Sitä kuunnellaan, mitä markkinoidaan

Avatessani Spotifyn, tutustuakseni sitä kautta uusiin levytyksiin - siis itselleni uusiin, ei uusiin - sieltä tasaisin väliajoin pärähtää jokin paska. Väärälle myyvät, ei minua voisi vähempää kiinnostaa, jos tarkoitukseni oli kuulostella Claudio Arraun, Otto Klempererin, Friedrich Guldan, Riccardo Chaillyn tai André Cluytensin levytyksiä. Ei mitään toivoa, mikä luulisi olevan markkinointisovelluksillekin selvää, jos ne kuitenkin ovat keränneet guuglaamistottumuksistani sen verta tietoa että siitä on profiloitavaksi asti. 

Ihmiset kuuntelevat sitä musiikkia, jota he ostavat. Tämähän on loogista. Mitä he sitten ostavat? No sitä, jota myydään. Tarkemmin sanottuna: sitä myynnissä olevaa musiikkia, jota markkinoidaan. Musiikkikaupoissa on myynnissä vaikka mitä, mutta suurin osa kuluttajista ostaa Anttiloista ja Citymarketeista, ja niissä rulettavat kaiken maailman jormat. 

Ihmiset siis kuluttavat sitä musiikkia, jota on tarjolla, eivät sitä, josta he saattaisivat pitää, jos vain tietäisivät siitä. Toki Klempererillä on kannattajansa ilman aktiivisen markkinointiosaston interventiotakin, mutta Beethoven saattaisi kelvata yllättävänkin monelle, ja Albert Roussel, Alan Hovhaness tai Edmund Rubbra ne vasta vähän takatuuppausta kaipaisivatkin. 

Miksi hallitukseen kannattaa pyrkiä?

Oppositiosta käsin ei pystytä kuin räkyttämään, tekemään populistista vastuunpakoilupolitiikkaa. Näinhän Norjan Edistyspuolue on tehnyt, tai sitten muut puolueet ovat konsensuksessa pelanneet sen pois hallituksesta; 1973 tapahtuneen perustamisensa jälkeen se nousi salonkikelpoiseksi vasta istuvaan hallitukseen. 

Eipä esimerkiksi ilmastolaki olisi onnistunut oppositiosta käsin. Puolueen lopullinen päämäärä ei saa olla kannatuksen nostaminen, vaan maailman muuttaminen, ja siihen puolueet ovat välineitä. Parempi politiikka tuo sitten enemmän kannatusta ja enemmän välineitä muuttaa sitä maailmaa, ja jos oma puumerkki ei näy hallituksen politiikassa riittävän selvästi, äänestäjät rankaisevat. Toki osittain kyse on myös siitä, missä määrin tehdään näkyväksi se, missä ollaan onnistuttu ja missä epäonnistuttu, siis viestinnän selkeydestä.

Hallitusvastuu kuluttaa, se on luonnonlaki. Hallitukseen tulee aina lähtökohtaisesti pyrkiä, riippumatta vaalituloksesta; tosin murskatappio voi antaa aihetta keskittyä puolueen kuntoon saattamiseen yhden kauden ajaksi. Ja sellaisen me saimme Eduskuntavaaleissa, joten jälkiviisaana voisi ollut olla parempi jättäytyä oppositioon, niin olisi helpompaa tavoitella ensi keväänä vaalivoittoa ja sen turvin saada perustulo ja sukupuolineutraali avioliittolaki; tosin jälkimmäinen sentään saadaan jo istuvan eduskunnan voimin. Tosin eipä sitä ilmastolakia oltaisi sitten saatu, ei lukuisia uusia luonnonsuojelualueita tai perusturvan tasokorotusta. 

Vihreille ydinvoima on nemesis. Jos pysytään hallituksessa, jossa tehdään päätöksiä ydinvoiman lisärakentamisesta, poliittiset vastustajamme saavat aiheen ilkkua meidän mielistyneen valtaan, ja ydinvoiman vastustajat taas katsovat meidän pettäneen periaatteemme, vaikka hallituksessa on työn alla paljon muutakin, joka kaipaa edistämistämme; onneksi sentään ilmastolaki ei enää ehdi kaatumaan. Jos taas eroamme, ydinvoimaan neutraalisti suhtautuvat taas voivat nähdä meille periaatteet ilmaston pelastamista tärkeämmäksi. 

Minä en liittynyt VIhreisiin sähkösyistä, eikä ydinvoima herätä minussa kovin suuria tunteita. Paljon pienempiä kuin esimerkiksi hiilivoima. Kannattajissamme on kuitenkin enemmistö ydinvoiman vastustajia, joten kyllä meidän on kuitenkin pienempi paha jättää hallitus, jos istuva hallitus nyt vielä saa kikkailtua uuden ydinvoimapäätöksen. 

Väärä elvyttäjä

Jos väistyvää pääministeriä Jyrki Kataista arvostelee siitä, että hänen kaudellaan Suomen kokonaisvelka kasvoi 47 miljardilla eurolla - kuten Hesarissa tänään tehtiin, ja tätä on ilakoiden jaeskeltu sosiaalisessa mediassa, ja varmastikin vielä lisää tullaan repostelemaan - tämä ei ole reilua Kataista kohtaan. 

Arvostelijat sortuvat epäjohdonmukaisuuteen. Ei voi samaan aikaan haluta velkaelvytystä ja arvostella velkaelvytyskriittistä pääministeriä, joka on toiminut tismalleen haluamallamme tavalla eli harjoittanut velkaelvytystä. Tai siis voi, mutta ei ole reilua, että omien toiveiden ristiriitaisuus laitetaan Kataisen hartioille. 

Veikkaisin, että Kataisen "rikos" ei ole velkaelvytys, vaan se, että hän on arvostelijoidensa mielestä väärää puoluetta. Tämä on vähän kuin arvostelisi henkesi pelastanutta sairaalan päivystävää lääkäriä siitä, että hän ei ole tarpeeksi nätti. 

Hesarin jutun voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Mikä työelämää vaivaa?

Sosiaalipolitiikan tutkija Raija Julkunen tiivistää hyvin kattavasti sen, miksi kolmikantaista sopimusjärjestelmää tarvitaan, ja miksi valtion pitäisi ottaa tässä prosessissa suurempi rooli, sillä ei työnantajille välttämättä suinkaan taivaasta tipahda se ymmärrys, että työntekijöistä kannattaa pitää huolta ja että heidän hyvinvointiinsa kannattaa panostaa, oli kyse sitten johtamisesta, palkkauksesta tai työoloista.

Palkalla kun pitäisi tulla myös toimeen, ja juuri tähän tarvitaan valtiovallan interventiota, varmistamaan esimerkiksi kohtuuhintainen asuntotarjonta. Työntekoa tukemaan tarvitaan myös toimivia lähipalveluita, joista tärkeimpiä ovat päivähoito, peruskoulu ja terveyspalvelut, eivätkä suomalaiset työnantajat tällaisia tuota.

Työnantajien kannattaisi panostaa myös työhyvinvointiin tosissaan, muulloinkin kuin kerran vuodessa pidettävänä työhyvinvointipäivänä. Lasku tulee valtion maksettavaksi ja kaatuu perusterveydenhoitoon, mikä taas on pois työttömiltä, kotiäideiltä ja -iseiltä, lapsilta ja eläkeläisiltä. Tahtia kannattaisi löysentää tai ainakin vaihtaa työnantajatahtisesta työntekijätahtiseksi, vähän samoin kuin imetyksen kannattaa olla vauvantahtista; ei olekaan ihme, että yllättävänkin moni ei työelämässä pärjää, vaan kokee kuntouttavan työtoiminnan olevan päämäärä sinänsä, ainoa paikka, jossa he kokevat selviytyvänsä.

"'Jos yritykset tarjoaisivat elinikäisiä työsuhteita, pitäisivät huolta henkilöstönsä terveydestä ja lasten päivähoidosta, jos työmarkkinat vetäisivät kaikki ja tarjoaisivat vain elämiseen riittäviä tasa-arvoisia palkkoja, jos perheet olisivat onnellisia paratiiseja tuottaen vain tasapainoisia ja kypsiä aikuisia ja lapsia, jos naapurit huolehtisivat ja kontrolloisivat, - valtiota tarvittaisiin paljon vähemmän ja valtio kuormittuisi paljon vähemmän. Valtiota on tarvittu siksi, että yritykset, työmarkkinat, perheet, naapuristot ja naiset eivät toimi näin ja tuskin toimivat tulevaisuudessakaan'" (Raija Julkunen) 

Lähde: Tommi Uschanov: Mikä vasemmistoa vaivaa? Teos 2008

Jos pulloruokinta on luonnotonta, polkupyöräilykin on

Kahden lapsen isänä tiedän, että vauvanruokinta ei välttämättä aina ole helppoa. Varsinkin, jos on valinnut pitäytymisen WHO:n suosituksissa, joiden mukaan täysimetys puolen vuoden ikään saakka on normi, uskonnossa, jota tunnustavat myös kätilöt. Onneksi Suomessa tämän uskonnon tuputtaminen on vähemmän yksisilmäistä kuin Norjassa niin että toinen silmäkulma on edes hieman auki toisillekin vaihtoehdoille.

WHO:n suositus perustuu kehitysmaiden tilanteeseen, jossa puhtaasta vedestä on pula, ja tämän vuoksi äidinmaidonvastikkeita kaupittelevasta Nestlestä onkin tehty skurkki kun se tappaa lapsia suolistotauteihin.

Jo parikymppisenä opiskelijana muistan heränneeni havaitsemaan, että joidenkin mielestä mikä tahansa, joka on peräisin kehitysmaasta, on hyvää siksi ja ehkä vain siksi, että se on peräisin kehitysmaasta. Koska imettäminen on kehitysmaissa ainoa järjellinen vaihtoehto, eikä sitäpaitsi vain järjellinen, vaan monessa tapauksessa ainoa, se on yleisinhimillisesti myös paras. Koska afrikkalaisilla ei ole varaa vastikkeisiin, ei meilläkään saa olla. Ajatustapa on analoginen jalo villi -ajatuksen kanssa, länsimaisin silmin siirretään idealistisesti ideaalisia ominaisuuksia kulttuureille ja kansoille, joita eivät vielä ole pilanneet sellaiset hapatukset kuin koulutus, lääketiede ja demokratia. Kullattua rasismia siis.

