Viime vuosikymmeninä yhä useampi muusikko on alkanut tekemään levytyksensä livenä, ja nyt digitaalinen tekniikka mahdollistaa sen, että kaikki livetilanteen musiikin ulkopuoliset "häiriöäänet" voidaan leikata pois. On livedokumentteja aiemmiltakin vuosikymmeniltä säästynyt, onneksi, sillä muuten olisimme lähes jääneet paitsi Jascha Horensteinin taidetta.
Mitään juttua livemusisoinnin ja äänitteen suhteesta ei voi tehdä suhtautumatta mitenkään kahden ääripään; pianisti Glenn Gouldin ja kapellimestari Sergiu Celibidachen filosofioihin. Glenn Gould vetäytyi konserttilavoilta 32-vuotiaana, koska oli sitä mieltä, että musiikin voi toteuttaa täydellisesti vain supernaturaalisti eli koostamalla parhaista studio-otoista "täydellinen" versio. Sergiu Celibidache taas ei nuoruuden jälkeen tehnyt levytyksiä, koska hänen mielestään äänilevyn kuunteleminen olisi kuin rakastelisi Brigitte Bardot'n pahvikuvan kanssa. Aloitankin suurimpien livetaltiointien perkaamisen Celin levytyksistä, jotka hänen poikansa on julkaissut autorisoituna laitoksena piratismin estämiseksi.
Kun ensimmäinen erä näitä Celin levytyksiä putkahti maailmalle, Jukka Isopuro suitsutti ne uunilämpiminä koko äänilevyhistorian huipuksi. Vannoutuneena Bruckner-miehenä hankin tietystikin käsiini Isopuron eniten kehumat nelosen, kutosen ja kasin. Ja kyllähän ne komeita ovatkin, eritoten kutonen, varmasti kasikin - vaikkakin kameliajajamaisen verkkainen - ja tietyin varauksin nelonenkin, mutta onnistuin vakuuttamaan Hesarin toimituksen niin että minulle jaettiin sieltä Isopuron suora numero, ja keskustelimme puhelimessa pitkään kriitikon eetoksesta. Mielestäni Isopuro loi kohtuuttomat odotukset, joihin ei mikään äänilevy voi yltää. Brucknereitten lisäksi Celiltä ehdottomasti kuuntelemisen arvoista on ainakin hänen Debussynsä ja Tsaikovskinsa. Debussy on ihan toista maata (tai merta), mutta äärimmäisen hienoa orkesterimaalausta joka tapauksessa. Kaikissa kuulemissani tapauksissa äänilevyt voidaan jakaa kahtia: celibidacheihin ja muihin. Ehkä aito celi onkin eräänlainen epälevy?
Suhteellisen äskettäin kuollut autenttisuusguru Frans Brüggen teki livelevytyksiä jo 80-luvulla; kuulostanevatko esimerkiksi hänen Haydninsa siksi niin eloisilta ollakseen alkuperäissoittimin? Museaalisuus on kaukana tästä rämäkästä musisoinnista, joka tarjoaa alkuperäissoitinnusta soinnikkaimmillaan ja sinfoniallisimmillaan.
Parhaat esimerkit suurista suurimman Wilhelm Furtwänglerin taiteesta ovat livelevytyksiä. Niistä edustavin osa on koottu 10 cd:n kokoelmaan sota-aikaisia levytyksiä. Jos kestää kuunnella paikka paikoin bronkiittista yleisöä itse sairastumatta, muuten äänitykset ovat yllättävän hyviä; Saksan radiotekniikka oli aikansa huippua. Elämääni ovat vaikuttaneet ainakin Beethovenin nelonen, vitonen ja seiska, Sibeliuksen Satu, Ravelin Daphnis ja Chloe -sarja, Schubertin C-duuri -sinfonia, Brahmsin toinen konsertto Edwin Fischerin kanssa, Brucknerin vitonen ja Straussin Sinfonia Domestica; lisäksi erillisenä ostettu levy, joka sisältää kärventävän intensiivisen, hengästyttävän Brucknerin ysin ja Tristan ja Isolden alkusoiton ja liebestodin, sisältänee intensiivisimmän koskaan kuulemani nousun kliimaksiin. Italian radiolle tehty Ring-sykli on ollut aikanaan valtava ponnistus. Edustavin dokumentti Furttiksen taiteesta lienee kuitenkin Bayreuthin Wagner-juhlien Beethovenin ysi vuodelta 1951. Se alkaa epävarmasti, ikään kuin nousee tuhkasta Feeniks-linnun tavoin. Jonkin verran lyhennettynäkin ja suhteellisen primitiivisesti äänitettynäkin Bachin Matteus-passio keväältä 1954 on ainutlaatuisen harras kokemus.
