Viinit maitokauppoihin vai ei?

Silloin kun Suomen EU-jäsenyydestä äänestettiin, kyse oli paitsi läntiseen arvo-, kauppa- ja kulttuuri- ja joidenkin mukaan myös sotilasyhteisöön kuulumisesta, mutta ennen kaikkea siitä, että se tulisi tuomaan viinit maitokauppoihin. Ainakin tämä oli monille konkreettisena muutoksena ymmärrettävä. 

Olihan se toki mukavaa Budapestissa hakea brändy- tai tokajipullo hostellin alapuolella olevasta kojusta kello 11 illalla. Tai onhan se toki ranskalaista kulttuuria, eli sivistynyttä saada Cointreaussa liekitettyjä ohukaisia Seinellä ties milloin. 

Mutta: tarjonta luo kysyntää. Jos minulla olisi lähi-Siwassa kadun toisella puolella saatavilla viiniä sen sijaan, että täällä - Porvoossa - pitää lähteä kokonaan pois keskustasta - kiitos lestadiolaisten, jotka omistavat keskustakorttelin - uskoisin, että pienempi olisi kynnys ostaa se viini. Toki nykyisessä tilanteessani vauvaperheessä kynnys ostaa se viini on joka tapauksessa taivaissa, mutta voin kuvitella, että kaikilla näin ei ole.

En usko sellaiseen yhteiskuntaan, jossa kansalaisuus ja lopulta ihmisarvo korvautuu kuluttajuudella. Eikä maailma ole karkkikauppa. Vaikka olisihan se mukavaa hakea, Eldorado-tönkkäviiniä. Maksani ja lopulta myös makuaistimeni kuitenkin lopulta kiittävät, että en sitä saa, ei sillä, että haluaisin omaa arvostelukykyäni ulkoistaa yhteiskunnalle. Savunmakuinen Lapsang Souchong-tee on oiva mallasviskin korvike. Kyllä sen samppanjan eteen kun vähän vaivaa näkee, niin maistuukin vähän paremmalta.

Päiväkodit sukupuolineutraaliuden koelaboratorioina?

Ruotsissa oltiin aikeissa avata kolmisen vuotta sitten sukupuolineutraali päiväkoti, jossa pyritään tietoisesti eroon sukupuolittavista käytännöistä. Tämä tarkoittanee sitä, että tytöille annetaan leikkiaseet ja pojille nuket käteen, tytöt saavat oikeuden pukeutua tylsästi ja poikien valikoimaan lisätään hörselöt ja muut röyhelöt. Päiväkodeissa tämä kielten yhdistäminen voisi mahdollistaa lapsiryhmien yhdistämisen kielirajojen ylitse. Lisäksi lapsia tullaan kutsumaan ystäviksi.

No, leikki sikseen. Aloitteen idea on hyvä ja kaikin puolin kannatettava. Aloitteessa on erinomaista, että lapsille esitetään opetuksessa jo esiopetuksesta alkaen, että maailma on moniulotteinen: siellä on eri näköisiä ihmisiä, jotka ajattelevat eri tavalla ja lähtemällä siitä, että sukupuoli ei saisi olla rajoite.

Nyt olisi mielenkiintoista kuulla kolmen vuoden kokemuksia sukupuolineutraaliudesta sen koelaboratoriossa. Nyt Ruotsissa aiotaan sukupuoliroolit yleisemminkin purkaa siten, että siellä lanseerataan sukupuolineutraali persoonaprononimi hen. Sillä voidaankin korvata täten sekä toisen kotimaisen han ja hon että hän, ja hen voikin olla silta kotimaisten kielten välillä. 

Kieli tietenkin suuntaa ajattelua ja olen sikäli vahvan käsiterealistisen koulukunnan puheaktimies, että ymmärrän kielen suuntaavan myös toimintaa, koska toiminta yleensä on motivoitua, ja motiivit perustuvat tulkintoihin. Miten lapsia aiotaan sitten kutsua näissä päiväkodeissa? Sinä siilitukkainen, krokotiilipaitainen ja silmälasipäinen ystävä kolmas seinästä oikealta päin katsoen? Nimet pitänee lakkauttaa, koska nekin yleensä designoivat jommankumman sukupuolen. Tästä lähtien lapsille annettakoon siis vain sellaisia nimiä kuin Rauni, Vieno ja Kakka-Jakkara ja 3456.

Pahaa pelkään vain, että jos päiväkoti aikoo toimia ulkomaailman suhteen edelläkävijänä ja ei-sukupuolittamisen koelaboratoriona, päiväkodit eivät itse ole tähän valmiit. Ulkomaailmasta en tässä puhu mitään. Eivät ole kätilöt ja neuvolatkaan tähän valmiita, aloille kun yliedustetusti hakeutuu ihmisiä (=naisia), joiden käsitys sukupuolirooleista on varsin perinteinen. Voi tosin olla, että Suomessa ollaan edistyksellisempiä kuin maissa, joissa puhutaan skandinaavisia kieliä, mikäli kieli nyt niin ohjaa toimintaa.

Ollaanko sitten? Ainakin Norjassa kätilöt tuskin huomaavat miehiä, ja heille varataan korkeintaan autokuskin rooli synnytysoppaissa. Toisaalta päiväkodeissa on töissä miehiä varsin yleisesti.

Sukupuoli ainakin kulttuurisena käsitteenä sietääkin tulla ravistelluksi. Ainakin on ihan selvää, että sukupuoli ei palaudu lisääntymiseen ja perherooleihin ja silloin on hyvin hankalaa nähdä sillä mitään yhteyttä myöskään siihen oikeudellis-juridiseen muotoon, millä perhemuoto tavataan meillä Suomessa järjestää.

Tästä seuraa myös se, että on ihan mahdotonta perustella, miksi avioliitto ja heteroseksuaalinen ydinperhe näyttävät olevan synonyymejä. Aloitettakoon sukupuolijärjestelmän purkaminen siis avioliittolainsäädännöstä.

Köyhyys syrjäyttää

Mannerheimin lastensuojeluliiton tekemän muutaman vuoden takaisen kartoituksen mukaan köyhät nuoret syrjäytyvät monella tavalla. Mitä sitten on nuorten köyhyys? Taloudellisilla mittareilla köyhyys tietenkin tarkoittaa sitä, ettei ole käytettävissä riittävästi rahaa perustarpeiden tyydyttämiseksi; laajempi köyhyyden määritelmä lähtee siitä, ettei ole varaa normaaliksi katsottavan elämäntavan ylläpitämiseen. 

Kaikilla nuorilla ei tietenkään ole omia - siis omalla työllä hankittuja - tuloja. Tai edes toissijaisia toimeentulemisen tapoja, koska asuvat pääsääntöisesti vielä kotona. MLL:n selvityksen nuoret olivat 13-18 -vuotiaita, joiden tulot ovat pääsääntöisesti toisenvaraisia. Siis toisenvaraisia, ei toissijaisia, koska toisenvaraisuus estää toissijaisuuden. Siis suomeksi: eivät saa etuuksia koska asuvat kotona. Ja eivät saa töitä, koska sellaisia töitä, joita noin nuoret voisivat tehdä, ei paljoa ole muita kuin mainostenjako. Sillä minäkin yhden vuoden lukiokirjani kustansin. 

Jos siis oltaisiin ihan tarkkoja, kyse ei ole nuorten vaan heidän vanhempiensa köyhyydestä. Eli riippuvia vanhempien avokätisyydestä ja kukkaron paksuudesta. Eivät ne kuitenkaan ole synonyymejä: esimerkiksi oma työttömyyden, eläkehakemuksien, toimeentulotuen ja hanttihommien välillä taiteileva äitini katsoi tärkeäksi, että minulla on varaa ostaa äänilevyjä. Olimme yksimielisiä siitä, että se olkoon se rahankulu, joka on ihmisarvoiseksi itseni kokemisen kannalta tärkeä. 

Köyhyys periytyy polvelta toiselle. Tämä tarkoittaa vanhempien elämäntapojen, arvostusten ja kulttuurien periytymistä: suhdetta työhön, toimeentuloon, ja jopa suoranaisia työvalmiuksia. Ammattitaitojen, oppimiskyvyn ja "asenteen" lisäksi sellaisista mainittakoon Basil Bernsteinin "kehittynyt" ja "rajoittunut" koodi. Niillä hän tarkoitti, että kodin kielenkäyttötapa ja lukemisen kulttuuri vaikuttavat menestymiseen opinnoissa ja tätä kautta kertautuen myös työelämässä. 

