jotenkin kouriintuntuvaksi.
En ole sovelias kirjoittamaan näitä muistosanoja, mutta lepää rauhassa, Daisy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti