Metsä, kategorioista vapaa paikka

Olen käsitteellistämiseen, luokittelemiseen ja vertailuun taipuvainen ihminen, vaikka kuinka väittäisin pitäväni ihanteena jotakin muuta. Luettuani tarpeeksi, ehkä jopa liikaa, ymmärrän kuulla Schubertini esi-Brucknerina, näen Messin uutena Maradonana, ja maistan kosteikkovahveron pliisuna suppilovahverona.

Tämä luokitteleminen ei tee kohteilleen oikeutta, yleensä, vaikka en kosteikkovahveroita ilman tätä rinnastusta voisi ajatella poimivani paitsi suppilovahverosaaliin täydennykseksi. Schubertin arvostuksenikin on noussut kun kuulen Günter Wandin levytyksistä, kuinka mallia on otettu paitsi Beethovenin ysistä, myös Schubertin suuresta C-duuri -sinfoniasta. Joten eivät luokittelut vain belsebuubista ole: kyllä Schubert-arvostustani on nostanut tämä Bruckner-havainto.

Kun juoksen metsässä, tunnistan sentään useimmat puulajit, ja kuulen kun korppi klonkkuu. Suurimmasta osasta kasvi- ja lintulajeista minulla ei ole aavistustakaan, minkä nimisiä ne ovat. Juoksen vain, ja metsä muodostaa tähän nautittavan taustan, vähän kuin Bachin urkumusiikki muodosti nautittavan taustan lukion matematiikanläksyilleni tai Coltrane junamatkustamiselleni. Kaltaiselleni käsitteellistäjälle metsä on vapauttava ja terapeuttinen paikka: siellä olen vapaa pakonomaisesta analyysista. Metsässä pääsenkin syvällisen ymmärtämisen, tosiolevaisen äärelle, ja tosiolevainen pakenee luokitteluja, analyysejä ja käsitteitä. Messi on Messi ja metsä on metsä.