MLL:n selvityksen mukaan perheellä ja köyhyydellä on vielä kolmas korrelaatiovaikutus: niukkuus kotona voi johtaa ilmapiirin kiristymiseen. Tämä ei ole mikään ihme. Osaan jo kuvitella, miten syrjäytyneiden perheiden arkitodellisuus nähdään, ja miten sitä hekumoiden stigmatisoidaan: isä jää työttömäksi ja alkaa dokaamaan, äiti nalkuttaa, isä hakkaa ja lapset itkevät. 

Köyhät nuoret syrjäytyvät kuluttamisesta. Heillä ei ole varaa kuluttaa arvostettuja ja/tai suosittuja brändejä ja tätä kautta ilmaista kuuluvansa haluamaansa tyyliyhteisöön. Jos mihinkään. Heille jää valittavaksi oikeastaan yksi nuorisotyyli: sekenhan klos. Se on Vanuatulla puhuttavaa bislamaa, ja tarkoittaa käytettyjä vaatteita. 

Niukkuus pitäisi opetella kääntämään hyveeksi. Sekenhan klos ei ole tyyli. Tai jos on, se on yhtä vähän tyyli kuin populaarimusiikki. Kirppiksiltä ja uffeista löytää ihan mitä hyvänsä, jos vaan vähän viitsii, ja vaatteita voi myös tuunata. 

Paljon kauaskantoisemmin vakava syrjäytymisen laji on seuraus niukkuudesta lapsuudenkodissa: se, että opitaan jo pienestä pitäen siihen, että kun mihinkään ei kuitenkaan ole varaa, sitä ei kehtaa vanhemmiltaan pyytää. Kun oppii kieltäytymään ihan kaikesta ja jopa kehittämään tekosyitä kieltäytymiselle, kohtaloonsa alistuneen marttyyrin muotokuva on maalattu valmiiksi. Kun jo lapsena oppii tällä tavalla kantapään kautta, että kaikki maksaa, tietäen jopa äitinsä saaman elatusavun suuruuden, tottuu murehtimaan raha-asioista. Ja kuitenkin elämässä on paljon sellaisia paljon arvokkaampia asioita, joita ei voi mitenkään rahalla mitata. 

Välttämättömyydestä voi oppia tekemään hyveen ja arvostamaan ilmaisia asioita, toisaalta se voi lyödä leimansa: elämän jatkuvassa pelossa siitä, että kun ei ole takaajia tai varastoa talven varalle, esimerkiksi kodinkoneen rikki meneminen on ylikäymätön juttu. Puhumattakaan ihmisen itsensä menemisestä rikki. Kumpi sitten on vakavampaa: ihmisen meneminen rikki vain pelko rikki menemisestä, taitaa olla muna-kana -kysymys. 

Toinen vakavampi syrjäytymisen laji on syrjäytyminen sosiaalisuuden ja kaupunkielämän kuluttamisesta. Ihmisestä on todellakin tullut kuluttaja, jos kaikki, mitä ihmisten kanssa keksii tehdä, maksaa ja varsinkaan kaupungeista ei oikein tahdo löytyä paikkoja, joissa kärsisi Suomen ilmastossa olla ilmaiseksi. Se, että sun tiedetään olevan kroonisen p.a., johtaa siihen, että ei pyydetä koskaan mihinkään, ei pelaamaan biljardia, ei kaljalle, ei elokuviin, puhumattakaan Itävaltaan skimbaamaan, koska tietävät kuitenkin, ettei sulla kuitenkaan ole varaa. 

Osoitin marksilaisuuteni ja marxilaisuuteni lähtiessäni Kokoomuksesta 21-vuotiaana: paitsi että olivat liian oikealla, en halunnut kuulua sellaiseen porukkaan, joka hyväksyi minut jäsenekseen. Ymmärsin, että ei olisi ollut pitemmän päälle taloudellisesti, inhimillisesti eikä ekologisesti kestävää elää sellaista elämäntyyliä, että olisi ollut mahdollista kuulua tähän porukkaan. Olisi jäänyt hiihtointerventio kertaluonteiseksi.

Äänestäjän logiikkaa

Sananmukaisesti liiveihini on uitu vaalimökeillä. Kunnallisvaaleissa 2008 keski-ikäinen mies tuli sylkyetäisyydelle syyttelemään minua Maununnevan K-marketilla jakaessani esitteitä, että olisin ollut myymässä Suomea itänaapurille Heidi Hautalan ja muiden stallareiden kanssa. Häntä ei estänyt riidanhaastamiselta edes lastenvaunuissa lepäävä poikani, joka oli tuolloin vielä vauvaiässä.

Tämä äänestäjä - tosin ei minun - syyllistyi kahteen ajatusvirheeseen. Virhe 1: Heidi ei ole se puolueemme ainut ex. 70-luvun stallari 2. Suomen suomettaminen olisi ollut pikkulapselle aikamoinen suoritus.

Tästä tapauksesta, joka seuraa minua lopun ikääni aina kaikissa vaalitilaisuuksissa vastaisuudessa, olin sitten tekemässä omaa vaalityötäni tai jonkun muun, opin seuraavaa: olen siis varhaiskypsä ja huonosti säilynyt: minua 37-vuotiaana luultiin 60-vuotiaaksi, joka 4-vuotiaana oli tehnyt jotain henkilön kanssa, joka ei ollut tehnyt. Tästä seurasi seuraava opetus: äänestäjän logiikan kanssa ei auta väitellä.

Jos äänestäjän sanotaan olevan aina oikeassa, ei se kyllä ole. Vaaleissa kyllä. Siinä välissä mandaattia ei voi edustuksellisessa demokratiassa palauttaa. Ainakin pitää vähän analyyttisemmin osoittaa, mitä väitteellä tarkoitetaan. Äänestäjähän voi esimerkiksi äänestää Paasikiveä, vaikkei tämä olisi ehdolla esimerkiksi siksi että tämä on vainaa, tai Mikki Hiirtä, vaikka tämä on sarjakuvahahmo. 

Tämäkin protesti on "äänestäjän" tekosia, oli sitten kyseessä äänestäjä tai ei. 

Mannerheim, Muhammed ja Sibelius

Tällainen ol' Mannerheim.

Helsinkiläisvaltuutettu Emma Kari kirjoitti City-lehdessähttp://www.city.fi/yhteisot/blogit/emmakari/122136/?v=1 osuvasti, että suomalaisessa uusisänmaallisuudessa ja ääri-islamilaisuudessa kuvien kieltämisessä on paljon yhteistä, vaikka usein suomalainen oikeisto pitääkin vihollisenaan kaikkea sellaista, jonka he kokevat vieraana uhkaavan yksikulttuurista Suomi-kuvaansa. Kuten islamia. Molemmat pelkäävät kuvia, kuin oma idoli lihallistamisesta jotenkin surkastuisi.

Suomessa, ennen Helsingin Juhlaviikkojen aikaa, Sibeliusviikoilla 50-60-luvulla kävi lähes vakiovieraana johtamassa eritoten Sibeliusta yhdysvaltalainen kapellimestari Dean Dixon. Hänestä tuli pian suomalaisen yleisön suosikki. Hän oli afroamerikkalainen, ja hänen Sibeliuksensa kelpasi hyvin tälle pettuleipäkansalle.

Sibelius kestää vaikka kuinka monenlaisia käsittelyjä. Päinvastoin, jokainen uusi näkemys vain vahvistaa hänen suuruuttaan: Sibeliuksesta on moneksi, hänessä on paljon ulottuvuuksia ja kulmia. Hän näyttää eri kulmista ja valaistuksista erilaiselta mutta siltikin hän on Sibelius. Sibeliuksesta on kuultu esimerkiksi saksalainen, ranskalainen, englantilainen, yhdysvaltalainen, afroamerikkalainen, venäläinen ja japanilainen versio, kaikki legitiimejä. Sibelius on koko maailman omaisuutta, meidän suomalaisten lahja maailmalle. Miksei siis Mannerheimkin?

Vai tällainen? Kuvittele oma Mannerheimisi! 

Miksi on ok olla rapakuntoinen?

Tuore pääministeri Alex Stubb on varmasti lyhyellä urallaan saanut havaita, että sisäpolitiikkaan sotkeutuminen ei kannata, ei edes ulkopolitiikkaan. Ulko- tai ulkomaankauppaministerille ulkopolitiikka sallii heille tietyn diplomaattista koskemattomuutta muistuttavan iltalehti- ja kansankoskemattomuuden, mutta kun pääministeri ilmoittaa olleen kivaa urheilukisassa - tai siis oikeasti kovaa kun kyse on triatlonista - kun jossakin lensi pommeja, sitten pilkkakirveet alkavat lennellä.