Sibelius-guru Paavo Berglundin vanhoilla päivillään tekemät Sibelius-levytykset Lontoon filharmonikkojen kanssa tarjoavat pakotonta, kiireetöntä, kaikesta turhasta puhdistettua Sibeliusta, jossa intensiteetti on osattu piilottaa pinnan alle vähän samaan tapaan kuin Horensteinin livetaltioinneissa. On hienoa, että Berglund sai vielä kerran tilaisuuden huippuorkesterin kanssa taltioida Sibeliuksensa jälkimaailmalle. Toivottavasti vielä joskus julkaistaan myös hänen viimeisestään konsertistaan tehty tallenne, jonka esitykseen Ainolan mestarin neljännestä sinfoniasta Berglund itse oli miltei tyytyväinen. Heimo Haiton ja Paavo Berglundin tallenne Sibeliuksen viulukonsertosta on intensiteetiltään omassa luokassaan, ja tallenneteknisesti yllättävän hyvä (60-luvun puolivälin Suomi). Heifetzien ja Oistrahienkin rinnalla, Haiton tulkinta on mittapuu.
Sibeliuksen seiskasta tiedän kaksi täysin vastakkaista näkemystä: Jevgeni Mravinskin äänitykseltään yllättävän hyvä taltiointi on pelkkää staccatoa, taukoa tauon perään, äärimmäisen dramaattinen. John Barbirollin näkemys taas päinvastoin on yksi, laaja, tauoton kaari, pelkkää legatoa. Nämä kaksi versiota oikeastaan kattavat ääripäät, laidasta toiseen sen, mitä Sibeliuksen seiska, tuo koko sinfoniakirjallisuuden tiivein teos, jossa ei ole ainuttakaan turhaa ääntä, voi olla.
Leukemiaan vain 33-vuotiaana menehtyneen Dinu Lipattin taiteesta on onneksi myös ajankohtaansa nähden (Lipatti kuoli 1950) erinomaisesti tuotettuja studiolevytyksiä, mutta järkyttävimpiä dokumentteja hänen taiteestaan ovat kuolemansairaana tehdyt Mozartin 21. konsertto ja kaksi Schubertin impromptua. Mozartissa Lipattin kosketus on jo niin eteerinen, että se oikeastaan hajoaa tomuksi, ja Schubertissa hän viimeisillä voimillaan nauraa kyynelten läpi.
David Oistrahin live-levytys Prahasta Sostakovitsin 1. viulukonsertosta on äänitykseltään suhteellisen primitiivinen, mutta Oistrahin viulu timanttiporan lailla leikkaa läpi. Sosialistisen realismin realismia kauhistuttavimmillaan. Lisäksi edellämainitun kapellimestari Jevgeni Mravinskilta on taltiointi Sostakovitsin 8. sinfoniasta 80-luvun alusta, jossa parjattu neuvostotekniikka on paljon mainettaan parempi. Taltioinnissa myös mahorkkayskäänsä yleensä yskivä neuvostoyleisö on ymmärtänyt imeä yskänpastilleja, sillä se on hiljaa. Mravinskin orkesteri on kuin tehdas pilleineen ja tuotantolinjoineen, ja jos minun pitäisi valita yksi huippuedustaja Neuvostoliiton saavutuksille, se olisi tämä, toisen ollessa Sergei Eisensteinin Panssarilaiva Potemkin, jonka joissakin laitoksissa muuten käytetään musiikkina tätä sävellystä. Kaunista tämä musiikki ei totisesti ole, koska siinä ei kaunistella neuvostojärjestelmää vaan näytetään, millainen se on: ruostunut helvetinkone.
Vladimir Horowitzilta löytyy ainakin kolme tai neljä livetaltiointia Tsaikovskin konsertosta. Intensiivisimpiä ovat appiukko-Toscaninin kanssa tehdyt tallenteet, joissa tarjotaan vertaansa vailla olevaa sarjakonekivääritulitusta.
Vanhimpia tunnettuja legendaarisen statuksen saaneita livetaltiointeja on Bruno Walterin taltiointi Mahlerin 9.sinfoniasta vuodelta 1938. Ensikuuleman perusteella finaalin lopun jousisointi oli joutuisanakin todella eteeristä, ja kuuluu tässä levytyksessä hämmästyttävän hyvin. Aina ei hitaus ole intensiteetin ja traagisuuden synonyymi, minkä olisi voinut kertoa myös Celibidachelle.
Willem Mengelberg taltioi marraskuussa 1939 Mahlerin 4. sinfonian. Äänitys oli aikakautensa ehdotonta huippua maailman ehkä parhaassa Amsterdamin konserttitalossa, ja levytys äkkiväärine ja salaoveline temponvaihdoksineen ja glissandoineen edustaa vanhempaa tulkintatraditiota kuin Mahler itse.
Josef Hofmannin taltioinnit Chopinin kahdesta pianokonsertosta ovat virtuositeetissaan ylittämätöntä Chopin-soittoa. Äänitystekniikka on varsin primitiivinen, mutta se haittaa lähinnä orkesteria, mikä taas ei niinkään haittaa Chopinia. Tämä alkoholisoituva entinen lapsitähti tarjoaa hurjimmat kuulemani juoksutukset.
Oikeastaan kaikki sellisti Pablo Casalsin yhdeksänkymppisenä Marlboron musiikkijuhlilla kapellimestarina tekemät taltioinnit ovat ehdottoman musikaalisia. Niistä kuuluu sellaista kiireetöntä kokemusta, musisoimisen iloa ystävien kesken, että tietyn rosoisuudenkin antaa anteeksi. Ehkä ihastuttavin esimerkki näistä levytyksistä on Schubertin 5. sinfonia, jota ei voi kuvailla muulla attribuutilla kuin "ihana".
Gary Bertini teki Mahler-syklinä 80-90 -lukujen taitteessa osin studiossa, osin livenä. Sinfoniat 1, 8 ja 9 sekä das Lied von der Erde ovat livetaltiointeja Tokiosta, ja niitä ei teknisesti erota sarjan studiotaltioinneista. Olen ylistänyt Bertinin Mahler-sykliä aiemminkin, ja en osaa kuvitella parempaa. Kahdeksas on paras kuulemani moderni levytys, joka vasta todella avasi minulle teoksen (Horenstein, jonka käsittelen lopuksi, onkin sitten oma lukunsa), ja yhdeksäs on äärimmäisen kaunis esitys, jossa finaali äärettömästä verkkaisuudestaan huolimatta pitää.
Dmitri Mitropoulosilta löytyy valitettavan vähän taltiointeja, mutta tämä suotta historian ja Leonard Bernsteinin pimentoon jäänyt kreikkalaisjohtaja maahantoi Yhdysvaltoihin Mahleria jo silloin kun Bernstein vasta opetteli pois potalta. Mitron Mahler on vaarallista, karkeaakin, ja autenttisuuden osoituksena normiesitystä 20 minuuttia ripeämmän Mahlerin kolmosen "sensurointeja" ei edes huomaa ilman partituuria. Kolmosessa etenkin newyorkkilaisten vasket loistavat, ja esitys on hämmästyttävän järkeenkäypä huolimatta rivakuudestaan. Intensiteetiltään se jättää kaikki muut varjoonsa. Kutonen on nimensä mukaisesti traaginen, eikä edes finaalissa ole yhtään ylimääräistä tahtia, ja kellon mukaan ennätysrivakassa adagiossa mihinkään ei ole kiire. Mahler-entusiasti ei voi olla ilman kuuden levyn pakettia Mitron koottuja Mahlereita.