Kyllä, tiedän, että nämä maat ovat näitä hyveitä paitsi kehittyneiden maiden takia, mutta ei kai äitien pidä imettää vain siksi, että me länsimaissa potisimme kunniavelkaa kehitysmaille? Varmaan podemmekin, ja pitäisikin, mutta ajatustapa olisi analoginen sen kanssa, että menisin ottamaan Porvoonjoesta suodattamatonta kuravettä, koska afrikkalaisillakaan ei ole sen kummempaa, jos mitään.

Jos korvikkeen käyttöä vastustetaan sen luonnottomuuden takia, miksei sitten vastusteta tieteellistä tutkimusta, polkupyöräilyä tai sosiaaliturvaa, niillä kun on yhtä vähän tekemistä luonnollisuuden kanssa kuin pulloruokinnalla?

Toki äidinmaito on ilmaista, ja sisältää vasta-aineita. Näitä pitää propagoida imetyksen hyvinä puolina eikä lässyttää lähikontaktista, joka imettäessä muuten kehkeytyy vain äitiin, kun taas pulloruokinta osallistaa myös isän. Ja lasta saa pitää sylissä ja katsella silmiin myös tuttipullon kanssa. Kummallista muuten, että yleensä samat naiset, jotka vaahtoavat pulloruokinnan turmiollisuudesta, tunnustautuvat myös feministeiksi. He kun väittävät feminismin tarkoittavan tasa-arvoa.

Imetys typistää koko vauvanhoidon pyörimään ruokinnan ympärillä maidonkerääjineen, rintapumppuineen imetystyynyineen ja röyhtäytyksineen. Imetys on välineurheilua, jos mikä, kun taas pulloruokintaan riittää pelkkä pullo. Niin että se siitä luonnollisuudesta. Oliko afrikkalaisilla niitä imetystyynyjä, rintapumppuja ja maidonkerääjiä?

Kirjoitukseen virikkeen antoi Anu Silfverbergin loistava, hykerryttävä teos Äitikortti. Suosittelen jokaista, jolla on lapsi, jolla joskus on ollut lapsi, jolla joskus ehkä mahdollisesti tulee olemaan lapsi tai joka ei suurin surminkaan koskaan aio hankkia lasta, lukemaan kirjan. Kirjoittajalla on kaksi lasta, joista nuorempi, 6 päivän ikäinen Elsa rakastaa äidinmaitoa.

Mitä Helsingin Keskuspuistolle pitäisi tehdä?

Hesarin www-sivulla kysyttiin Keskuspuiston 100-vuotisjuhlan kunniaksi mielipiteitä Keskuspuistosta. Alla omani, jonka lähetin Hesariin. Kyselyyn pääsee klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.


Millainen Keskuspuiston pitäisi tulevaisuudessa olla?

Sen pohjalle tulisi perustaa kansallinen kaupunkipuisto, ja siihen tulisi liittää reuna-alueita, jotka eivät nyt kuulu viralliseen Keskuspuistoon, kuten Lääkärinkadun alue. Keskuspuisto tarvitsee erikoisstatuksen - kuten New Yorkin Keskuspuisto, mutta ainutlaatuista siinä on metsä, joka ulottuu kantakaupunkiin. Sellaista en tiedä olevan muissa metropoleissa. Norjassa on ymmärretty suojata kaupunkia kiertävä Oslomarkan ulkoilumetsäalue erikoislainsäädännöllä, ja kaikki poliittiset ryhmittymät ovat sen statuksesta yksimielisiä. Myös Helsingissä soisi ymmärrettävän kaupunkimetsän ainutlaatuisuus lähiluonnon ja virkistyksen aarreaittana.

Mikä sinulle on Keskuspuistossa tärkeää?

Ulkoilureitistö, joka yhdistää kantakaupungin muuhun Suomeen. Lisäksi Keskuspuisto tarjoaa erinomaisia sienestys- ja suunnistusmaastoja, kosketuksen metsään kaupunkilaisille.

Missä itse liikut Keskuspuistossa? Mitä teet silloin?

Nykyään asun Porvoossa, josta käsin tulen toisinaan varta vasten lenkkeilemään Keskuspuistoon. Aiemmin se oli päivittäinen työmatkapyöräilyreittini ja juoksumaastoni. Nykyiset reitistöni sijoittuvat Maunula-Pirkkola-Paloheinä -välille. Toisinaan osallistun Pääkaupunkijuoksuun. Vuosittain osallistuin Laakson kallioiden edessä, Lääkärinkadun alueella Metsän joulurauhan julistukseen, perinteeseen, jota olen ollut aloittamassa joka aloittaa ainakin minun jouluni.

Mihin eurovaaleista eteenpäin?

Vihreät menettivät yhden paikan eilen käydyissä eurovaaleissa, ja ainakin Helsingissä vuotoa oli Vasemmistoliiton Li Anderssonille, joka houkutteli sellaisia liikkuvia punavihreitä äänestäjiä, joka minäkin olin kymmenisen vuotta sitten. Tosin tämä Vasemmiston hyvä tulos ei riittänyt toiseen paikkaan, mutta Lin hyvä tulos auttoi Merja Kyllöstä nostamaan puolueen takaisin europarlamenttiin.

Kampanjan jälkeen seuraa aina tyhjyyden tunne, etenkin silloin kun oma ehdokas ei tule valituksi. Ei kuitenkaan onneksi kaikkea tapahtunutta voi mitata lopputuloksena. Tekeminen hyvien tyyppien kanssa on jo sinänsä arvokasta. Vaikkei maailma nyt vihertynytkään, niin itse muistan vieläkin Pekan kampanjaa yhtenä hienoimmista asioista, joita olen tehnyt. Pidän Pekan kampanjaa saavutuksena, vaikkemme saaneetkaan vihreää presidenttiä. Meidän saavutuksemme? No, ainakin moni meistä tutustui uusiin, hienoihin ihmisiin! Ja oppi uudenlaisia tapoja tehdä asioita, toinen asia sitten on se, ovatko ne toimivia tapoja. Levätään ja eteenpäin käy elävän mieli!

Viestiä ei voi eikä ole syytä vaihtaa, eikä äänestäjiä voi vaihtaa. Argumentaatiossa meillä on sen sijaan aina paljonkin opittavaa: siinä, miksi valkoihoisen työläismiehenkin kannattaa vähentää päästöjä, enkä nyt tarkoita suolikaasuja. Samoin siinä, miten myös vaalien välillä pitäisi näkyä siellä, missä ihmiset ovat, puhua ja kuunnella. Toinen asia, jossa Vihreillä voisi olla mietittävää on se, miten puolueen ydinviesti ja ehdokkaiden erilaisuus suhtautuvat toisiinsa: vaikka meillä ehdokkailla on omia erikoisharrastuneisuuksiaan ja lemppariagendojaan, tästä ei kuitenkaan välttämättä voi johtaa sitä, että ehdokaslista olisi niin kattava, että se tarjoaisi mahdollisimman kaikille mahdollisimman paljon samastumiskohteita. Meillä on paljon aika samanlaisia ehdokkaita. Sitten: äänestyspäätöstä harkitseville ei välttämättä tule kristallinkirkkaaksi, mitä vihreys on: vihreys on teema ja muunnelmia. Teema on tärkeintä, ja se pitää kristallisoida, ja sen puitteissa sitten voi muunnella.

Tarvitaan myös lisää konkretiaa, jotta se viesti - eli teema - menisi perille. Vihreästä taloudesta puhumisen sijasta pitäisi puhua siitä, mitä ne vihreän talouden mukanaan tuomat työpaikat ovat. Ja perustulosta jauhamisen sijaan pitää kertoa, miten perustulo auttaa erilaisissa tilanteissa eläviä ihmisiä. Positiivisuus on myös tärkeää: on parempi tukea joukkoliikennettä kuin vastustaa autoilua.

Ehdokkaiden turhautumisen kyllä ymmärrän. Moni uhraa valtavasti aikaansa ja rahaansa kampanjointiin, ja äänet, jotka eivät tuo omaa paikkaa ja jotka eivät riitä siihen toiseen paikkaan, on helppo tulkita menneen hukkaan. Kuitenkin ilman niitä ääniä ei sitä yhtäkään paikkaa olisi tullut, mikä toki voi olla laiha lohtu ennen vaalilainojen lyhennyksien alkamista. Eikä perheeltä voi lainata aikaa, mennyttä on, mikä mennyttä.

Hukkaan ei kuitenkaan ole mennyt se aika, joka hyvien tyyppien kanssa on tullut kampanjoitua, eikä vain hyvien tyyppien kanssa hengailu, vaan kyllä hyvällä säällä (sic!) ihmisten kanssa juttelu on kivaa! Kampanjointi itsessään on kivaa!

Lukioiden rankinglistat lisäävät syrjäytymisriskiä...

... sillä ne vahvistavat polarisaatiota, jossa suuri osa niistä, jotka kykenevät valitsemaan, valikoituvat jo muutenkin valmiiksi rankinglistan yläpäässä oleviin kouluihin. Lukioiden rankinglistoissa on kyse samantyyppisestä ilmiöstä kuin asumisen etnis-kulttuuris-ekonomisesta segregaatiosta, jossa eri jakotekijät vahvistavat toisiaan. Tunnetuin muoto tätä segregaatiota on nk. White Flight-ilmiö, jossa kantaväestö välttää joitakin leimautuneita asuinalueita.

Lukioiden nk. paremmuusjärjestyksessä on ainakin osittain kyse perspektiiviharhasta. Suurehkojen kaupunkien ympäristökunnissa voi olla pienehköjä omalle kunnalleen elintärkeitä maalaislukioita, jotka kärsivät rankkeerauksessa siitä, että ne saavat oppilasaineksensa etupäässä suoraan paikallisesta peruskoulusta, ja keskiarvoraja ei ole paljoa päälle 6. Tällaisen lukion rankinglistasijoitusta voi myös pudottaa se, että usein pienissä kunnissa toisen asteen koulutuksen tuottavat kuntayhtymät, jolloin säästösyistä tendenssinä usein on yhdistää eri koulutusmuotoja saman katon alle. Vaikka koulutustarjonnan moninaisuus sinänsä onkin hyvä asia niin kunnalle kuin yksittäiselle koulukkaallekin, usein tulee sekä ammatti- että lukiotutkinto suoritettua aika kehnosti. Tällöin lukion rankingsijoitus tippuu siitä, että puoltoäänten keskiarvoon lasketaan kaksoistutkinnon suorittajat, mitä taas ei tehdä isomman kaupungin arvostetuissa lukioissa, joiden oppilasaines sitäpaitsi on jo valmiiksi valikoituneempaa. Ne kuorivat kerman sekä omasta kaupungistaan että ympäristökunnista.

Lukioiden rankinglistat lisäävät siis asuinalueiden ja jopa kuntien välistä eriarvoisuutta. Lopulta maalaislukio - jonka parhaat oppilaat ovat valikoineet itsensä kaupungin arvostettuun lukioon - saattaa kuolla pois, koska se ei rankingsijoituksensa perusteella näytä tulokselliselta, vaikka on saavutus sinänsä kouluttaa kutosen oppilaista ylioppilaita. Tästä kärsivät erityisesti heikommat oppilaat, ja koulupudokkuus lisääntyy ja sen myötä nuorten syrjäytyminen. Lukioiden rankinglistojen julkistaminen tuleekin kieltää, yhteiskuntatakuun nimissä. Koulutuksen polarisaatio kuihduttaa myös pikku hiljaa kehyskunnatkin pois.

Mikäli olisi olemassa mitään pienille syrjälukioille oikeudenmukaista rankkeeraamistapaa, se suhteuttaisi sisään- ja ulospäässeen oppilasaineksen, panos-tuotos -suhteen. On jo sinänsä saavutus säilyttää kutosen oppilaita muutama vuosi ja kaiken lisäksi tuottaa heistä ylioppilaita, vaikka tämä tosin onkin seurausta koulutuspolitiikasta, jossa arvostetaan liikaa lukioita ja jossa panostetaan liian vähän oppilaanohjaukseen.

Teksti perustuu bloggaukseeni kahden vuoden takaa.

Toinen mahdollisuus isänä

Kun tulin ensimmäisen kerran isäksi, pakotin perheeni Suomeen tekemään kunnallisvaalikampanjaa. En masinoinut vaalivauvaa tuomaan minulle sympatiaääniä, vaan jätin vauvani kotiin, sentään äitinsä kanssa. Napoleonkompleksisen ehdokkaan suhaillessa pyörällä kaavoituskävelyistä toiseen, aika ei ainakaan tullut pitkäksi. Sen sijaan oman poikani kasvusta 1-8 -kuukautisena menetin paljon, ja kun intensiivisen kampanjoinnin jälkeen sain vähän yli toistasataa ääntä, kun valtuustopaikkaan oltaisiin tarvittu seitsemisensataa, pudotus oli korkea. Jätin aktiivisen puoluepolitiikan melkein kolmeksi vuodeksi.

Onneksi olen saanut ottaa vahingon takaisin myöhemmin, saadessani viettää poikani kanssa kotona seitsemän kuukautta hänen toisena elinvuonnaan.

En tietenkään voi sanoa mitään kenenkään toisen puolesta, miten heidän pitäisi tehdä, mutta ymmärrän jokaista perheellistä poliitikkoa, joka haluaa olla enemmän perheensä kanssa. Heillä on arvojärjestys aivan oikea. Maailmanparannus ei kaipaa juuri ketään tiettyä yksilöä, mutta perheesi kyllä.

Nyt kun minulle on suotu se mahdollisuus, että minusta tuli isä toisen kerran, päätin jo etukäteen, että enää en tee samaa virhettä, että uhrautuessani nk. yleiselle edulle, uhraisin lapseni vauvaiän, ja siksi en ottanutkaan itselleni mitään uusia luottamustehtäviä aikaisempien päälle. Maailman ihanin Elsa-tyttäreni, joka on suurten sinisten silmiensä katseella porautunut takaraivooni asti, ansaitsee tämän. Uudenmaan Vihreät, puoluevaltuuskunta ja kansakunta kyllä odottavat, lapsuus ei.

Mitä Ode oikein sanoo?

Osmo Soininvaara on joutunut luonnonsuojeluihmisten hampaisiin. Hänestä on tehty Helsingin umpibetonoittamisen ja hengiltätiivistämisen apostoli, jonka piikkiin laitettu uskonto - tosin ei Jeesuskaan perustanut jeesuslaisuutta - on saanut opetuslapsia kokonaisen Facebook-ryhmän verran.  Onko Ode sitten ansainnut tämän kyseenalaisen huomion ja tuomion?

Soininvaara kirjoittaa:

"Luontokohteilla on arvoa toisaalta asukkaille, mutta toisaalta luontokohteet ovat arvokkaita itsessään, vaikka niitä ei kukaan kävisi koskaan katsomassa."

Tässä Soininvaara edustaa samoja linjoja kuin luontoaktivistien enemmistö. Minä olen kuitenkin taipuvainen sille realistiselle kannalle, jossa on myönnytty tunnustamaan, että kaupungissa luonnon itseisarvokin pitää - valitettavasti - pystyä perustelemaan, jolloin perustelut voivat löytyä virkistyskäytön kansanterveydellisistä ja ennaltaehkäisevistä hyödyistä, ja tutkitusti mahdollisimman luonnontilainen virkistysalue virkistää tehokkaimmin, sellainen, jossa syntyy illuusio villistä luonnosta. Mieluummin toki tyytyisin olemaan metsän hippi, uskoen, että puita halaamalla niitä ei kukaan sieltä hae minnekään, mutta ei se niin mene.

"Luonnon itseisarvoinen suojelu sopii minusta vähän huonosti Helsinkiin, jossa maan vaihtoehtoiskäytön hinta on yksi maan suurimmista. Jos luonto olisi neuvotteluissa osapuoli, se myisi nämä luontokohteet Helsingissä rakennusmaaksi ja ostaisi sillä rahalla satoja kertoja suurempia alueita muualta Suomesta.
Siltä osin kuin luontokohteet ovat ihmistä varten, niitä ei voi vaihtaa toisella puolella maata oleviin kohteisiin, koska ne ihmiset ovat täällä."

Niin ovat. Ja tässä Ode palauttaakin sitten luonnon itseisarvon sen virkistyskäyttöön. Ei ole ihan yksinkertaista tämä. Ehkä kaupunkiluonnon itseisarvo on siis sen virkistyskäyttöarvo, ja mitä enemmän luontokohteella on potentiaalisia virkistyskäyttäjiä, sitä arvokkaampi se sitten on?

"Mutta: vanhojen metsien suojelu Helsingissä ja juuri Helsingissä on perusteltua virkistyskäytön kannalta. Itsetarkoituksellinen vanhojen metsien suojelu kuuluu muualle, mutta metsillä on arvonsa ihmisille täällä. Oikealla metsällä on verrattomasti parempi arvo myös virkistykselle kuin puupelloilla."

Tätä en minäkään sen selvemmin voisi sanoa. Mikä sitten on Oden synti? Sekö, että hän kehtaa pohtia ääneen Suomen suosituimmassa kaupunkisuunnitteluakin ruotivassa poliitikkoblogissa luonnon itseisarvon palauttamista välinearvoihin?

Välinearvot ovat kuitenkin perusteltuja. Luonnon itseisarvoa on turha todistella betonipuolueille, se on tullut jo moneen kertaan todennettua. Jotta koko Helsinkiä ei tiivistettäisi hengiltä, on voitava osoittaa, että maan vaihtoehtoiskäyttö muuhun kuin rakennusmaaksi tai liikenneväylien alustaksi on kannattavaa ja siksi perusteltua.

Osmo Soininvaaran kirjoituksen voi lukea kokonaisuudessaan klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Asumis-, työskentely-, perhe-, ihmissuhde- ja harrastusosallisuutta

Vihreä eurovaaliehdokas Otso Kivekäs jakoi linkkiä aloitteeseen, jossa vaaditaan pyöräkaistaa Hämeentielle. Aloite on kannatettava, mutta en voi allekirjoittaa sitä: vasta linkkiä avatessa selvisi, että vain helsinkiläisten allekirjoitukset kelpaavat, koska kyse ei ollutkaan kansalais- vaan kuntalaisaloitteesta. Miksi? Ja mikä on kuntalainen?

Osallisuus voidaan kyllä samastaa kuntalaisuuteen, mikäli käsitteitä laajennetaan. Nyt vallitsevassa osallisuustulkinnassa - mitä kaavoitukseen kuuluvassa vuorovaikutuksessa säädellään Maankäyttö- ja rakennuslaissa - osallisuus ymmärretään asumisosallisuutena, laajentaen sitä paikallisiin yrityksiin ja yhdistyksiin.

Paikallisuus ei kuitenkaan ihan tyhjene asumiseen. Aikuiset ovat töissä arkipäivistä noin puolet hereilläoloajastaan, jolloin he ovat työskentelyosallisia usein aivan toiseen kuntaan kuin missä he asuvat. Tällöin esimerkiksi Sörnäisten ja Hermannin seudun liikennejärjestelyt koskettavat minua mitä suurimmassa määrin, itse asiassa enemmän kuin kotikuntani liikennejärjestelyt pyöräteitä lukuunottamatta, sillä en Porvoossa käytä joukkoliikennettä, ei sen puoleen, että autoilisinkaan.

Monen työskennellessä yhdellä paikalla ja perheen asuessa toisella paikalla, puhumattakaan erilaisista perhekonstellaatioista, ihminen voi olla perheosallinen eri paikkakunnalla kuin siellä, missä nukkuu. Esimerkiksi palattuani Oslosta Helsinkiin, poikani vielä asuessa Oslossa, Oslon asiat koskettivat minua poikani kautta: esimerkiksi se, miten hänen päivähoitonsa järjestetään.

Sitten ihminen voi olla ihmissuhdeosallinen. Edelläkuvatussa tilanteessa elämääni toi vielä logistisen lisämuuttujan Porvoossa asuva tyttöystävä, jonka kanssa sukkuloimme säännöllisesti viikonloppuisin Kannelmäki-Porvoo -väliä. Tällöin se, miten Helsingin ja Porvoon välinen joukkoliikenne on järjestetty, koski minua mitä isoimmin.

Porvoolaisena käyn aika ajoin verestämässä vanhoja kulmia ja juoksemassa vanhan ystäväni kanssa Helsingin Keskuspuistossa. Sen käyttö on onneksi kaikille sallittua, myös ei-helsinkiläisille. Yleisenä nautintaoikeutena Keskuspuisto kuuluu kaikille, etenkin kun se jatkuu saumattomasti maakunnallisena vihersormena oikeastaan aina Lappiin saakka.

Sitten on toki vielä erilaisia osallisuuden erikoistyyppejä, kuten työpajaosallisuutta. Ne ovat geneerisiä, asiayhteydestä riippuvia, johdettuja termejä, jotka kuvaavat subjektiutta tietyssä toimintaympäristössä, kun tämän kirjoituksen tarkoitus oli eritellä päätöksenteko-osallisuuden eri ulottuvuuksia.

Haluaisin avata päätöksenteon ja vaikuttamisen kaikille asiasta kiinnostuneille. Uskon, että siten saataisiin parempia ja oikeammaksi koettuja päätöksiä. 

Miksi porvarit kurittavat naisia

Porvarillinen politiikka perustuu kotiin, uskontoon ja isänmaahan. Jos politiikan perustaa kotiin, uskontoon ja isänmaahan, tämä alistaa naisia kahdessa suhteessa kolmesta. Koti, koska kotiin vetoaminen merkitsee kodinhengetäroppia. Uskonto, koska kaikki tuntemani uskonnot alistavat naisen miehelle. Tai eivät ehkä uskonnot, mutta vanhoillisten uskonnoilla silaamat käytännöt. Isänmaa sen sijaan on miehille pahempi hiihtokenkä, sillä asevelvollisuus on naisille oikeus kun se miehille on velvollisuus.

Toinen syy, miksi porvarillinen politiikka kurittaa naisia, on porvareiden ideologinen julkisten palveluiden vastustus. Julkisen sektorin kurjistaminen kurittaa naisia, koska naiset ne tuottavat julkiset palvelut opettajina, kirjasto(täte)virkailijoina, lastentarhanopettajina, sairaanhoitajina, julkisen hallinnon sihteereinä. Lääkäreissä sentään on miehiä.

Jos politiikan vaikutuksille pitäisi tehdä suvaus eli sukupuolivaikutusten arviointi, niin ainakin edellämainituista syistä vasemmistolaisuus on tasa-arvoisinta ja porvarillisuus epätasa-arvoisinta. Vasemmistolaisuus myös korostaa mahdollisuuksien tasa-arvoa, kun taas porvarillisuus näkee kaukana edessä siintävän tasa-arvoisen lopputuloksen ihanteen. Niin kauan kun se on pelkkä ihanne, tarvitaan toimia mahdollisuuksien tasa-arvon edistämiseksi.

Jotkut tällaisista mahdollisuuksien tasa-arvoa edistävistä keinoista sisältävät sukupuolikiintiöitä, ja kaikki sukupuolikiintiöt parantavat naisten asemaa huonontamatta miesten asemaa, myös mieskiintiöt. Jos mieskiintiöillä saataisiin esimerkiksi lisää lastentarhanopettajia, tämä nostaisi ammattikunnan palkkoja, samaten isälle korvamerkitty vanhempainvapaa lisää pitkällä tähtäimellä työelämän tasa-arvoa.

Gallupanalyysiä

Kolme seitsemästä suosituimmasta eurovaalien ehdokkaasta on vihreitä. Neljää voisi äänestää yli 10% suomalaisista. Tämähän näyttää periaatteessa hyvältä; tosin gallupin julkaisssut Hesari samaan hengenvetoon ennustaa Vihreiden menettävän toisen paikkansa. Miksi?

Mehän saamme omat potentiaaliset kannattajamme aktivoitua nimenomaan eurovaaleissa, joten meillä on puolueista suhteellisesti vähiten piilokannatusta näissä vaaleissa. Tämä tarkoittaa sitä, että kun muissa vaaleissa gallupit ennustavat kannaltamme yläkanttiin, näissä vaaleissa arvioluvut menevät alakanttiin. Ja kun käytössä ei ole listavaalia vaan suhteellinen vaalitapa, kaikki ehdokkaat kartoittavat yhteistä pottia ja sitten järjestyksen perusteella mennään sisään, joten äänien hajaantuminen ei ole mikään ongelma, mikä vaalitapaa tuntemattomille tiedoksiannettakoon. Ääniä ei siis tarvitse keskittää taktikoinnin nimissä.

Toisaalta se, että me saamme omamme ja omat passiivimmekin suhteellisesti parhaiten aktivoitua näissä vaaleissa, antaisi sellaisen tulkintamahdollisuuden, että meillä olisi suhteellisesti vähiten kasvupotentiaalia gallupista vaaleihin, siis näissä vaaleissa. Veikkaan, että tähän Hesarikin on perustanut arvionsa: meillä kun ei ole tehty päätöstä kärkiehdokkaasta, kuten Vasemmistoliitolla, joka yrittää juntata sisään Li Anderssonin. No, katsotaan, miten käy. Äänestysaktiivisuudessa tulee joka tapauksessa olemaan runsaasti kasvupotentiaalia, jolloin antamatta jäänee äänistä noin kaksi kolmannesta. Parhailla ehdokkailla ja vaalityöllä se kolmaskin meppi on otettavissa!

Miksi maakuntien valtaaminen on Vihreille niin vaikeaa?

Syitä on monia. Jotkut meikäläiset eivät vaan ihan oikeasti tiedä elämää olevan Kehä ykkösenkin ulkopuolella, ei siis kolmosen, vaan ykkösen. Ei siitä voi heitä syyttää, en minäkään tiennyt vielä 35-vuotiaana. Edes.

Yhden tärkeän syyn ymmärsin tänään. Olen johtanut kaksi vaalikampanjaa suhteellisen tuoreena porvoolaisena, josta leivottiin vihreän kunnallisjärjestön puheenjohtaja 8 kuukauden maakuntalaisuuden jälkeen: yhden kunnallisvaali- ja yhden presidentinvaalikampanjan.

Kampanjoissa oli eroa. Pekka Haavisto onnistui mobilisoimaan paitsi omia, myös sai ulos potentiaalisia vihreitä kaapeistaan. Kaveritkin auttoivat: olihan tilaisuuksissamme vasemmistolaisia ja demareitakin, joten talkootyövoima ei loppunut kesken.

Kunnallisvaaleja sen sijaan teimme enemmän tai vähemmän yksin, kukin omien kampanjatiimiemme kesken, joita ei ollut. Helsingissä kuulemma sellaisia on.

Nyt eurovaalien viimeisen ja kriittisen kampanjointiviikon alkaessa, paljon on tehtävissä. Äänestysaktiivisuus ei vaikuta kovin hääviltä ennakkoäänten perusteella, joten ääniä on paljon antamatta. Se edellyttää aktiivista kampanjointia kaikkialla Suomessa. Ei ainoastaan ehdokkaitten vaan myös näiden tukiryhmien olisi jalkauduttava maakuntiin, sillä pienehkön kunnallisjärjestön voimavarat ovat rajalliset ottamaan loppusuoran rupistusta. Jos ehdokkaat eivät ehdikään itse joka paikkaan, tukiryhmien kannattaisi ehtiä, etenkin kyseessä ollessa valtakunnallisten vaalien.

Tänään Porvoossa EU-vaaliteltalla nähtiin oululainen jakamassa Satu Haapasen ja Maria Ohisalon esitteitä. Hyvä! Lisää tuollaista!

Raiteet ovat esteettömyyskysymys

Kun Porvoon kaupunginhallitus päätti vuosi sitten olla riitauttamatta Uudenmaan vaihemaakuntakaavaluonnosta, koska se piti siihen sisältyvää megamarkettiluokan varausta tärkeämpänä kuin raiteiden vetämistä Helsingistä Söderkullan kautta Porvooseen, tyhmästi se teki. Päätöksellään se pani piut palttua tasa-arvolle ja esteettömyydelle.

Esteettömyys on tasa-arvokysymys. Se ei koske ainoastaan pysyväisesti liikuntavammaisia, vaan esteettömyys on meidän kaikkien asia. Lastenvaunut sentään saa taitettua kuljettajan yleensä suosiollisella myötävaikutuksella bussin tavaratilaan, mutta kyllä pyörätuolin kanssa on mahdotonta. Ja pyörätuoliin voi kuka tahansa joutua, vaikka vain väliaikaisestikin. Ja väliaikaisen pituuttahan ei voi tietää kukaan.

Jos esimerkiksi minä nyt joutuisin onnettomuuteen, jonka seurauksena pyörätuolittuisin, minun työurani - ollaan siitä nyt mitä mieltä hyvänsä, mutta se ei ole tämän messun aihe - loppuisi siihen paikkaan ja jäisin yhteiskunnan elätiksi. Vai luuletko SINÄ että minä pääsen tuollaisista portaista ulos, ellen edeltävästi olisi onnistunut saleilemaan itseni sellaiseen kuntoon kuin tuntemani malminkartanolainen kiviseppä Jukka, joka kätevästi ensin yhdellä tai kahdella kädenkäänteellä taittaa pyörätuolinsa, nostaa sen bussiin ja sitten nostaa itsensä käsillään kyytiin. Ihailtavan varma ja kätevä suoritus muuten.

Jos apua ei ole saatavissa, tällöin esimerkkihenkilömme on tehtävä niin kuin Jukan. Tai jäätävä kotiin, ellei saatavilla satu olemaan sellaista henkilöä, joita avuliaita henkilöitä oli esimerkiksi sen kerran kun menin puoluebussilla Tikkurilasta Lappeenrannan puoluekokoukseen. Sähköpyörätuoli sentään mahtui tavaratilaan, jonne sen kaksi miestä nosti, ja minä kannoin naisen bussiin. Aina ei näitä kantajia kuitenkaan ole luvassa. Vai pitääkö bussinkuljettajat asettaa samantyyppisiin kanniskelukokeisiin kuin palomiehet?

Siis tästäkö?

Suositan siis niitä raiteita Porvooseen. Muuten ei voi sanoa, että Porvoossa oltaisiin virallisesti sitä mieltä, että Porvoossa asuvien pyörätuolihenkilöiden olisi tarkoitus työllistää itsensä vaan heidät jätetään yhteiskunnan armoille. 

Keitä Antti Rinne edustaa?

Olen tälläkin palstalla julistanut teollisuuden moneen kertaan iltaruskon lajiksi. No, toki perinteisen teollisen tehdastuotannon osuus työpaikoista onkin tasaisesti vähentynyt jo 70-luvulta alkaen, eikä tälle vähenemiselle näy loppua, eivätkä tätä kehityssuuntaa pysty kääntämään sen paremmin Antti Rinne, Paavo Arhinmäki kuin Timo Soinikaan. Tämä lausuma vaatii kuitenkin tarkennusta, mitä teollisuus on.