Alex Stubbin pääasiallinen synti on hyväkuntoisuus. On hänestä tosin paljastunut pesunkestävä porvarikin; mahtaneeko tämä todellisten karvojen paljastuminen ollut myötävaikuttamassa siihen, että hän ei enää ole koskematon? 

Meillähän on nyt tuoreena valtionvarainministerinä ihminen, jonka ruumiillinen habitus viestii heikkokuntoisuudesta. Toinen oppositiojohtaja piiputtaa jatkuvasti joutuen toistuvasti sairaalahoitoon ja toinen tarvitsisi totaalisen elämäntaparemontin. Kyllä sopisi Rinteelle, Sipilälle ja Soinillekin suositella jos ei nyt triatlonia niin ainakin sauvakävelyä. 

Huonokuntoinen on siis ilmeisesti ihan ok olla, mutta hyväkuntoisuus on raskauttavaa. Tarkemmin sanoen: kansanjohtaja on uskottava, jos hän on vähän rasvainen, kun taas hyvinvoivuus kavaltaa eliitin. 

Mitä tarkoittaa luottamus poliittisiin elimiin?

Tein gallupin suomalaisista arvoista, ja ihmettelin kysymyksiä luottamuksesta. Mielestäni kollektiiveihin - kuten hallitus tai eduskunta - ei voi luottaa tai olla luottamatta. Ja mitä se tarkoittaa? Että tekevät kannaltani oikeita päätöksiä? Että kunnioittavat oikeusvaltion periaatteita? Minkä asian suhteen pitää luottaa tai olla luottamatta? Luotettava kenen kannalta, ja minkä?

Vaikka joku kansanedustaja ei edustaisikaan omia arvojani, voin siltikin pitää häntä rehellisenä omien edusryhmiensä edustajana tai rehtinä oman roolinsa toteuttajana, siis läpinäkyvänä toimijana, joka toteuttaa häneen kohdistettuja rooliodotuksia. 

Otetaan esimerkki. Vanhassa englanninkielisessä Spede-sketsissä esiteltiin "hyvä" ja "paha" gangstereiden avulla. Samalla tuli selväksi myös suomen ja englannin välinen vertailu- ja ajatusero: "paha" on englanniksi myös "huono" .

Speden sketsissä "hyvä gangsteri" ryntäsi pankkiin, ja ampui kaikki mäsäksi, mukaanlukien ihmiset. Tällainen herättää minun luottamukseni, gangsterina. Hän ilmiselvästi osaa hommansa, gangsteriuden, ja gangsteriuden ammatillista ydintä on pahana ihmisenä oleminen. Ihmisenä hän sen sijaan pelottaa ja kylmää minua, en suurin surminkaan hakeutuisi vapaaehtoisesti hänen ampumaetäisyydelleen. Kyse oli kuitenkin pahuuden toteuttamisesta: jos haluaisin, että pankki ryöstettäisiin ja vihulaiseni laitettaisiin levyiksi, tämä esitys herättäisi luottamukseni, jos kyseessä olisi rekrytointiin tähtäävä mainosvideo.

Sen sijaan luottamustani omien rooliodotuksiensa mukaan toimimisessa ei herättäisi "bad gangster", joka nostaessaan aseen alkaisi itkemään herkkyyttään tai kiltteyttään, tai molempia. "Bad" on tässä nimenomaan huono, sillä "paha" gangsteri toimisi kuten ensimmäisen esimerkin rontti, toisin sanoen kuten paha ihminen. 

Avain luottamukseen on siis se, missä roolissa toimitaan, ja mitkä ovat rooliodotukset. On selvää, että luotan Johanna Karimäen toimivan kansanedustajana siten, että hän edistää niitä asioita, joita pidän tärkeinä. Itse asiassa, luotan häneen siinä määrin, että uskallan ulkoistaa oman poliittisen päätösvaltani edustuksellisessa demokratiassa juuri hänelle, koska tuntemani perusteella uskallan luottaa hänen arvostelukykyynsä siinä määrin, etten ole huolissani siitä, ettei hän kuitenkaan ole minä. 

Tiedän kuitenkin, että eduskunnassa toimii hänen lisäkseen muitakin, sellaisiakin, jotka eivät edusta sen paremmin omia arvojani tai asioitani eivätkä he henkilönäkään herätä minussa samastumista. Tästä syystä eduskuntaan ei voikaan sen paremmin luottaa kuin olla luottamattakaan. Luotan kyllä, että siellä toimitaan valtiosäännön mukaan, ja toivoisin, että siellä toimisi nykyistä enemmän Johannan kaltaisia väsymättömiä demokratiatyöläisiä. 

Pullosta ei voi saada rintaraivareita

Taidamme olla aika sitkeitä vanhempia, ja tyttöni on vieläkin rintaruokinnassa. Tämä siitäkin huolimatta, että joskus hän näyttäisi tekevän ihan kaikkea muuta kuin etsisi ja hamuilisi rintaa. Toisinaan hän kääntelehtii ja vääntelehtii siten, että hän näyttäisi nimenomaan välttelevän sitä.

Pullon kanssa näin ei ole. Pullosta ei saada raivareita eikä se herätä hämmennystä. Pullo ei koskaan myöskään vie niin paljoa aikaa ja vie huomiota tilanteesta siinä määrin kuin rinta, ei ruokittavan, ei ruokkijan, ei imetystukihenkilön tai muiden läsnäolijoiden. 

Lisää osia imetyssaagastani voi lukea klikkaamalla blogini asiasanaa "imetys" tai ketjun edelliseen kirjoitukseen klikkaamalla tämän kirjoituksen otsikkoa. 

Ilman ruotsinkielisiä Suomi olisi takapajula

Eilisiltana teeveessä kuullun eurooppalaisen historian professori Laura Kolben mukaan, Helsinki alkoi saada mannermaisia vaikutteita ja kehittymään paljolti kiitos suomenruotsalaisen porvariston, joka matkusteli ja jolla oli mannermaisia yhteyksiä.

Tämä annettakoon kaikille ruotsin kieltä vieroksuville ja kansainväliset rajat ylittävien vaikutteiden, tapojen, kulttuurien ja innovaatioiden vaihtoa vierastaville tiedoksi. Ilman ruotsinkielistä porvaristoa Helsinki olisi jäänyt takapajulaksi, Venäjän periferiaksi.

Jos ei vielä usko kansainvälisten, rajat ylittävien vaikutteiden siunauksellisuuteen, kannattaa ajatella itäistä Eurooppaa 80-90 -lukujen vaihteessa. Niissä Berliínin muuri ja rautaesirippu murtuivat siksi, että hieman länsimaisia vapauksia ja kulutusmahdollisuuksia vilkaisemaan päässeet kansalaiset halusivat itsekin päästä osallisiksi näistä kansainvälisistä vaikutteista: pop-musiikki, vapaat markkinat ja vapaat kansalaisoikeudet.

Kolbe myös tähdensi kulttuurin ja koulutuksen merkitystä suomalaisuudelle. Kulttuuri konstruoi suomalaisuuden, ja koulutus on nostanut meidät huipulle. Niitä ei kannata siis väheksyä, sillä se on kuin sahaisi sen puun juurta, jolla istuu.

Ilman ruotsinkielisiä meillä ei olisi Sibeliuksen musiikkia, Runebergin runoutta, muumeja tai Snellmannin oppia kansallisuudesta. Ilman ruotsinkielisiä Suomi olisi takapajula.

Perustulo poistaisi köyhyyden stigman

On tietenkin ihan selvää, että työttömyys tulee yhteiskunnalle hyvin kalliiksi. Hyvin kalliiksi se tulee myös sille yksilölle, jota asia koskettaa, mukaanlukien hänen perheensä. 

Jotkut katsovat että porkkanan täydennykseksi tai peräti sen sijaan tarvitaan keppiä työttömyyden yhteiskunnallisten kustannusten suitsemiseksi tai peräti niiden ehkäisemiseksi. Keppi onkin yhteiskunnallisten kustannusten kurittamiseksi tarpeen. Yksilöt tarvitsevat kuitenkin porkkanaa. 

Yksi parhaista esitetyistä porkkanoista on perustulo. Se rohkaisee yrittämään ja kokeilemaan mitä hyvänsä aktivoitumisyritystä: osa-aikatyötä, työharjoittelua, osa-aikaopiskelua, työpajatoimintaa, vapaata kansansivistystä, kokoaikaopiskelua, pienimuotoista yrittämistä, mitä hyvänsä, koska nykyisessä hyvinvointivaltiossa tukimuoto muuttuu aina elämäntilanteen muuttuessa. Ja nykyään elämäntilanteet muuttuvat siten, että monilla ainoa pysyvä olotila on jatkuva muutos. 

Miksi perustulo sitten toimisi porkkanana? Siksi, että nykymallisessa hyvinvointivaltiossa kaikkien tukien hakemiseen liittyy sekä lakisääteisiä karensseja että ihan puhtaan byrokraattisia käsittelyaikoja. Koska oma vatsalaukku ja velkojat eivät kuitenkaan tunne käsittelyaikoja, tukia odotellessa pudotaan kuoppaan jos ei satu olemaan säästöjä tai avuliaita läheisiä. Säästöjä taas pätkätyöläisellä ei välttämättä ole, koska hän on sijoittanut kaiken sen, mikä jää ylitse välittömistä elinkustannuksista sellaisiin investointitavaroihin kuten kodinkoneisiin tai silmälaseihin. Jopa hammaslääkärissä käyminen tai vaatteiden uusiminen saattaa olla sijoitus.

Kaikkia köyhiä ei kannata syyttää siitä että muutama ei jaksa hakea töitä tai edes tukia, sillä se aikaansaa epäluottamusta yhteiskuntamme oikeutukseen ja oikeudenmukaisuuteen. Jos köyhiä pidetään järjestelmän hyväksikäyttäjinä, köyhät kyllä ymmärtävät vihjeen. Paaria kyllä tajuaa olevansa paaria, ja paarian on turha yrittää mitään. Paarian leimaa ei saa pestyä edes kloorilla. Köyhien syytteleminen järjestelmän hyväksikäyttäjiksi pystyttää uudelleen yhteiskuntaluokat ja niiden väliin muurit, ja syytteleminen entisestään heikentää itsetuntoa. Kun tarpeeksi usein sanotaan että työtön on syypää omaan tilanteeseensa niin on vaarana ihan oikeasti uskoa se. Seuraukset tästä ovat sekä köyhän itsetuntoon että kansantaloudellemme kurjat. 

Ei työttömyydestä tarvitse kiitellä työtöntä, mutta ei häntä myöskään pidä syyttää siitä että yhteiskuntamme on muuttunut sellaiseksi että epätyypillisistä työsuhteista on tullutkin tyypillisiä eikä hyvinvointivaltiomme ja ammattiyhdistysliikkeemme ole pysynyt tämän perässä. Sitä tärkeämpää onkin päivittää hyvinvointivaltiomme ja ammattiyhdistysliikkeemme. 

Kirjoitukseni on uudelleenjulkaisu vanhasta blogistani reilun 2 vuoden takaa.

Kun enemmän onkin vähemmän

Tilasin Amazonista - tai sen yhdeltä alihankkijalta - Karl Böhmin 3 cd:n pakkauksen Richard Straussin orkesteriteoksia. Sain 6 cd:n pakkauksen, jossa musiikkia johtavat Lorin Maazel, Zubin Mehta, Christoph von Dohnanyi ja Antal Dorati. Ammattimiehiä kaikki, mutta ei kiinnosta minua.

On se kumma, kun jotkut eivät osaa lukea. Kyllä, sen Böhmin paketin nimi oli Tone Poems. Totta, sen nyt palauttamani paketin nimi oli the Tone Poems.

Äänilevyjen keräilyä ymmärtämätön voisi luulla, että voitin kaupassa kun sain tavaraa tuplaten, mutta Lorin Maazel ei ole Karl Böhm, ei varsinkaan Zubin Mehta. Eihän Mersuakaan voi vaihtaa Skodaan. Kukaan ei-intentoidussa vaihdossa tarjotuista ei tuntenut Straussia henkilökohtaisesti ja ollut saanut häneltä opastusta musiikkinsa esittämisessä. Böhm oli saanut.

Musiikinkeräilyyn ammattimaisesti suhtautuvana, minua suututtaa, jos joudun olemaan tekemisissä amatöörimäisen puuhastelun kanssa.

Avoin palautteeni Yle Klassiselle

Nykyisessä työssäni ei ole suinkaan vähäteltävä plussapuoli se, että olen oppinut kuuntelemaan taas radiota melkein 20 vuoden tauon jälkeen. Koska tämä 20 vuoden radiohiljaisuus on pudottanut minut kärryiltä sen suhteen, miltä kanavalta tulee urheilua ja mistä musiikkia, kyselin kavereilta. Joku vinkkasi minulle Yle Klassista, jota voi kuunnella vain netissä. Siis sinne.

Olen nauttinut kanavan tarjonnasta täysin siemauksin, ja saanut sieltä myös ostoideoita. Cd-hyllyni täyttyy vaarallista vauhtia. Kanavassa on hyvänä puolena se, että sekä ennen että jälkeen kappaleiden siellä juonnetaan kappaleet, eli kerrotaan, mikä kappale kuultiin ja mikä kappale kuullaan ja ketkä esittävät/esittivät. Lisäksi kappaleet kuullaan kokonaisina. Ymmärtääkseni mitkään näistä eivät ole radionkuuntelijalle itsestäänselvyyksiä, vaikka ne mielestäni ovat musiikinkuuntelijan perusoikeuksia.

Radio olisi täydellinen, jos sen ohjelmatiedot voisi tarkistaa netistä. Se ei kuitenkaan oikein tahdo luonnistua. On arpapeliä, sattuvatko ohjelmatiedot sijaitsemaan samassa paikassa kuin edellisellä kerralla kun seuraavan kerran katsoo tarpeelliseksi tarkistaa, oliko esittäjänä Eugene Ormandy vaiko HvK.

Olen antanut asiasta lukuisia kertoja palautetta kanavan palautelinkistä, jättäen toimitukselle sähköpostiosoitteenkin. Puutteen ovat havainneet ne monet muutkin, jotka ovat tätä toimituspolitiikkaa kommentoineet kanavan chatissä, ilmeisesti spämmäykseksi asti, sillä enää kanavan toimitus ei vaivaudu kommentoimaan vastatakseen siihen, miksi jälleen kerran aina taas kanavan nettisivun asettelu on hävittänyt ohjelmatiedot. Enää eivät jaksa toistaa sitä että Yle on ne sekoittanut, eivätkä he toimituksessa voi asialle mitään.

No, kyllä voivat. Ainakin voisivat välittää palautteen sille Ylelle, jota muuten itsekin ovat osa. Edes väsyminen palautetulvaan ei oikeuta näin yliolkaista asennetta asiakaspalautteeseen. Yliolkaisuutta yhdistyneenä lammasmaisuuteen en hyväksy silloin kun ollaan minun kanssani tekemisissä.

Tarinan opetus? Nettisivu-uudistukset eivät saa olla itsetarkoitus, ja joskus on parempi jättää uudistamatta, jos käyttäjä juuri on ehtinyt oppimaan, mistä paikasta tieto on viimeksi löytynyt.

Leikkiminen on tylsää

Viime viikonloppuinen Hesarin kolumni on suonut suuren helpotuksen monille pikkulasten vanhemmille. Olemme saaneet synninpäästön: on ihan ok, jos ei halua leikkiä lapsensa kanssa. Kuten tuttavani Facebookissa totesi: "Olen monen lapsen mielestä hauska aikuinen, erityisesti omani. On vain yksi ongelma: en jaksa leikkiä. Se vaatii hirveitä ponnisteluja. Ukkelin töpöttäminen pitkin pöytää on järjettömän tylsää. "Nyt nää menis tänne..." Aargh. Osaan tosin muita juttuja: riehua, kutittaa, laulaa, tanssia, hyppiä sohvalla ja lukea lapselle kirjoja. Kai se voi riittää".

Sitä en tiedä, riittääkö se lapselle, mutta aikuiselle sen pitäisi riittää niin että voi nukkua puhtaan omatunnon kanssa.

Olen yrittänyt propagoida 6-vuotiaalle pojalleni, joka ihmettelee vaativasti, että "JSJ, mikset sä leiki", että legoilla rakentaminenkin on leikkimistä. Ja sitä ihmetyksekseni osaan vielä tehdä. Tosin, sitten kun tämä oppi on sisäistetty ja saan käskyn rakentaa, seuraavaksi yritän selittää pojalleni, että ei se noin mene, että"rakenna jotain". Kukko ei käskien laula, ja mielikuvitusta ei voi käskeä. Aikuinen tarvitsee selkeät ohjeet tai ainakin lähetyskäskyn: rakenna se Angkor-Vat, Helsingin olympiastadion tai Diplodocus. Hyvällä tahdolla nekin onnistuvat.

Olen sopeutunut siihen myönnytykseen lasten maailmaa kohtaan, että voin joskus ostaa jonkun poikani himoaman Hero Factory- tai muun taistelurobottihahmon, jotka kaikki tunnistaa siitä, että jokaista hahmoa kutsutaan aikuisen mielestä virheellisesti lapsen logiikan mukaisesti koko sarjan nimellä. Niillä leikkiminen, joka pahimmillaan sisältää ampumista ja toisten hahmojen rikkomista ja parhaimmillaan toisten hahmojen moikkaamista ja bensa-asemalla hengailua, on kyllä oikeasti aika hankalasti aikuislogiikalla perusteltavissa.

No voisiko sen aikuislogiikan sitten heivata hetkeksi mäkeen? Ei niin tehty maatalousyhteiskunnassakaan, jossa isän joskus veistämä kaarnalaiva ja käpylehmä toimittivat ainutkertaisia muistoja harvinaisista leikkikaluista - muita ei ollut - ja harvinaisia muistoja ajasta, jolloin isä oli juuri lastaan varten läsnä.

Aion olla lapselleni läsnä, pelata pelejä, opettaa ajamaan polkupyörällä, pituushyppäämään ja kirjoista sekä havainnoimalla kaiken osaamani hirmuliskoista, vuorista ja hyönteisistä. Uskoisin tämän olevan paljon enemmän kuin monessa muussa perheessä, ja se saa luvan riittää. Sekä rakentaa legoista sen Taj Mahalin. Piirtäminen on jo siinä ja siinä, sillä se edellyttää kykyä kuvallistaa oma sisäinen fantasiamaailmansa sekä ottaa tämä kuvallistaminen vakavasti, lihallistaa se.

Yhdyskuntasuunnittelun 30+30 -malli

Kaavoitushankkeissa - oli kyse sitten liikenneinfrasta, asuinalueiden kaavoituksesta tai kauppakeskuksista - pitäisi suunnitella 60 vuoden aikajänteellä, eikä esimerkiksi noin 10, mikä tapaa olla yleiskaavojen aikajänne. 

Tämä johtuu siitä, että suunnitelmien toteutuminen ensimmäisestä luonnoksesta valmiiseen hankkeeseen tapaa kestää sellaiset 30 vuotta. Valmiilla tarkoitan sitä, että asuinalueella kadut on päällystetty, joukkoliikenne kulkee ja on kytkeytynyt muuhun yhdyskuntarakenteeseen ja alueella on olemassa peruspalvelut. Sama pätee liikennehankkeisiin, tosin Helsingin metrohan ei vieläkään ole valmis, vaan sitä jatketaan vähän kuin hölmöläisten peittoa. 

Esimerkiksi matkan varrella Kehäradaksi muuttunutta Marjarataa ympäröi nyt ihan toinen Vantaa kuin vielä silloin 80-luvulla kun siitä jo luin paikallislehdistä. On tullut Aviapolista, Kartanonkoskea, ja kokonainen uusi Kivistö on kehkeytymässä.

Toiset 30 vuotta tulee siitä, että vaikka kaavoista tehtäisiin YVA ja muita arvioita, jokainen kaava vielä pitäisi kytkeä oman vaikutusalueensa pidemmän aikavälin strategisiin skenaarioihin: millaista yhdyskuntarakennetta toivotaan? Esimerkiksi kauppakeskuksia suunniteltaessa tulisi ottaa huomioon niiden vaikutus liikenteeseen ja paikallispalveluihin 30 vuoden tähtäimellä, ja viheralueita tuhottaessa tämän tuhoamisen vaikutus alueellisiin viherkäytäviin ja virkistysalueverkostoihin muiden maankäyttöpaineiden valossa. 

Maakuntakaava on yksi tällainen instrumentti, mutta sen kuulemis- ja arviointimenettelyä ja strategista työpajatyöskentelyä pitää vielä kehittää. 

Ääriliikkeet vetävät nuoria miehiä

Jos jihadisoituneet muslimit ovatkin melkein aina nuoria miehiä, niin ovat myös melkein aina halla-aholaistuneetkin.

Jälkimmäiset ovat huolissaan ensimmäisistä, mutta koska jälkimmäisiä on meillä Suomessa paljon enemmän, heistä pitää olla huolissaan. Miksi he sitten radikalisoituvat?

Ainakin osittaisen vastauksen antavat kaksi vanhaa ystävääni. Heillä ei oikeastaan ole mitään muuta yhteistä kuin se, että molemmilla on korkeakoulututkinto, molemmat ovat ikätovereitani, yksinasujia, jotka ovat pettyneitä siihen, mitä työmarkkinoilla on heille tarjottavana.

Yksinäisyys ja työttömyys ovat radikalisoitumisriskejä. Yksinäinen, joka vielä on työtön, etsii luonnollisesti syyllistä tilanteeseensa mieluummin kaikesta muusta kuin peilistä, sillä peili ei yleensä tarjoa mitään mieltäylentävää. Radikalisoituminen voi tarjota ulospääsyn yksinäisyydestä ja toimettomuudesta, ja vähimmilläänkin se tarjoaa syyllisen siihen yksinäisyyteen ja toimettomuuteen.

Teoriassani on vain yksi vika. 43-vuotias ei ole nuori mies, paitsi että hän voi kokea itsensä sellaiseksi. Joko hän edelleen katsoo tarpeelliseksi mittauttaa osaamisensa baanalla tai sitten hän ei vielä ole ehtinytkään minkään putken päähän, jolloin hänen työmarkkinatilanteensa on sama kuin vastavalmistuneella, sillä erotuksella, että hän on 43-vuotias.

Miksi sitten miehiä, ei naisia? No kun naisten sosiaalinen pääoma on miehiä parempi: heillä on enemmän ystävyysverkostoja eivätkä he rämety yhtä nopeasti kuin miehet erottuaan tai jäätyään työttömiksi. Naiset ovat miehiä itsenäisempiä ja osaavat huolehtia itsestään miehiä paremmin.

MTV:n jutun aiheesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Katainen, juu, mutta entäs ammattiurheilijat?

Komissaariksi siirtyvä Jyrki Katainen tulee lehtitietojen mukaan ansaitsemaan uudessa työssään 20 tuhatta ja rapiat kuussa. Tätä pitäisi kaiketi paheksua, sillä siksi tämä tieto on julkistettu.

Kuitenkin, suurten yritysten johtajille tuo palkka on kahviraha. Johtajille, jotka esimerkiksi saneeraavat Suomen talouselämän lippulaivasta tuhansia työpaikkoja Kiinaan. Tai ammattiurheilijoille; jääkiekon SM-liigasta löytyy useiden joukkueellisten verran pelaajia, jotka tuon ansaitsevat. Heidän tehtävänsä on läiskäistä pikkumustaa reppuun ennaltamääräämätön kerta vuodessa. Englantilaisjalkapallon toisellakin sarjatasolla tienataan pääsääntöisesti Kataista enemmän, puhumattakaan nyt jostakin Rooneysta, Messista tai Ronaldosta.

Tai puhumattakaan jostakin Räikkösistä tai Selänteistä. He ovat veropakolaisia, mutta heitä ihaillaan. Katainen sentään on koko eurooppalaisen talousalueen komissaari, ja siihen alueeseen kuuluu myös Suomi. Kataisen tulot ovat hädin tuskin prosenttiluokkaa verrattuna näihin glorifioituihin veropakolaisiin.

Niin että kertokaas vielä, miksi Kataisen tuloja pitäisi paheksua?

Ei tarvitse. Kiirehdin itse vastaamaan. Siksi, että hän on poliitikko, joskin entinen. Mitä hyvää sitten esimerkiksi Räikkönen on tehnyt suomalaisten työpaikkojen tai peruspalveluiden puolesta?

Ei mitään.

Miksi uskominen on fiksua tai ainakin funktionaalista

Aiemmasta blogikirjoituksestani - jonne pääsee klikkaamalla tään tekstin otsikko - sikisi vilkas keskustelu Facebookissa, joka kirvoitti minussa lisää ajatuksia. Jos sanoo, että "riittävän fiksut" ymmärtävät olla valitsematta olla uskomatta jumaliin ja sen sijaan etsivän vastauksia tieteestä, tällöin tulee samalla nimittäneeksi uskovia tyhmiksi. Ei näin. Kyse on tässäkin moniarvoisuudesta, eiväthän yksiavioisetkaan ole tyhmiä, eiväthän, vaikka heidän elämäntapansa edustaakin enemmistöä? 

Enemmistöelämäntavassa ei kuitenkaan ole kyse lammasmaisesta oletusarvoisuuden kopioinnista. Kyllä moni uskoo Jumalaansa tai elää ydinperheessä siksi, että se tuntuu heille oikealta.

Sitäpaitsi uskominen voi olla sekä yksilön että yhteisön kannalta funktionaalista. Eli järkevää aivan samalla tavalla kuin ne luonnossa eläimillä esiintyvät käyttäytymismallit, jotka evoluutiossa ovat osoittautuneet toimiviksi.

Miksi uskominen sitten on rationaalista? Se vastaa moniin inhimillisiin perustarpeisiin: tarjoaa maailmankuvan ja -katsomuksen, lisäten perusturvaa ja vähentäen monien ihmisten ahdistuneisuuden kokemusta. Tämä perusturvallisuus toteutuu myös siksi, että uskovainen tietää hänen puolestaan rukoiltavan. 

Uskovaiset elävät keskimäärin ei-uskovia terveellisemmin: monissa uskontulkinnoissa suhtaudutaan nihkeästi tupakkaan ja alkoholiin; lisäksi yhteisöllisyyden vahvistava vaikutus antaa lisävuosia. Tämähän tiedetään myös suomenruotsalaisista.

Uskominen oman yhteiskuntansa vallitsevaan uskontoon on myös rationaalista siksi, että se kiinnittää yhteisöön, tiivistäen Gesellschaft-tyyppistä asiayhteisöä Gemeinschaft-lajisilla yhdessäolositeillä. Toisaalta sama vallitsee negatiivisemminkin: usein vallitsevan uskonnon tunnustaminen kannattaa ihan turvallisuussyistä, jos vähemmistöjä vainotaan.

Toki uskonnoilla on lieveilmiönsäkin. Niiden käsittelemisen jätän kuitenkin muille, sillä näitä käsittelijöitä riittää. 

Onko raideliikenne sittenkään niin hyvä juttu?

Moni espoolainen, joka asuu tulevan länsimetron varrella, pelkää metron heikentävän heidän joukkoliikenneyhteyksiään, sillä metrolla voidaan perustella monen bussilinjan lakkautus. Uskon tähän liukkaan pinnan argumenttiin: en siksi, että se olisi mikään itsenäinen ja riippumaton ontologinen fakta, josta välttämättä seuraisi jotain, mutta siksi, että sitä voidaan käyttää perusteluna, että nyt kun on joukkoliikenne hoidettu, ei sitä sitten enää tarvitse enempää ajatella. Samanmuotoista argumenttiahan ovat käyttäneet Guggenheimin vastustajat, ja kyllä minä näen heidän pelkäämänsä potentiaalisen sudenkuopan: jos ulkoisella rahoituksella tehdään iso kulttuurisatsaus, sitten on se sektori hoidettu, ja voidaan kaataa rahaa "tähdellisempään".

Liukkaan pinnan argumentin vahvistukseksi kelpaa se, että Porvoon liikennepolitiikka on tähän asti suhtautunut joukkoliikenteeseen lähinnä vaieten: se ei saanut viimeisimmässä strategiassa edes omaa väliotsikkoaan ja nykyisen Porvoon Liikenteen kanssa tehdyn palveluntuottajasopimuksen mennessä katkolle, näyttäisi siltä, että joukkoliikenteestä ei Porvoossa huolehtisi kukaan. Jos nimittäin esimerkiksi Hinthaaran, Emäsalon, Epoon tai Kerkkoon kaltaisten paikkojen joukkoliikenne aiotaan jättää markkinavoimille, ei sitä varmaan mitenkään voi osoittaa markkinataloudellisesti kannattavaksi, ainakaan nykyisellä bussikalustolla ajatettavaksi.

Olen aiemmin antanut itselleni kertoa haluavani Helsinki-Porvoo -välillä junaa. Olisiko se sitten kohennus nykytilanteeseen, edes keskusta-Hki -välillä, puhumattakaan kylistä? Nyt bussilla pääsee Porvoosta Kumpulan kampukselle 35-40 minuutissa, ja vasta Sturenkadulla tyssää. Jos juna kiertäisi lentoaseman tai Malmin kautta, puhumattakaan Nikkilästä, yhteydet kyllä paranisivat itäiselle Vantaalle, ja pääradan varrelle sekä Pasilaan, mutta luultavasti heikkenisivät koko itäiseen Helsinkiin. Ja raiteiden kanssa on sellainen vaara, että ne kylät. joihin raide ei ulotu, jäisivät sitten ilman yhteyttä.

Hyvä äiti -myytti tappaa

Naisiin kohdistuu paljon useammalta suunnasta odotusten ristipaineita kuin miehiin. Tämä johtuu heidän perinteisesti alistetusta asemastaan: tehokkaan työminän lisäksi pitäisi vielä olla hyvä äiti. Eikä vain hyvä, vaan täydellinen. Jos onnistuminen äitinä määrittää monia naisia naisina, niin onnistuminen töissä määrittää heitä ihmisinä.

Äitiyden taakka voi olla niin raskas kantaa siksi, että se määrittää naisia usein kokonaisvaltaisesti: epäonnistumisen pelko äitinä saa tuntemaan itsensä huonoksi ihmiseksi. Isällä on paljon helpompaa: isälle kaikki lapsen kanssa tehtävä on plussaa ja kotiinpäin, jolloin isällä on aina mahdollisuus onnistua, kun taas äitiydessä epäonnistuminen on alati läsnä.

Kuitenkin melkein aina nainen on juuri oman lapsensa ylivoimaisesti paras äiti. Oma äitini tyhjensi pankkitilini ja tappoi itsensä tupakalla. Siltikin hän oli maailman paras äiti, minulle, ja olen hänelle kiitollinen kaikesta. Eikä vain maailman paras äiti, vaan todella suuri, pieni ihminen, kaikista inhimillisistä puutteistaan - kuten monista sairauksistaan - huolimatta.

Jäitä siis hattuun äidit. Te riitätte juuri sellaisina kuin te olette: ihmisinä, jotka toimivat parhaan käytettävissä olevan ymmärryksensä mukaan ja jotka tekevät parhaansa, koska rakastatte lapsianne. Enempää ei voi vaatia, eikä kannata. Ei lapsennekaan teiltä sen kummempaa vaadi. Tiedän tämän siitä, kuinka paljon poikani odottaa tapaamisiamme ja kuinka tosissaan hän juttuni ottaa, huonotkin. Kaikkein armottomimmat odotukset te juuri itse kohdistatte itseenne. Jos ette olisi niin armottomia itsellenne, teistä jäisi jäljelle vielä enemmän lapsellenne, puolisollenne, itsellenne ja ystävillenne. Armottomat odotukset kuluttavat loppuun kenet tahansa, äiditkin, jotka muuten ovat maailman sinnikkäimpiä ja sitkeimpiä olentoja maan päällä.

Jokainen äiti ansaitsee syvän kunnioitukseni. Oli sitten maailman paras, ihan hyvä tai vaan ihan tavallinenkin.

Tahdon uskoa

Kirkko näyttää olevan nykyään yleisin humanismin lipunkannattaja, samaten ihmisarvon ja -oikeuksien, jo tähän linkatun arkkipiispa Kari Mäkisen kannanotonkin perusteella. Siinä hän pyytää anteeksi homoseksuaaleilta heidän kirkolta saamaansa huonoa kohtelua. Taantumuksellinenkaan kirkko ei ole. Harkitsen kirkkoon takaisin liittymistä jo siksikin, että ei ole samantekevää, jätetäänkö keskeinen osa yhteiskuntamme arvo- ja kulttuuriperustaa konservatiivien vai uudistusmielisten käsiin.

Tieteellinen tutkimus, ei mikään ihmistiede, tavoita ihmisyyttä kokonaisuutena, sitä, mistä ihmisenä elämisessä tässä maailmassa on kysymys. Ei psykologia, ei biologia, ei antropologia, ei sosiologia. Taiteet voivat antaa tieteitä paremmin aineksia oman elämänkatsomuksen rakentamiseen, miksi- ja miten -kysymyksiin vastaamiseen. Tieteet eivät puhu rakkaudesta, vaikka objektina siitä ainakin sosio- ja seksologit puhuvatkin. 

Toki voisin jo samasta syystä kuin miksi isäni äänestää demareita, harkita liittymistä: vain uidakseni vastavirtaan. Tällainen yksilöllinen statement ei kuitenkaan auta kirkon asiaa, ellei sitä julista yhteiskunnallisessa toiminnassaan, tehden yksilöllisestä yhteistä. 

Miksi yksilöllisestä sitten tehdä yhteistä? Auttaakseen yhteisen tai yksilöllisen asiaa. Jos voi laajentaa ihmisarvosta ja rakkaudesta puhuvien kaikupohjaa, tämä kannattaa tehdä. Tai jos haluaisi edistää omia vaikutusmahdollisuuksiaan esimerkiksi seurakuntaneuvoston kautta, tässäpä sauma. 

Arvon kuitenkin vielä jäsenyyteni kanssa. Syntien näkemistä kaikkialla vierastan, puhumattakaan perisynnistä. Enkä oikein tunne sakramenttejakaan omikseni, niissä kai pitäisi tuntea pyhyyden kosketus, vaikka tiedän, että ainakin osa niiden merkityksestä on siinä, että sakramentit kokoavat ihmiset yhteen, ne ovat rituaaleja, jotka pyhittävät yhteisön. Niiden muoto ja sisältö eivät siis sinänsä ole tärkeitä, vaan funktio, vaikka sakramenttien pyhyyttä kuuluukin korostaa, jotta niihin haluttaisiin uskoa. Onhan yleisinhimillistä, että ihminen haluaa uskoa jäsenryhmänsä olevan myös viiteryhmä.

Ilmoitan kyllä sitten, mihin punniskeluissani tulen päätymään, vaikka oma maailmankatsomukseni sinänsä kuuluukin selittämättömän sfääriin: ketkään kaksi ihmistä eivät koe samalla tavalla. Henkilökohtaisen maailmankatsomuksen väittäminen yksityisasiaksi on perspektiivivirhe; siihenhän omat valinnat - jotka perustuvat arvoihin - joka tapauksessa pohjataan. Mitään salattavaa maailmankatsomuksessani ei ole.

Ehkä minut erottaa todellisista uskovaisista se, että kun he uskovat uskon (sic!) olevan armolahjan, minä uskon, että kyse on siitä, että ihmisellä on tahtoa avata sydämensä hyväksymään ja vastaanottamaan. Tahtoisin uskoa. 

Kannelmäki-Malminkartano: niin lähellä, niin kaukana

Julkaisen uudestaan blogikirjoitukseni lokakuulta 2008, koska asia on - alati ajankohtainen, kaupunkisuunnittelulautakunnassa syksyllä 2010 hyväksytyn hevosmaneesikaavan myötä, joka laajentaa nyt Malminkartanossa olevaa ratsastusaluetta, jättäen myös option viereen tulevalle urheilupuistolle. Suunnitelma ottaa väkisinkin kantaa iänikuiseen kysymykseen liikenneyhteydestä Kannelmäestä Malminkartanoon. Kaikki vaihtoehdot tulevat menemään Mätiksen yli - tai poikki - ja uudet väylät, jotka mahdollistavat liikenteen, myös lisäävät sitä, mutta nyt välimatka on linnuntietä 300 metriä. Ja autotietä 6 kilometriä.

Sitten allaolevan kirjoituksen, Malminkartanon strateginen merkitys vain on korostunut uuden tulevan Kuninkaantammen asuinalueen myötä, sillä sinne vedettävä Jokeri II-bussilinja laajentaa Maltsun lähipalveluiden käyttäjäpohjaa. Ellei sitten Perhekunnantietä - ja bussi 43:a - jatketa Kuninkaantammeen, jolloin virta vie Kantsuun.

Alla alkuperäinen kirjoitus:

Kaarela-Seura ja Malminkartanon asukasyhdistys ovat tehneet aloitteenkaupunginhallitukselle puuttuvan katuyhteyden (ja bussiyhteyden) rakentamiseksi Kannelmäen ja Malminkartanon välille. Siltarumpupekkaroijaksi leimautumisen uhallakin, nostan nyt tämän siltarumpukissan pöydälle.

Pieni annos paikallismaantietoa on tarpeen. Luoteis-Helsingissä sijaitsevaa Kannelmäkeä, Hakuninmaan ja Maununnevan omakotitaloalueita ja Malminkartanoa kutsuttiin yhteisnimellä Etelä-Kaarela (Pohjois-Kaarela jäi Vantaan kaupungin eli entisen Helsingin maalaiskunnan puolelle, siellä missä nyt on Kaivoksela ja Myyrmäki). 90-luvulla etuliite etelä poistettiin käytöstä, osin siksi että se sekoitettiin Etelä-Karjalaan, osin siksi, että Pohjois-Kaarela oli jäänyt käytöstä poistetuksi historialliseksi kuriositeetiksi toiselle puolelle kuntarajaa.

Kaarela-Seura on koko entisen Etelä-Kaarelan ja nykyisen Kaarelan asukasyhdistys, mutta tämän lisäksi alueella toimii muitakin asukasyhdistykseen verrattavia toimijoita, kuten ruotsinkielinen Kårböle Gille, Kaarelan omakotiyhdistys ja Malminkartanon asukasyhdistys.

Malminkartanoa alettiin rakentamaan vuosina 1978-1979. Sen ja vanhemman Kannelmäen erottaa toisistaan ainoastaan Mätäjoki, eli ne ovat vähän kuin suomalainen ja viina, jolloin näkökulmasta riippuu, kumpi on kumpi. Kun muutin Kannelmäkeen kesällä 1980, Malminkartano oli ikään kuin lännenelokuvan kulissi: toiselta puolelta peltoa näytti siltä, että ensimmäiset, Mätiksen puoleisen reunan talot olisivat kuin kulisseja, joiden takana ei todellista kylää olisikaan.

Koska Kannelmäki oli vanhempi ja isompi, oli luonnollista, että pellolle rakennetusta lähiöstä oli tarvetta asioida naapurilähiöissä, paitsi naapurin puolella Myyrmäessä, etenkin joen toisella puolella Kannelmäessä. Malminkartanossa pelätään toisinaan myös isommuuden merkitsevän pahuutta; pelätään mahdollisen tieyhteyden rakentamisen antavan perusteen Malminkartanon kurjistamiselle, jolloin se olisi vain kalpea varjo Heikki Kaiteran alkuperäisestä ideasta, itseriittoisesta taajamasta, jossa piti voida olla mahdollista asua ja käydä töissä.

Tieyhteyden puute ja sen mahdollinen tarve on keskusteluttanut kaarelalaisia jo 1980-luvun alkupuolelta. Pitkään alueen asukasyhdistyksien tai ainakin asukkaiden vallitsevana kantana näytti olevan, tunnustetusta paikallispalveluiden saavutettavuustarpeesta huolimatta että katuyhteyttä ei pidä rakentaa, koska pelättiin läpiajoliikennettä, ns. korttelirallia; alueella on muun muassa paljon varsin rauhattomasti ajavia mopoilijoita, joiden kaahailuhaluja tosin ovat Kanneltien töyssyt hillinneet. Nyt ainoa liikenneyhteys ei-omin-jaloin-liikkuville on M-juna, mutta kattavaa liityntäliikennettä ei kaikista Kannelmäen ja Malminkartanon osista ole.

Tieyhteys ja sen puute on hyvin kaksipiippuinen asia. Yhtäältä kaikilla tieyhteyksillä on taipumus lisätä liikennettä, vaikka niiden julkilausuttu tavoite onkin helpottaa liikennettä. Jokainen, joka on lapsena kaivanut polkuja rantahiekkaan, tietää, mistä puhun. Toisaalta, Kantsun ja Maltsun väliä liikennöidään jo nyt de facto, ja lyhyempi tieyhteys merkitsisi pienempiä päästöjä, säästäen alueen luontoa ja liikkujien keuhkoja, vaikka tieyhteys katkaiseekin pahasti Mätäjoen.

Terveyskeskusten yhdistämiskeskustelu ja mahdollisesti joko Malminkartanon tai Kannelmäen terveysaseman lakkauttaminen taas on tehnyt kaupunginosien välisen liikenteen järjestämisestä entistäkin tärkeämmän kysymyksen. Nyt puuttuva tieyhteys Malminkartanon ja Kannelmäen välillä on luonut tilanteen, jossa malminkartanolaiset asioivat paljolti fillarilla (ne, jotka pystyvät), seutulipulla (ne, jotka raaskivat) tai ilman (ne, jotka uskaltavat) Myyrmäen puolella.

Nyt lyhin katuyhteys Kannelmäen ja Malminkartanon välillä on kiertäminen Kartanonkaarelta Ruosilankujan kautta Ruosilantielle, josta Vihdintien ja Kehä ykkösen kautta matka Malminkartanosta Kannelmäkeen on noin kuutisen kilometriä. Linnuntietä matka taas on lyhimmillään alle 300 metriä. Samassa yhteydessä Kaarela-Seura ja Malminkartanon asukasyhdistys esittävät, että bussi 41:n linjaa jatkettaisiin. Sen päätepysäkki on nyt Kannelmäessä, Pelimannintien päässä, mutta jos Pelimannintietä jatkettaisiin noin 300-400 metriä, se voitaisiin yhdistää Ruosilankujalle, josta bussi voisi jatkaaMalminkartanoon.

Vaihtoehdot Malminkartanon ja Kannelmäen välisen katuyhteyden rakentamiseksi ovat nähdäkseni seuraavat (YVA ja "LIVA" á la Perukangas):

Vaihtoehto 0: ei rakenneta katuyhteyttä, eli status quo.
Hyödyt: kun uusia katuja ei rakenneta, ei tarvitse pirstoa viheralueita jakevyen liikenteen yhteyksiä.
Haitta: liikenteen pitää kiertää Kehä ykkösen ja Vihdintien kautta, jotka ruuhkautuvat entisestäänkin ja jokseenkin turhaan. Lisää ajokilometrejä=lisää päästöjä.

Vaihtoehto 1: kuten Kaarela-Seura ja Malminkartanon asukasyhdistys esittävät eli jatkamalla Pelimannintietä Ruosilankujalle.
Hyödyt: joukkoliikenteen toimintaedellytykset paranevat, etäisyys katuyhteyksiä pitkin alueiden välillä lyhenee noin puoleen ja Mätäjoen laakson ulkoilualueen pirstomiselle koituvat haitat olisivat vähäisempiä kuin vaihtoehdoissa 2 ja 3(Pelimannintien jatko voisi kulkea aivan Kehä ykkösen vieressä)
Haitat: jollei Pelimannintien jatkoa rakenneta sillalle, yhtenäinen Mätäjoen ulkoilualue (jota käyttävät paljon ainakin työmatkapyöräiijät ja koiranulkoiluttajat sekä läheiselle puutarhapalsta-alueelle menevät) pirstoutuu. Lisäksi edelleenkin linnuntietä vain noin 300 metrin välimatka kaupunginosien välillä on teitse pari-kolme kilometriä.Tästä tulisi kulkemaan Pelimannintien jatko Kantsusta Konalaan. Kuvassa oleva kevyen liikenteen silta ylittää Mätäjoen.
Vaihtoehto 2: jatketaan Trumpettipolkua Mätiksen yli aina Konalaan, Ruosilantielle saakka.Hyödyt: hieman lyhyempi yhteys kuin Kaarela-Seuran ehdottama.Haitat: pirstoisi Mätäjoen virkistysalueen varsinkin Konalan puolelta, uusi tieyhteys tulisi rakentaa. Lisäisi huomattavasti Trumpettitien kuormitusta.Vaihtoehto 2 Mätäjoelta Kannelmäkeen. Kuvassa Trumpettipolkua.Vaihtoehto 2 samasta paikasta Mätäjoen suuntaan. Kevyen liikenteen silta ylittää Mätäjoen.
Vaihtoehto 3: jatketaan Pasuunatietä 200-300 metriä Mätäjoen sillan ylitse Kartanonkaarelle.Hyödyt: lyhin mahdollinen yhteys, vaihtoehdoista eniten esillä ollut.Haitat: pirstoisi vielä vaihtoehto ykköstä pahemmin Mätäjoen viheralueen.Vaikutukset mahdolliselle läpiajoliikenteelle ja kevyen liikenteen yhteyksilleolisi arvioitava.Kuvassa vaihtoehto 3 Malminkartanosta Kannelmäen suuntaan.Sama vaihtoehto Kannelmäen suunnasta. Oikealla Piijoen silta.
Vaihtoehto 3b: kuten edellä, mutta siltana nykyisen Piijoen (Mätäjoen) rautatiesillan vierestä.Hyödyt verrattuna vaihtoehtoon 3: minimoisi vaikutukset Mätäjoen viheralueeseen ja sen virkistyskäyttöön. Uutta kevyen liikenteen siltaakaan ei tarvitsisi rakentaa.Haitat verrattuna vaihtoehtoon 3: kalliimpi toteuttaa.
Vaihtoehto 4: jatketaan Fagottipolkua n.400 metriä Kartanonkaarelle.Hyödyt: Reitti on jo nytkin ajoittain huoltoliikenteen käytössä. Lyhentäisi huomattavasti välimatkaa kaupunginosien välillä.Haitat: Pirstoisi Mätäjoen suosituimman ulkoilualueen, Kartanonhaan käytännössä kahtia. Vaihtoehto 4 Mätikselta Kannelmäkeen. Kuvassa Fagottipolku.Näkymä samasta paikasta Malminkartanon suuntaan.Näkymä Malminkartanon suunnasta, Pakarituvantien ja Kartanonkaaren risteyksestä Kannelmäen suuntaan.
Vaihtoehto 5: jatketaan Urkupillinpolkua Mätäjoen ylitse aina Kartanonkaarelle saakka.Hyödyt: lyhyt yhteysHaitat: pirstoisi Mätäjoen varren sekä pienehkön virkistysmetsän Malminkartanon puolella. Toisi autoliikennettä Urkupillinpolun varren talojen edestä ja lisäisi huomattavasti liikennettä Urkupillintiellä.Vaihtoehto 5 Kannelmäen puolelta. Tie tulisi kulkemaan siltaa pitkin, metsän läpi sen toisella puolella kulkevalle Kartanonkaarelle.Näkymä samasta paikasta Urkupillinpolulle.Vaihtoehto 5 Malminkartanosta, Kartanonkaarelta.
Vaihtoehto 6: jatketaan Jouhipolkua 300 metriä Kartanonkaarelle. Hyödyt: Reittiä käytetään nytkin jo (luvatta) Kannelkylän sekä Mätäjoen varren uuden asuinalueen autoliikenteeseen. Tieyhteys lyhenisi huomattavasti nykyisestä.Haitat: Pirstoisi pahasti Kaarelan luontoarvoiltaan arvokkaimpia Mätäjoen viheralueita. Vaihtoehto 6 Malminkartanon suunnasta, Kartanonkaaren ja Tollintien risteyksestä.Sama vaihtoehto Kannelmäen suunnasta tarkasteltuna.Edellinen vaihtoehto Mätäjoen sillalta Kannelmäkeen päin. Kuvassa Jouhipolku.Näkymä samasta paikasta Mätäjoen suuntaan.
Vaihtoehto 7: Otetaan uudelleen käyttöön Runonlaulajantien jatkoyhteys Sorolantielle (70-luvulle asti tie oli yhtenäinen, nimellä Kalannintie, jona se jatkui nykyisen Nurmijärven-/Hämeenlinnantien toiselle puolelle)Hyödyt: Uutta tieyhteyttä ei tarvitsisi rakentaa, joten lähes ilmainen toteuttaa, ja tieyhteyksien vaatima maa-ala ei lisääntyisi. Ainoa vaihtoehto, joka ei aiheuttaisi haittaa Mätäjoelle.Haitat: Lisäisi huomattavasti läpikulkuliikennettä Hakuninmaan omakotialueella, ollen riski kahdelle koululle, mennen niiden ohitse. Tieyhteys Kannelmäestä Malminkartanoon lyhenisi kyllä mutta huomattavasti vähemmän kuin muissa vaihtoehdoissa.Näkymä Sorolantien päästä itään.Näkymä Runonlaulajantien päästä länteen.Jos tieyhteys päätetään rakentaa, ja jos jommasta kummasta kaupunginosasta lakkautetaan terveyskeskus (Kannelmäki on remontissa ja Malminkartano on saanut kunniasanan terkkarin pysymisestä vuoteen 2017), niin silloin tulee toteuttaa kattava Kaarelan palvelulinja. Vähiten haittoja ja eniten hyötyä olisi toteuttaa edellä käydyistä vaihtoehdoista 3b.