Terveiseni HUS:in hallitukselle

Laitoin allaolevan sähköpostin HUS:in hallituksen varsinaisille ja varajäsenille:

Pienten synnytysyksiköiden lakkauttamisuhkaa perustellaan sillä, että vain suuremmassa yksikössä olisi valmiuksia toimia, jos synnytyksessä sattuu jotain odottamatonta. Ja kyllä niissä sattuu.

Tullessani toisen kerran isäksi toukokuussa, me kävimme odotusajan loppuviikkoina pari kertaa ultraäänessä, koska halusimme varmistaa, että kaikki on hyvin, vaikka potkuja ei ollutkaan vähään aikaan tuntunut. Kävimme myös läheisessä - asumme 2 km päässä - sairaalassa pidetyssä synnytysinfossa. Olisi jäänyt käymättä, jos olisi pitänyt lähteä Helsinkiin. Sitä en hirveä ajatella, miten olisi ultraäänien kanssa käynyt. No, onneksi kaikki olikin lopulta hyvin.

Kahden synnytyksen kokemuksella tiedän, että synnytyksissä voi ilmetä yllättäviä mutkia. Voi joutua esimerkiksi ompelemaan ja vähän leikkelemäänkin repeämien aiheuttaman runsaan verenvuodon vuoksi; tai etukäteisenä varotoimena laittaa tuleva äiti antibioottitiputukseen ennustetun raskausmyrkytysriskin vuoksi.

Kiitos keskellä yötäkin Porvoon sairaalassa muutamassa minuutissa paikalle ehtineen synnytyslääkäri Satu Klockarsin, kaikki sujui mainiosti, vaikka tiputukseen asti emme ehtineetkään, sillä synnytysosastolle saapumisesta jo reilun 2 tunnin kuluttua, käsissämme oli ihmeellinen, pieni tyttömme.

Jos olisimme joutuneet Helsinkiin, emme olisi tietenkään sen paremmin ehtineet tiputukseen saati sitten ommeltaviksi. Onneksi tiputus ei ollut aiheellinen, vaan ainoastaan potilasturvallisuuden maksimoinniksi suunniteltu ennakoitu toimenpide.

Heti synnytyksen jälkeen, imetys ei oikein ottanut onnistuakseen. Kävimme saamassa opastusta, Porvoon sairaalan imetyspoliklinikalla, eikä sinne tarvita lähetettä. Kävin myös pyöräillen hakemassa lainaksi imetyksen ylipäätään mahdollistaneita rintakumeja. Olisi jäänyt imetyspoli käymättä ja rintakumit hakematta, jos niitä olisi pitänyt lähteä hakemaan Helsingistä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Olisi tullut alusta asti pulloruokittu lapsi, ja eikös tätä muuten pidetä WHO:n suosituksien vastaisena?

Jos siis keskittämisen suuriin yksikköihin on ajateltu lisäävän potilasturvallisuutta niissä varsin poikkeuksellisissa tapauksissa, joissa synnytyksessä ilmenee lapsen, äidin tai molempien henkeä uhkaavia komplikaatioita, miten ihmeessä potilasturvallisuus lisääntyy, jos paljon todennäköisemmät pienemmän riskin komplikaatiot lisääntyvät?

Meillä ei ole perheessä autoa eikä edes ajokorttia. Jos perheeseemme vielä joskus tulee perheenlisäystä, joutunemme harkitsemaan muuttoa Helsingin laitamille, jos Porvoon sairaalan synnytysosasto lakkautetaan. Kyse ei ole ainoastaan siitä, että yksi edestakainen taksimatka Naistenklinikalle maksaa yöaikaan - lapset eivät katso bussiaikatauluja vaan he tulevat silloin kun he päättävät tulla - pari sataa, kyllä kaksi asuntovelkaista sen pystyy vaikka Visalta irroittamaan. Kyse ei ole edes pelkästä potilasturvallisuudesta - vaikka siitäkin, etteivät lapsivedet valu ratikkapysäkille vaihtobussia odotellessa - vaan turvallisuudentunteesta. Synnyttämisessä on kyse muustakin kuin lapsenpäästöstä: siihen liittyvät myös edelläkuvatut tukipalvelut - kuten ultraäänikuvantaminen ja imetysklinikka - joiden on tärkeää sijaita synnytysyksikössä potilasturvallisuuden takaamiseksi.

Päätös lakkauttaa Porvoon sairaalan synnytysosasto tarkoittaa sitä, että koko itäinen Uusimaa tyhjennetään juhlapuheissa niin kovasti tavoitelluista koulutetuista lapsiperheistä, joista muuten yhä suurempi osa on autottomia, ei vähiten siksi, että heitä muuttaa tänne pääkaupunkiseudulta. Jos kerran Suomen huoltosuhde on niin huono, synnyttäminen kannattaa säilyttää lähipalveluna, muuten edessämme on todellinen eläkepommi.

Näillä argumenteilla Porvoon sairaalan synnytyksien lakkauttaminen olisi todella lyhytnäköistä.

Michael Perukangas
porvoolainen kahden lapsen isä