Toki puheet teollisuuden pienenemisestä perustuvat osittain perspektiivivirheeseen; kyllä esimerkiksi rakentaminen ja suuri osa logistiikasta, esimerkiksi rekka- ja roskakuskit ovat mitä suurimmassa määrin teollisuutta, jos eivät siinä mielessä, että ne tuottaisivat tavaraa, niin ainakin niiden kulttuuri on teollista ja ne palvelevat tuotantoa. Palveluiksi niiden kutsuminen on kuitenkin eufemismia.

Sitten lisäksi on vielä sairaanhoitajia, puhumattakaan apuhoitajista, joiden tarve ei kun vaan kasvaa väestön ikääntyessä. Lisäksi meillä on sihteereitä, joiden ammatillinen asema epäitsenäisyydessään ja matalapalkkalaisuudessaan luokittaa heidät duunareiksi.

Rinne siis tulee varmastikin vetoamaan duunareihin, joka on laajempi kategoria kuin teollisuuden tuotantotyöntekijät, joihin nojaaminen olisi itsemurha, sillä silloin kannatus hupenisi liukuhihnatyöntekijöiden katoamisen myötä. Jos on teknoapokalyptista cyberpunkkia kuunteleminen, niin kyllä Rinteen viiteryhmät tulevat joka tapauksessa katoamaan niinkin pian kuin kymmenessä vuodessa, jos kerran ratikat, rekka-autot ja taksitkin tulevat kohta kulkemaan robottiavusteisesti. Vaikka sairaalasiivoojat voitaisiinkin robotisoida ja osa sairaala-apulaisten (onko niitä muuten enää?) tehtävistä voitaisiinkin koneistaa, hoitorobotteja ei sentään voi kehittää. Jonkunhan pitää ne hoitoisuustaulukotkin täyttää.

Kuntoutettavat, ne motivoitumattomat

Kuntouttava työtoiminta voi näyttäytyä toisinaan tavalta kiertää työvoimakustannuksia: yritysten ei tarvitse antaa oikeita työsuhteita ja maksaa oikeita palkkoja, kun ne voivat ulkoistaa osan suorittavista tehtävistään kuntoutetuille, jotka saavat tyytyä Kelan ylläpitokorvaukseen - jolla saa nipin napin ruoan - ja uhkaukseen etuuksien leikkaamisesta, jos kehtaavat kieltäytyä tarjotusta kuntoutusetuudesta. 

Eipä juuri kukaan näistä etuoikeuksista uskalla kieltäytyä, joten huhut työhaluttomien armeijasta ovat vahvasti liioiteltuja. Enkä kyllä työhaluttomia ole nähnytkään.

Olen tehnyt suhteellisen merkittävän osan työurastani kuntouttavan työtoiminnan parissa, samoin äitini. Ensin maksoin suojatyöllistetyille (joita pitää kutsua kuulemma heidän omanarvontuntonsa vuoksi) palkkaa latoen seteleitä ruskeisiin kirjekuoriin, pääasiassa miehille, jotka eivät olleet niin yhteiskuntakelpoisia että olisivat voineet saada pankkitilin kun ei heitä oltaisi edes päästetty pankkiin hygieniahaittojen takia. 

Nämä metsien miehet olivat äärimmäisen nöyrää ja herranpelkoista porukkaa. Oli joukossa naisiakin: etupäässä maahanmuuttajia, jotka kutoivat kaupungin laitoksille ryijyjä. Heillä kuitenkin oli pankkitilit, joten heitä ei Työpajankadun putiikin käytävillä hais... eikun näkynyt.

Sitten olen vastannut yhden helsinkiläisen asukastalon RAY-projektista, ja sateenvarjoni alle kuului emo-organisaationi lukuisia käsityöpajoja, jonne Työvoiman palvelukeskuksen eli Duurin kautta porukkaa haalittiin. Huomautan, että työllistäminen halutaan leimata iloiseksi asiaksi kun ei kutsuta Molliksi. Pajoilla oli etupäässä maahanmuuttajia, nuoria mielenterveys- ja päihdekuntoutujia ja joitakin harvalukuisia päälle viiskymppisiä, joista työnantajat eivät nyt suoranaisesti kilpaile niin että on tärkeää järjestää heille jotakin sosiaalisia verkostoja tarjoavaa päivätoimintaa. 

Muutama vuosi sitten vielä vedin Valtakunnallisessa työpajayhdistyksessä projektin, jossa selvitin haastatteluilla, osallistavatko työpajat nuoria valmentautujiaan. Työpajan pitkän aikavälin työllistymis- tai edes työllistymisvalmiuksien tutkimiseksi tarvittaisiin seurantatutkimus, mutta huonoimmillaankin työpajat koettiin mielekkäiksi niiden itsensä takia: työpajat olivat monille nuorille ainoa mahdollinen paikka, sillä työelämä koettiin aivan liian armottomaksi. Jokainen voi vapaasti päättää, olisiko syytä rukata työelämää vai kokonaista sukupolvea.

Tunnen kuntouttavaa työtoimintaa ja suojatöitä myös äitini kautta. Kouluttamaton ja monisairas äitini työskenteli useamman vuoden Invalidiliiton työkeskuksessa saumaamassa muovisia kansioita ja salkkuja, altistuen öljyperäiselle hengitysilmalle olemattomalla palkalla, jota säännönmukaisesti täydennettiin toimeentulotuella. Tähän hänet työvoimakoulutettiinkin: hän oppi muunmuassa oppimis- ja unohtamiskäyrän, mutta ei saumaamisesta mitään.

Näiden kokemuksieni perusteella uskallan tehdä joitakin yleistyksiä. Ensinnäkin huhut työhaluttomien vetelehtijöiden armeijasta ovat pahansuopaa panettelua, joka perustuu heikossa asemassa olevien halveksuntaan, joka naamioidaan kadehdinnaksi oman surkeasti alikehittyneen empatiakyvyn peittämiseksi.  Toiseksikin: kuntouttava työtoiminta ei useinkaan kuntouta, vaan pitää kunnossa, siinä mielessä että tapaa ihmisiä ja ravitsemus monipuolistuu kattamaan muutakin kuin nestettä. Sellaisena se voi jo oikeuttaa olemassaolonsa, oli sitten kuntouttavaa tai ei. Kolmanneksi: kuntouttavaan työtoimintaan osallistuvat ovat monellakin tapaa huono-osaisia: sairaita ja nöyriä, ja näiden seurauksena heidän työelämäsubjektiutensa markkina-arvo ei ole ihan kuranteinta valuuttaa. Neljänneksi: on monenasteista työkunnottomuutta, ja kieltämättä kuntouttavan työtoiminnan palveluohjauksessa on paljonkin räätälöimisen varaa. Viidenneksi: työmarkkinat vaativat aivan liian usein virheettömyyttä, ja siltikin työnantajat usein olisivat valmiit tyytymään ulkoistamaan työnantajavelvoittensa ikään kuin he olettaisivat saavansa sekundaa. Aivan liian usein kuntouttava työtoiminta on tapa kiertää työnantajavelvoitteita; vähäosaisilta on helppo vaatia yksisuuntaista sitoutumista työnantajaan kun heillä ovat vaihtoehdot aika vähissä. Kuudenneksi: pakkotyössä ei ole mitään uutta. Jo 80-luvulla Invalidisäätiöitetty äitini tiesi, mitä se tarkoittaa. Seitsemänneksi: eläkkeen saaminen on aivan liian vaikeaa, pitkällistä tutkimusprosessia vaativa. Äidilläni esimerkiksi se kesti seitsemättä vuotta, 100% invaliditeetillakin. Kahdeksanneksi: kuntoutettavien työsuoritusta pitää mitata osatyökykyisen kriteereillä, ja usein se osatyökykyisyys on pysyvää laatua, jolloin myös työsuhteen laadun pitäisi olla tuettu ja/tai osa-aikainen. Kovin usein niissä salkuissa olivat saumat vinossa, vaikkakin sitten kyllä esimerkiksi mölkky on työpajoilla keksitty ja tuotettu. Yhdeksänneksi: aivan liian usein "kuntouttava työtoiminta" on Kelan, TE-hallinnon ja paikallisen elinkeinoelämän yhteinen salaliitto, jolla rankaistaan kelvottomimpia markkinasubjekteja. Kymmenenneksi: yleiset elinkustannukset ovat aivan liian korkeat, etenkin asuminen, kun edes palkalla ei välttämättä elä, saati palkanvastikkeella.

Persaukinen mutta ei niin kiva

Eilen Facebook-kaverini jakoi tästä sosiaalistakin sosiaalisemmasta mediasta, todellisesta Uuden Kansan Kansanradiosta, Vauva-lehden nettifoorumista seuraavan keskustelunaihion:

"Moraalinen dilemma: kiva mies kuvioissa mutta valitettavan köyhä ja kunnianhimoton. : (
Itse olen hyväpalkkaisessa työssä ja urapotentiaalia löytyy, haaveilen matkailusta, shoppailusta ja kivadta asunnosta. Vaikka kuinka hyvä palkka itsellä olisi hyvä elintaso tulee liian kalliiksi yhden ihmisen kustannettavaksi.
Kaduttaako myöhemmin kun arki tulee vastaan köyhän puolison kanssa? Oppiiko luopumaan elintaso haaveistaan?
Kertokaa vanhemmat ja viisammaat elämänkokemuksia aiheesta, kiitos!
Miehet voivat myös vastata omasta puolestaan. Gold diggerit no thanks, tässä ei ole kyse elättämisestä vaan kahden työssäkäyvän yhteisestä elintasosta."

No, minäpä kerron, kun kerran miehillekin sana sallittiin. Ei pidä lähteä siitä oletuksesta, että automaattisesti mies on suurituloisempi, ja silloin kun nainen on suurituloisempi - ja sellaistakin sattuu, tiedän jopa omista kokemuksistani, joita on lukuisia, siis sekä kokemuksia että pienempituloisuuksia - pitää kysyä häneltä, mitä mieltä hän on miehen pienituloisuudesta. 

Minä pienituloisena miehenä en oleta naisen elättävän minua. Olen mitoittanut menoni tulojeni mukaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kun lähes koko työurani olen työstänyt noin 2000 euron kuukausipalkkaa, niin en osaa kaivata Thaimaan-reissuja tai uutta kaupunkihuvilaa. 

