Klassisen musiikin kuolema?

1900-luvun alkuvuosina Igor Stravinski tappoi melodian hegemonian ainoana mahdollisena musiikkia kuljettavana elementtinä Kevätuhrillaan, ja Arnold Schönberg ilmaisi nimenomaisena tarkoituksenaan tappaa musiikin taidemuotona, tarkoittaen tonaalisuutta. No, kyllä ainakin Verklärte Nacht ja Pelleas et Melisande suorastaan korventavat romanttisessa paatoksessaan. Heidän jälkeensä tulivat vielä Rahmaninov, Stravinski, Prokofiev ja Sostakovits, kaikki venäläisiä muuten. Heidän jälkeensä miltei tyhjää.

Miksi "klassisen" taidemusiikin säveltäminen on tullut mahdottomaksi? Syyksi ei riitä se, että taiteessa pitää ratsastaa avantgarden aallonharjalla, sillä kyllä aina löytyy joitakin yksittäisiä vastarannankiiskejä, kuten Hans Werner Henze.

Osa syystä saattaa löytyä kypsän valistuksen aiheuttamasta uskonnollisuuden rapautumisesta. Konserttimusiikin kuuntelukokemus muistuttaa läheisesti hartautta, eivätkä nykyihmiset enää osaa istua keskittyneesti paikallaan. Keskiajalla ei ollut ADHD:ta.

Yksi selittävä tekijä, edellisen rinnakkaisilmiö, on rapautuvan uskonnollisuuden kanssa samanaikaisesti korostunut yksilöllisyys. Joidenkin on vaikea kokea 300 vuotta sitten sävellettyä materiaalia "just mulle". Sama yksilöllisyys, jopa anarkia, näkyy soittamisessa: muotoa tärkeämmäksi ei ole tullut vain se, että on jotain yksilöllistä ilmaistavaa, tahtokin riittää.

Tekninen välinekin voi olla paljon muuta kuin sanomankantaja. Äänilevyn synty 1900-luvun alussa myötävaikutti lyhyemmän musiikkiformaatin suosion kasvuun, savikiekon puolelle kun mahtuu noin 4 min 40 sek. Wagnerin Ringin tai Mahlerin kolmosen taltioiminen oli tuohon aikaan hullun hommaa. Savikiekko sopi sen sijaan loistavasti kuplettilaulajalle tai poikkeuksena, myös yksittäisten aarioiden ja napolilaislaulujen levyttämiseen. Siksi vuosisadan alkuhämärissä Caruso ja Adelina Patti olivatkin aikansa supertähtiä, Valentinon veroisia.

Lp-levy mahdollisti savikiekkoa paremmin kokonaisten teosten taltioimisen, mahtuuhan yhdelle puoliskolle melkein kokonainen Mahlerin kolmannen sinfonian ensimmäinen osa. Kuitenkaan klassista musiikkia ei olla sävelletty levytysmielessä: vaikka Chopinin valssit sopivat hyvin yhdelle albumille, eivät Chopinin valssit kuitenkaan ole sama kuin yksi albumi.

Pop-, rock- ja jazzmusiikissa taas albumi ja musiikki ovat yksi ja sama asia; vuonna 1948 keskittynä lp-levyformaatti antoi pop- ja rockmusiikille siivet, ja bändit alkoivat taltioimaan musiikkiaan albumeiksi, jotka olivat taiteellisesti mietittyjä kokonaisuuksia. Samoin tekivät bebop-muusikot, Miles Davisit, John Coltranet ja Dave Brubeckit.

Suurin osa 1900-luvun kiinnostavimmasta musiikista on muuta kuin "klassista". Kyllä esimerkiksi Astor Piazzollan musiikki on paljon kiinnostavampaa kuin Sergei Prokofievin, tai Abban tai Kate Bushin musiikki antoisampaa kuin Berion tai Ligetin.

Avain tämän ymmärtämiseen on opiskella muusikoiden elämäkertoja. Moni muusikko on ollut crossover: klasarit ovat kuunnelleet jazzinsa ja etnomusiikkinsa, ja jazzarit opiskelleet klassista säveltämistä. Astor Piazzolla esimerkiksi opiskeli Arthur Rubinsteinin neuvomana Alberto Ginasteran johdolla Stravinskin partituureja. Kun hän hankki täydensi tätä oppiaan käytännön koulutuksensa Anibal Troilon tangoyhtyeen bandoneonistina, ei olekaan ihme, että tulos on niin mielenkiintoinen. Paljon kiinnostavampaa kuin jos hän olisi ryhtynyt leikki-Stravinskiksi.