Günter Wand teki viimeisen 10 vuoden levytyksensä käytännössä kaikki konserttitaltiointeina. Hän ehti uusimaan Bruckner-syklinsä kolmea ensimmäistä sinfoniaa lukuunottamatta; anteeksi Celibidache, mutta sinä itse olet kamelinajaja! Wandin vanhana, lähes yhdeksänkymppisenä tehty Bruckner on ihanteellista, ja Berliinin filharmonikkojen kanssa tehty nelonen ehkä kaikkien aikojen paras Bruckner-levytys. Samaten Mozartin kolme viimeistä sinfoniaa sisältävä äänite sisältää parasta kuviteltavissa olevaa, musikaalista ja eloisaa big band -mozartia. Ei näitä ainakaan tämän paremmin olisi studiossa voitu toteuttaa, joten Glenn Gouldin haamulle tiedoksi: kyllä naturaali on supernaturaalia naturaalimpi.
Tartuin 25 vuoden jälkeen aluksi hylkäämääni Carlo Maria Giulinin live-levytykseen Brucknerin ysiin Wienistä. Ensin hylkäsin sen, koska siinä oli liiaksi samaa Klempereriin, joka esitteli minulle teoksen. Kuitenkin Giulinissa on Klempererin ylevyys, Karajanin sointi ja Furtwänglerin intensiteetti; sen lisäksi Giulini välittää ihmettelyä, ihailua ja rakkautta musiikkia kohtaan, jota hän pitää mitä suurimpana jumalallisena luomismysteerinä.
Keith Jarrettin Kölnin konsertti kuulostaa sarjalta pitkittyneitä improvisaatioita, flyygelille ja Jarrettille. Milloinkaan mikään variaatio ei kuitenkaan kuulosta pitkitetyltä, ja Jarrett on kuunnellut paitsi Bachinsa, myös Gouldinsa. Tai päinvastoin.
Dave Brubeckin parhaat levytykset ovat livetaltiointeja: Jazz at Oberlin, jonka How high the moon sisältää hurmioituneen pianosoolon, sekä Jazz goes to college.
Johnny Cash kävi heittämässä keikan Folsomin vankilassa vuonna 1968. Harvoin ovat yleisö ja esiintyjä olleet niin hyvin samalla aaltopituudella, vaikka ei saatukaan rokkia. Johnny kuitenkin on rock.
Joy Divisionin taiteen minulle autenttisin esimerkki löytyy Still-kokoelmalta, jonne on koottu livetaltiointeja. Studioalbumien versiot tuntuvat Stilllin rosoiseen angstiin verrattuna jotenkin siisteiltä.
U2, tuo ehkä maailman paras livebändi, on parhaimmillaan varhaisessa livealbumissaan Under the blood red sky, jossa kuullaan kaikki kahden ensimmäisen - ja parhaan - albumin tunnetuimmat kappaleet energisinä versioina. Vaikka en enää jaksakaan tämän nuoruuden suosikkiorkesterini intensiteettiä, oli tämä hieno, tai aika kultaa muistot.
Jascha Horenstein teki varsin vähän studiolevytyksiä, koska ei ottanut vastaan (tai saanut) vakiokiinnityksiä orkestereihin. Edustavimmat näytteet Jaschan taiteesta löytyvät Mahler- ja Bruckner-osastolta (levytti hän studiossa klassikkoasemaan nousseet Mahlerin 1., 3. ja 4. sinfoniat). Mahlerin seiskan hän toteuttaa paremmin kuin kukaan muu, ja das Lied von der Erdestä hän löytää enemmän alakuloista kauneutta kuin kukaan muu, Bruno Walter mukaanluettuna. Mahlerin ysistä häneltä löytyy kuusi livetulkintaa; Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa tehty erinomainen vuoden -66 tallenne esittää Mahlerin teoksen eloonjäämiskamppailuna, josta ei puutu repiviä ja traagisia sävyjä ja johon verrattuna Bruno Walterin aiemmin ihanteellisena pitämäni levytys kuulostaa jotenkin siloitellulta.