Kaipaako joku sitten näitä? Siitä pitää kysyä heiltä itseltään, jos omilla varoilla ei ole varaa elää omaa elämäänsä. Ehkä näitäkin on, mutta ei ole tullut vastaani. Sellaiselle on nimikin: siipeilijä. 
 

"Näillä keinoilla taltutat työkiireen ja vältät stressiä"

Hesarissa annettiin neuvoja sunnuntaina 11.5. siitä, miten voi taltuttaa työkiireen. Tällaisiksi keinoiksi mainittiin mm. se, että välillä kieltäytyy olemasta sähköpostien ulottuvilla. Toiseksikin työntekijöitä kehotettiin priorisoimaan, johtamaan itseään esimerkiksi suostumatta alistumaan keskeytyksille, jotka vievät keskittymisen, ja saattavat pois flow-tilasta.

Voin vakuuttaa, että ei se osastonsihteerin työssä noin mene. Joudun ottamaan työpuhelimen mukaani ruokatunnillekin, ja aina takkuillessani esimerkiksi vaikean lähetteen kanssa, äkkiarvaamatta tämän pähkäilyn saattaa koska tahansa keskeyttää jokin kiireinen tai vieläkin "kiireisempi" pyyntö. Onneksi sentään minulla ei ole varaa lähteä lounaalle ulos talosta, vaan einestän kiltisti taukohuoneessa, työhuoneeni ovi auki niin, 10 metrin päässä tietojärjestelmistäni.

Samaisessa jutussa myös sanottiin, että noudattamalla näitä neuvoja, voi onnistua karsimaan töistään päivässä jopa kaksi tuntia. Minulla niitä töitä on kaksi tuntia, ja kuusi tuntia tekemättömyyden tunteen karsimista. Yksinkö? Ehei. Kokemukseni julkishallinnollisista töistä osoittaa, että 6-2 -sääntö on pikemminkin 2-6 -sääntö.

Työstressi voi johtua muustakin kuin liiasta työmäärästä, jota ei onnistu priorisoimaan. Se voi johtua myös liian vähästä työmäärästä, jota ei saa priorisoida.

Hesarin jutun voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa. 

Yleiskaava ratkaisee Keskuspuiston kohtalon

Vuorovaikutussuunnittelija J-P Turuselta tiedusteltuani, missä Lääkärinkadun alueen suunnittelussa mennään, sen poistuttua Kaavoituskatsauksesta, eikä KSV:n sivuilta löytynyt mitään alueeseen tai alueen suunnittelusta vastanneeseen arkkitehti Janne Prokkolaan viittaavaa, Turunen kertoi, että alueen kohtalo ratkaistaan seuraavassa yleiskaavassa, jossa tarkastellaan myös Keskuspuiston rajoja. Mahdollista olisi tällöin kaavoittaa Lääkärinkadun varteen, jolloin Keskuspuiston rajat siirtyisivät idempään, ja samalla Turusen mukaan nyt kiisteltynä ollut 4 hehtaarin alue liitettäisiin Keskuspuistoon virallisesti, toisin sanoen kaupunki antaisi tässä aktivisteille periksi, ja myöntyisi siihen, että kiistanalainen alue liitettäisiin myös virallisesti Keskuspuistoon. Tämä päätetään Yleiskaavassa. Tavoite on, että Yleiskaava tulisi uuden valtuuston päätettäväksi vuoden 2016 aikana. 

Olen toiveikas. Lääkärinkadun varsi olisi huomattavasti pienempi paha kuin mennä metsään. Tosin tuolloin alueen idea muuttuisi kokonaan: kadun varteen ei saa millään kaupunkivilloja - sillä ne tarvitsivat omat pihat ollakseen villoja, eikä commons-tyyppisestä Keskuspuistosta voi tehdä yksityisiä pihoja - vaan niistä tulee väkisinkin tavanomaisia kerrostaloja. Ja tuossa suunnitelmassa tulisi ratkaista, mitä tehtäisiin alueen alle jäävälle Laakson sairaalan pysäköintialueelle, jota ei voi siirtää maan alle, kuten ei myöskään asuinalueen pysäköintialuetta, koska se on jo varattu väestönsuojalle. Yleiskaavatyön yhteydessä vielä pitää vaikuttaa valtuutettuihin, joten ihan kokonaan aktivismia ei vielä voi jättää! 

Näkymä Lääkärinkadun suunnasta Keskuspuistoon myöhemmin virallisesti liitettävien kallioiden suuntaan.

Vähän matkaa edellisestä paikasta itään päin. Tähänkö tulisi kerrostaloja?

Mahdollinen kerrostaloalue taitaisi alkaa suunnilleen tästä, kadun vastakkaiselta puolelta (tässä kuvassa oikealla etualalla).

Keskuspuisto on pelastettu

Asuessani Talinrannassa päätin kerran lähteä lenkilläni Keskuspuistoon asti. Lönkyttelin ylös pitkää Paciuksenkadun mäkeä, Töölöntullin kautta Lääkärinkatua ylös. Kun käännyin siltä Urheilukadulta alkavalle polulle, josta Keskuspuisto alkaa, näin ensimmäisessä mutkassa olevaan puuhun kiinnitetyn aanelosen, jossa kerrottiin, että alueelle suunnitellaan luksuspienkerrostaloalueen, nk. "kaupunkivillojen" rakentamista.

Minulle Keskuspuisto on jo tuolloin niin rakas, että kauhistuneena otin yhteyttä Kaupunkisuunnitteluvirastoon, josta minut kutsuttiin tiedotustilaisuuteen Meilahden kouluun, jonka täydessä juhlasalissa laitoin toisen aanelosen kiertämään. Siitä tuli sähköpostilista, jonka pohjalle muotoutui Ei enää palaakaan Keskuspuistosta -liike.

Taistelu ei toki tästä alkanut, mutta minun taisteluni alkoi, kesällä 2005. Nyt toukokuussa 2014, lähes 9 vuotta myöhemmin, se on loppu.

Porvoolaisena en enää saa kotiini Helsingin kaavoituskatsausta, mutta onneksi kokoomuslainen kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsen Matti Niiranen laittoi linkin, jota pitkin sen saattoi lukea sähköisesti.

Se lappu oli sinne puuhun ilmestynyt, koska joku asukas oli nähnyt suunnitelman Kaavoituskatsauksesta 2005. Kaikki nämä vuodet Lääkärinkadun suunnitelma oli sinnikkäästi pysytellyt Kaavoituskatsauksessa. Nyt ei enää: se oli kadonnut sieltä pois. Haihtunut. Puff.

Olen yhdeksän vuoden aikana kulkenut pitkän kierroksen, johon on mahtunut kaksi perhettä, Oslo, Porvoo, vihreää politiikkaa, jatko-opiskelua ja itsensä kadottamista ja taas sitten löytämistä. Olen opetellut myös puhumaan julkisesti, kantavalla äänellä ja jännittämättä. Koko ajan kuitenkin Keskuspuisto on seurannut mukana uskollisimpana matkakumppaninani.

Siitä aanelosesta lähti yhdeksän vuotta sitten liikkeelle lumivyöry, joka johti politiikkaan mukaan lähtemiseen, toistaiseksi piilotettujen jatko-opiskelujen aloittamiseen ja ainakin yhteen työpaikkaan. Itse asiassa suurin osa mielekkäästä tekemisestäni viimeisen yhdeksän vuoden aikana on poikinut tästä aanelosesta.

Olen oppinut matkan varrella todella paljon päätöksenteon koneistoista, terveys- ja ulkoilmajärjestöistä, ja siitä, että kun ihmiset todella uskovat asiaansa, kaikki on mahdollista. Olen oppinut uskosta, kiitollisuudesta ja siitä, miten on mahdollista jopa uhrata ystävyyssuhteitaan periaatteiden takia. Onneksi minä en ole menettänyt ystäviä, vaan saanut niitä lisää.

Joissakin työhaastatteluissa minulta on kysytty, mikä on merkittävin saavutukseni. Tästä eteenpäin se on helppo sanoa: Keskuspuiston pelastaminen. Ei yksi ihminen sitä olisi voinut tehdä, vaikka sellaistakin kulttia alueella on yritetty joskus rakentaa. Olen ikuisesti kiitollinen kaikille kanssa-aktivisteilleni: Jussille, Kirsikalle, Juhalle, Armille, kahdelle Matille, Hannulle, Raimolle, Saaralle, Anna-Leenalle, Eerolle ja monille, joiden nimeä en nyt tähän hätään heti muista ja tietenkin agronomi Ikkalalle, jota ilman meillä ei enää olisi koko puistoa, vaan Keskuspuisto alkaisi varmaankin jostakin Ruskeasuon tienoilta.

Tällä alueella on koettu paljon: osallistumisen ja yhteiseen asiaan uskomisen riemusta, päättyvän, yksipuolisen rakkauden epätoivoon, ja suurimpaan mahdolliseen hartauteen, sen kirkon äärellä, jota minä tunnustan. Metsän.

Näille poluille minä aina palaan. Mieleni rauhoittuu aina siellä, sillä täällä olen kotonani, riippumatta siitä, missä asun. Olen onnellinen siitä, että nyt voin olla rauhallisin mielin. Keskuspuisto pelastui, jatkossakin on mahdollista päästä kantakaupungista saumattomasti metsään ja edelleenkin on mahdollista juosta, kävellä, hiihtää ja pyöräillä kantakaupunkiin saakka. Siinä mielessä Helsinki on ainutlaatuinen, ja onneksi pysyykin sellaisena.

Vaikka aktiivinen Keskuspuiston puolustaminen saakin nyt loppua, ainakin noilla Laakson kulmilla, jotka ovat käyneet minulle niin rakkaiksi, samoin kuin kaikki ne ihmiset, joihin olen vuosien aikana aina uudestaan törmännyt erilaisissa järjestämisessämme puistotapahtumissa, niin aina minä palaan Keskuspuistoon.

SDP: Huhut kuolemastani ovat liioiteltuja

Nyt kun demarit ansaitsivat itselleen Rinteen näköisen puheenjohtajan, ei kai sille sitten mitään. Annetaan miehen näyttää, miten nopeasti he kutistuvat pienpuolueeksi. Jutan kanssa tämä prosessi olisi sentään kestänyt vähän kauemmin.

Kai. Kai se täältä hipsterilandiasta on näyttänyt jo monasti siltä, että Keskustakin olisi pitänyt haudata, mutta se on ollut kuin Paavo Väyrysen ongenkoho. Sanoisi Arsenalin ex-pelaaja Ray Parlour, että sillä on bouncebackability.

Jotakin hyvää kuitenkin. Antti Rinne pysäyttää äijäsiiven vuodon perussuomalaisiin, jolloin demareihin vielä jääneet valistuneet ihmiset saavat torpattua duunarisiiven pahimmat löpsähdykset. Perussuomalaisissa he sentään edustivat järjen ääntä.

Kieltämättä olihan tilanne kääntynyt absurdiksi: Rinne näyttäytyi uudistusvoimana kun taas Urpilainen joutui puolustamaan leikkauksia thatchermäisen tiukasti. Virkansa puolesta. Valtiovarainministerillä on vain hävittävää, paitsi jos on Sauli Niinistö. 

En olisi kuitenkaan toivonut tällaista kohtaloa. Viime eduskuntavaaleissa alkoi näyttämään, että demareihin pitää ihmisen toivonsa isoista puolueista laittaa. Nyt Suomen puoluekenttään jää ihmiskasvoisen, joskaan ei pitkään aikaan enää sosialismin kokoinen reikä. Vihreiden mentävä? 

Uusmaalaisia virkistysaluekuulumisia

Kopparnäsin rantakalliot Berglundin talon ikkunan muodostamissa "kehyksissä". 


Mikä on Uudenmaan virkistysalueyhdistys? Se on poliittisesti ohjattu uusmaalaisten kuntien yhteistyöelin, jonka mission mukaan sen ”tarkoituksena on turvata ja kehittää uusmaalaisten virkistysmahdollisuuksia, säilyttää ja vaalia luontoa ja maiseman omaleimaisuutta sekä ottaa huomioon paikallisen väestön viihtyvyyden ja peruselinkeinojen harjoittamisen turvaaminen siten, että toiminta on sopusoinnussa ympäröivän luonnon kanssa.”

Uudenmaan Virkistysalueyhdistyksessä toiminnansuunnittelua rajaa Inkoossa, Kopparnäsin virkistysalueella sijaitseva yksityinen Berglundin talo, joka käytännössä tekee Kopparnäsin arvokkaista rantakallioista yksityispihan jatkeen.

Berglundin talon ostamismahdollisuus on väreillyt pinnan alla jo jonkin aikaa. Keskusteluissa on väläytelty vaihtoehtoja asunto-osakeyhtiön perustamista, majoitus- ja ravintolatoiminnan pyörittämistä talossa sekä mahdollisen vierasvenesataman perustamista, tai sitten merellisen luontokeskuksen, eräänlaisen meri-Haltian perustamista taloon.

Berglundin talon hankkimista puoltavat se, että siitä olisi mahdollista tehdä yhdistyksen ”lippulaiva”, mutta toisaalta tämä hankinta sitoisi yhdistyksen kädet aluehankinnoissa ja muissa investoinneissa. Avoin kysymys on myös, missä määrin talon hankinta maksaisi itsensä takaisin; ainakaan vierasvenesatamalle ei voi esittää tuottotavoitteita, eikä sellainen ole virkistysalueilla sopivaakaan, ne kun ovat yleisiä hyödykkeitä. Realistisin vaihtoehto saada sijoituksesta tuottoa mahdollisimman ripeällä aikataululla olisi kiinteistöyhtiön perustaminen; tämän lisäksi taloon voisi jättää tilaa yhdistyksen toimitiloille ja/tai mahdolliselle tilausravintolalle ja luontokeskukselle.

Vihreästä näkökulmasta esitetyt varaukset yhdistyksen strategiaan liittyvät luonnonhoitostrategioihin ja aluehankintoihin, jälkimmäiset liikenneyhteysnäkökulmasta. Me näemme sisäänrakennetun ristiriidan siinä, että strategiassa myönnetään, että pääkaupunkiseutu ja keskinen Uusimaa ovat virkistysalueissa aliedustettuina mutta kuitenkin strategiassa tavoitellaan aluehankintoja ensisijaisesti saaristosta ja itäiseltä Uusimaalta.

Vihreät haluavat myös painottaa joukkoliikenneyhteyksiä nyt hyväksyttyä strategiapaperia
enemmän; Outi Ugaksen aloite – joka sai tukea jopa Kokoomuksesta – kuitenkin hävisi äänestyksessä puheenjohtajan äänen ratkaistessa. Lisäksi vihreät haluaisivat varmistaa, että virkistysalueille ei asetettaisi tuottotavoitteita, jotka ohjaavat luonnonhoitoa, kun nyt hyväksytyssä strategiassa toivottiin, että alueiden hoitoon osallistuisivat yhdistyksen lisäksi myös kunnat. Vihreillä onkin tärkeä rooli varmistaa, että kuntien omat kehitystavoitteet eivät ole ristiriidassa maakunnallisten virkistysaluetavoitteiden kanssa.

Vallitsevassa taloudellisessa tilanteessa ja muuttuvassa kuntakentässä ei voi laskea kovin paljoa sen varaan, että kunnat osallistuisivat alueellaan sijaitsevien, yhdistyksen omistamien alueiden hoitoon, puhumattakaan siitä, että virkistysalueille on hankala laskea välittömiä tuottotavoitteita, jolloin niiden itseisarvoisuus pitää perustella toisin. Tämän vuoksi onkin tärkeää, että yhdistyksen pelivara strategisena toimijana säilyy.

Kirjoitus on julkaistu Uudenmaan Vihreiden blogikutsusarjassa, josta alkuperäisjulkaisun pääsee lukemaan klikkaamalla otsikkoa.

Kela ei ole peruspalvelu

Jatkoksi edelliseen bloggaukseeni (johon pääsee klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa): sosiaalitoimi on lakisääteinen peruspalvelu, joka jokaisen kunnan tulee järjestää joko omana palvelutuotantona, yhdessä toisten kuntien kanssa tai ostopalveluna. Sen sijaan Kela ei ole peruspalvelu (korjatkoot joku jos olen väärässä), mutta ainakin Laki Kansaneläkelaitoksesta sanoo, että "Kussakin vakuutuspiirissä on yksi tai useampia Kansaneläkelaitoksen toimistoja". Tämä ei ota suoraa kantaa siihen, pitääkö jokaisessa kunnassa olla Kelan toimipiste vai ei.

Kelalla on kuitenkin monopoli moniin sosiaalietuuksiin ja se on poliittisesti johdettu ja valvottu laitos.

Tosin ei sosiaalitoimellakaan ole toimipisteitä varmaankaan jokaisessa kunnassa, vaan monin paikoin ne tuotetaan kuntayhtymässä, jonka jäsenkuntien asukasluku määrää, minne palvelupisteet sijoittuvat, mikä ei välttämättä tarkoita, että sijainti olisi kaikille jäsenkuntien asukkaille optimaalisin. 

Esimerkiksi omassa maakunnassani itäisellä Uusimaalla kaksi kuntaa ostaa sosiaalipalvelut Päijät-Hämeen kuntayhtymältä. En tiedä, onko Pukkilalla ja Myrskylällä toimipisteitä omissa kunnissaan, mutta muutama vuosi sitten, tehtyäni selvityksen siitä, miten nuorten työpajapalvelut (ja yleisemminkin sosiaalisen työllistämisten palvelut) tuotetaan Suomen kunnissa, osoittautui, että näissä kunnissa sitä ei tuottanut kukaan eikä mikään taho.

Muutama yksittäinen nuori lähetettiin esimerkiksi Porvooseen, mutta kuntayhtymän varaan ei tässä voinut laskea. Kun soitin Päijät-Hämeen kuntayhtymän työpajaan, joka on Sysmässä, ja kysyin, käykö siellä nuoria Myrskylästä ja Pukkilasta, mies puhelimessa nauroi: "poika hyvä, katso karttaa". Sysmä on melkein Keski-Suomessa, eikä Itä-Uusimaasta ole mitään yhteyttä Sysmään, tuskin edes Lahden kautta, enkä laskisi sen varaan, että jokaisella 16-vuotiaalla työpajanuorella olisi omaa mopoa tai kevytmoottoripyörää, jolla he tuon yli 100 kilometrin yhdensuuntaisen matkan päivittäin molempiin suuntiin surauttelisivat, kun sängystä hampaidenpesulle nousukin voi olla vaikeaa.

Tämä esimerkkini tahtoo siis sanoa sitä, että sosiaalipalveluiden saatavuus ei välttämättä ole sen parempi kuin Kelankaan (joka sekin on sosiaalipalvelu). Puhumattakaan saavutettavuudesta, joka ei ole toinen juttu.

Toimeentulotuen Kela-siirrosta

Toimeentulotuen perusosan siirtämistä Kelaan on enimmäkseen tervehditty ilolla: sen on ajateltu vähentävän byrokratiaa, ja byrokratia taas on yhtä kuin paha. Etenkin puoluetoverini ovat pitäneet sitä askeleena kohti perustuloa, kun kaiken viimesijaisen toimeentuloetuuden saisi samalta luukulta.

Ei se byrokratia kuitenkaan välttämättä se paha ole. Jonkin takia ne sosiaalityöntekijätkin ovat töissä: esimerkiksi tekemässä perusosaa täydentäviä päätöksiä, joissa voi ottaa huomioon sellaiset yksilölliset olosuhteet kuten kuntakohtaiset asuntomarkkinat. Uudistuksessa on pidetty hyvänä sitä, että rutiinipäätöksen siirtäminen Kelaan vapauttaisi sosiaalityöntekijöiden resursseja tehdä todellista sosiaalityötä, alkaen niistä yksilöllistä, harkinnanvaraisista täydentävistä päätöksistä.

Juuri eräs sosiaalityöntekijä, jonka kanssa keskustelin, sanoi olevansa hyvin skeptinen toimeentulotuen siirtymisessä Kelaan: hän katsoi sen vähentävän sosiaalityöntekijöiden yksilöllistä harkinnanmahdollisuutta, ja tämä joustamattomuus on asiakkaan tappioksi. Kela on kuntien sosiaalitoimia joustamattomampi laitos, eikä ota siinä määrin huomioon esimerkiksi paikallisia asunnonhintoja kuin sosiaalitoimi. 

Vaikka tämä täydentävän päätöksenteon mahdollisuus jääkin uudistuksessa sosiaalitoimelle, ei ole sanottua, että Kela-siirros ainakaan ripeyttäisi käsittelyaikoja, onhan Kelan etuuskäsittelijöillä jo nyt käsiteltävinään elatusrahat, asumistuet, vammaistuet ja ties mitä. Ja kun ei ole päätöstä perusosasta, ei sitä voi täydentääkään, kun ei ole, mitä täydentää.

Kerätään nyt kuitenkin vähän kokemuksia, jotta tiedetään, onko perusosan Kela-siirto askel perustuloon vai virsta väärään.

Helsingissä työskentelemisen hyvät puolet

Kun Porvoossa ei ole saatavilla koulutustani vastaavia tai oikeastaan mitään työpaikkoja, tällöin pitää suunnata Helsinkiin. Tähän sopii välttämättömyydestä hyve-ajattelu: vaikka toki sukkuloinnin voi perustella itselleen sitä paremmin, mitä palkitsevampaa työ on, joka tapauksessa jo itse matka kannattaa käyttää hyväkseen. Seuraavaksi käyn läpi mahdollisuuksia hyödyntää työmatka:

Työmatkalla on mahdollista tehdä tutkimusta, edellyttäen, että omistaa sen kokoisen tietokoneen, jota on kohtuullisen kätevää kanniskella mukanaan. Toki aivan yhtä hyvin työmatkalla voi löytää miljoona syytä olla tekemättä sitä tutkimusta, kuten tarkistaa sosiaalinen mediansa. Sittenpä sen parissa ei tarvitse tuhrata työaikaansa tai varastaa siihen perheen aikaa. Vai?

Helsingissä työskennellessä on helpompi nähdä kavereita, kun Helsinkiin menoa ei tarvitse erikseen suunnitella, eikä siitä maksaakaan, paitsi viikonloppuisin.

Helsingissä työskentelevä on Porvoossa työskentelevää paremmin työmarkkinoiden käytettävissä, sillä täältä käsin on helpompaa järjestää itseään työpaikkahaastatteluihin.

Bussissa ehtii lukemaan ja kuuntelemaan musiikkia. Olen viime elokuusta lukenut kymmeniä kirjoja bussimatkoihini kuluvana aikana, joka vastaa miltei yhtä täyttä työpäivää viikossa. Musiikkia kuuntelen aina muutoinkin, mutta bussissa on helppo keskittyä senkaltaisiin projekteihin kuin vaikka Wagnerin oopperoihin tai Beethovenin pianosonaatteihin, puhumattakaan Rubbran sinfonioista. Bussi vain valitettavasti hieman rajaa kuunneltavan musiikin laatua: esimerkiksi Tsaikovskin laaja-alaisesta dynamiikasta huomattava osa suodattuu taustahälyyn. Barokkimusiikki toimii bussissa hyvänä matkasoundtrackina, samoin pianomusiikki yllättävänkin hyvin, koska se tulee niin lähelle. Mozart, Schumann ja Brahms ovat myös riittävän puhdikasta bussimusiikkia. Pitkän tähtäimen vaikutukset kuuloaistiini mitattakoon sitten eläkkeellä...

Helsingissä työskentelevä voi ainakin toisinaan ottaa työmatkansa hyötyliikunnan kannalta. Viime kesänä pyöräilin Itäväylää ja sen saumatonta jatketta vanhaa Porvoontietä kotiin. Kun työmatkan tekee oman lihasvoimansa varassa, se ei tunnukaan niin pitkältä, vaikka se viekin kolme tuntia.

Valinnaisuutta kouluissa ei pidä lisätä...

ainakaan peruskoulussa. Ajatus valinnaisuuden lisäämisestä perustuu siihen, että koulumotivaatio paranisi kun voisi tipauttaa pois ohjelmasta aineet, joissa on huono.

Tämä on aivan väärin. Ei lapsena kannata oppia, että vaikeista asioista voi laistaa, vastenmielisistäkään. Monet asiat eivät ole kivoja, mutta ne on vain tehtävä: hammaslankaaminen, pesäpallon pelaaminen, elatusavun maksaminen tai räntäsateessa hanttihomman perässä polkeminen. Jos jo koululapsesta oppii, että niistä voi laistaa, sisäistää täysin kestämättömän toimintamallin.

Toki ihmisen olisi järkevää voida keskittyä siihen, missä on hyvä, sillä siitä hän yleensä myös tykkää. Näin omat kyvyt pääsisivät mahdollisimman optimaaliseen käyttöön, mikä on paitsi psykologisesti palkitsevaa, myös kansantaloudellisesti pidemmän päälle kestävää: on parempi, että meillä on hyviä lääkäreitä ja hyviä muurareita.

Säännöstä on tosin poikkeuksiakin: luontainen matemaattinen lahjakkuuteni kantoi minua koko peruskoulun ajan, mutta lukiossa kiinnostuin enemmän kielistä ja reaaliaineista.

Ilman pakkoa olisi moni onnellinen havainto jäänyt tekemättä, keksintö syntymättä ja oivallus saamatta. Jos ei kokeile, ei voi tietää, tykkääkö. En ollut järin kiinnostunut uskonnosta tai liikunnasta, mutta otinpa kuitenkin uskonnosta sen helpon kympin, joka tarjoutui otettavaksi, ja suunnistustunneilla oli ratkaiseva merkitys siihen, että löysin myöhemmin Keskuspuiston. Ja joskus motivaatio voi toimia käänteisestikin: jalkapallon kunujaon viimeisestä on tullut onnellinen sosiaalipallisti jo 22. kesää, ja vielä tokalla luokalla 60 metrin juoksun vika on nyt juossut jokseenkin maapallon ympäri. Ihminen muuntuu, vaikkei välttämättä muutu, ja usein ulkoiset ärsykkeet - kuten palkitsevat tai ärsyttävät kokemukset - laukaisevat tätä muuntumista. Jotta näitä ulkoisia ärsykkeitä saataisiin, on hyvä pitää kouluohjelmassa mukana muutakin kuin omia lemppareita.

Valinnaisuuden lisääminen koulussa kasvattaa kuilua perhetaustansa antamien edellytysten perusteella pärjäävien ja heikompien eväiden takia syrjäytyvien välille. Jos on kasvanut kotitaloudessa, jossa luetaan, saattaa pystyä valitsemaan ranskan kielen tai maantiedon ihan vain siksi, että on edes joku aavistus siitä, mitä ne ovat, ja mahdollisesti jostakin kirjasta on saattanut takaraivoon iskostua ajatus siitä, että vieraita kulttuureita ja paikkoja on hyödyllistä koettaa ymmärtää, samaten yleisen uteliaan ja oppimista arvostavan elämänasenteen. Jos koti ei tarjoa näitä eväitä, sortuu helpommin valitsemaan helpoimman tien.

Koulu ei voi korvata sitä primaarisosialisaatiota, joka on kenties perheessä jäänyt tapahtumatta, mutta ei tätä puutetta pidä sekundaarisosialisaatiossa ainakaan vahvistaa.

Miksi eurovaaleissa kannattaa äänestää, ja miten?

Vastaus on yksinkertainen: koska noin kaksi kolmasosaa laeistamme säädetään europarlamentissa, vain yhden kolmasosan jäädessä kotoisan eduskuntamme säädettäväksi.

Miten eurovaaleissa sitten kannattaa äänestää? Koska europarlamentin edustajat eli MEPit edustavat ensisijaisesti puolueryhmäänsä ja vasta sitten maataan, kannattaa äänestää sellaista puolueryhmää, johon voi luottaa. Joskin Vihreät ovat europarlamentissa vasta neljänneksi suurin ryhmä, he ovat kokoaan suurempia, koska Vihreät äänestävät ryhmistä kaikkein yhtenäisimmin. Vihreiden äänet eivät hajoa, koska kaikkia vihreitä jakaa sama arvopohja, riippumatta siitä, minkämaalaisia vihreitä he ovat. Vihreät ovat aina vihreitä.

Näin ei voida sanoa europarlamentin muista ryhmistä. Esimerkiksi Kokoomus kuuluu europarlamentissa kristillisdemokraattiseen ryhmään, jonne mahtuu kaikenlaista meidän varsin suvaitsevaisesta joukkiostamme suurin piirtein Teekutsuliikkeeseen ja kaikenkarvaisiin abortinvastustajiin. Kokoomuksesta tulee europarlamentissa Sekoomus.

Keskusta taas kuuluu liberaaliryhmään, lähinnä siksi, ettei se ole löytänyt muutakaan. Ei tarvitse mennä Eurooppaan asti sekoittaakseen käsitteitä: jo liberalismi itsessään on moniselitteinen käsite, riippuen siitä, tarkoitetaanko talous- vai elämäntapaliberalismia, kun jo oman Keskustamme sisällä on hyvin vaikea löytää yhteisiä nimittäjiä esimerkiksi Olli Rehnin edustamalle kansainväliselle, ulospäinsuuntautuvalle ja meikäläisten farmareiden usein edustamalla nurkkakuntaiselle ja konservatiiviselle suuntaukselle.

Demareita äänestävät taas saavat varautua siihen, että joutuvat olemaan tekemisissä niin Tony Blairin edustaman New Labourin markkinaliberalismin kuin Lionel Jospinin edustaman perinteisemmän sosialismin kanssa. Katto on korkea ja seinät ovat leveät. Mahtaako niitä olla ollenkaan?

Ääni perussuomalaisille on ääni myös islamisvastaiselle Tanskan Kansanpuolueelle tai Hollannin kalvinisteille, jotka aikovat korvata maalliset lait raamatullisilla. Siinä on Soinin ihan turha väittää mitään, etteivätkö perussuomalaiset tekisi muukalaisvastaista politiikkaa.

 Vihreille annettu ääni sen sijaan menee aina vihreille. Vihreät mepit eivät kannata verorahojen syytämistä tupakan tai taisteluhärkien kasvattamiseen tai maataloustukien syytämiseen Nalle Wahlroosille. Muihin puolueryhmiin kuuluvista mepeistä ei tiedä, miten nämä äänestävät: puolesta tai vastaan, mistä suunnasta nyt milloinkin sattuu tuulemaan. Vihreiden kohdalla äänestäjän kuluttajansuoja toteutuu parhaiten, sillä vihreät toimivat arvojensa mukaan ja loogisesti.

Klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa, voi tarkistaa esimerkkejä, miten suomalaiset mepit ovat äänestäneet.