Brucknerin yhdeksäs on ihanne-esitys, ja vitosen Horenstein ainoana kuulemanani kapellimestarina toteuttaa teoksen siten kuin se suunnilleen pitääkin: osista koostuvana kokonaisuutena, jossa hyvä seuraa lopussa: finaali, jossa palaset kootaan yhteen, kiihtyy pikku hiljaa viimeisen kolmen minuutin eksaltaatioon. Horensteinin taide yhdistää Klempererin rakenteentajua Furtwänglerin ekstaasiin, ja lisäksi hän osaa antaa ymmärtää alleviivaamatta, pinnan väreillä kätkettyä voimaa. Horensteinin käsissä englantilaiset radio- ja provinssiorkesterit soittavat henkensä hädässä, uhkuen piilotettua voimaa kuin tiikeri. Horenstein oli myös suurenmoinen Beethoven-johtaja; Ranskan radio-orkesterin kanssa tehty versio Beethovenin ysistä on Furtwänglerin jälkeen hienoin kuulemani, ja Missa Solemnis on ylittämätön esitys, Klempererin versio on kuollut Horensteiniin verrattuna.
Huippu seuraa lopussa; maaliskuussa 1959 BBC:llä sattui olemaan jäänyt käyttämättömiä varoja, ja ne piti polttaa musiikkiesitykseen. Päätettiin sitten toteuttaa suurimman kuviteltavissa olevan koneiston vaativa teos, Mahlerin 8. "Tuhannen" sinfonia, joka vaati tässä esityksessä pitkälti kahdeksattasataa esittäjää. Tilaisuuteen tuotiin onneksi myös kokeellinen stereoäänitystekniikka, joka sai olla dokumentoimassa teoksen Lontoon ja Horensteinin ensiesitystä; tämän esityksen sanotaan myös aloittaneen kansainvälisen Mahler-renessanssin ja nostaneen Horensteinin maineeseen.
Etenkin teoksen viimeinen vartti lienee uskomattominta koskaan taltioitua livemusiikkia, uskomattominta ainakin sellaiselle ihmiselle, joka on muuten omistautunut Mahlerille pitkään (kuten minä), mutta jolle juuri tämä teos oli pitkään jossakin määrin enigmaattinen. Upeaa musiikkia tämä on Kubelikin tai Bertininkin tulkintana, mutta he raapaisevat vain pintaa. Tässä on onnistuttu taltioimaan koko esittävän taiteen historian suurimpia hetkiä. Suurenmoista, mahtavaa, sanoinkuvaamattoman suurta ja rajattoman kaunista, salpaa hengityksen, saa silmistä valumaan hikeä ja puhkoo lastenvaunujen renkaat. Esiintyjistä paistava onni olla mukana tekemässä historiaa, olla ylittämässä itseään, paistaa läpi; onnekkaita olivat myös ne 3000, jotka mahtuivat paikalle kuuntelemaan. Ja onnekas olen minä, jota varten tämä tilanne on tallennettu,
Soitossa on livetilanteen rosoa, ja esiintyjät eivät vain joutuneet kohtaamaan rajansa vaan ylittämään sen, mutta se, miten suuren tilanteen intensiteetti välittyy taukoamattomana pikku hiljaa yltyvänä virtana, joka loppua kohti yltyy valtaisaksi pauhuksi, on täysin sanoinkuvaamatonta. Esitys välittää sellaisia ääniä, joita en tiennyt olevan olemassakaan, ainakaan tässä maanpäällisessä maailmassa, esimakua taivaasta, jonne teos ja taltiointi pikku hiljaa saapuvat. Se, miten orkesteri, solistit ja kuoro kietoutuvat yhteen lopussa, on jokaisen kuultava ennen kuolemaansa.
Mahlerin 8. sinfoniaa Horensteinin esityksenä pääsee kuuntelemaan klikkaamalla otsikon linkkiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti